Minna-Maaria Sipilä soittaa tenorisaksofonia.

Pakkanen oli kova, lunta leijaili hiljalleen maahan. Minna-Maaria Sipilä ajoi autoa, Tuomo istui pelkääjän paikalla. Oli helmikuinen tiistai vuonna 2015.

Juha oli lähtenyt viikonloppuna Sipooseen, kuten piti Minna-Maariankin. Hän kuitenkin siirsi paluutaan keskiviikolle, päivään jolloin Tuomon oli määrä kotiutua sairaalasta. Kyseessä oli päiväkirurginen leikkaus, johon ei pitänyt sisältyä suuria riskejä.

Minna-Maaria oli suunnitellut jättävänsä pojan kyydistä Oulun yliopistollisen sairaalan parkkipaikalla, mutta yllättäen Tuomo vinkkasikin äidille vapaan parkkiruudun. Minna-Maaria oivalsi, että poika halusi äidin saattamaan sisälle asti.

Minna-Maaria Sipilä

Osaston ovella he rutistivat toisiaan.

”En tietenkään silloin tiennyt, että se olisi viimeinen kerta, kun halaamme”, Minna-Maaria sanoo nyt.

Päivällä Minna-Maaria meni kampaajalle. Hän vilkuili puhelintaan ja ihmetteli, kun sairaalasta ei kuulunut mitään. Olo oli levoton. Leikkaus kesti pidempään kuin oli suunniteltu.

Alkuillasta lääkäri soitti ja kertoi, että leikkaus oli mennyt hyvin. Tuomo oli heräämössä ja toipumassa.

Pian sen jälkeen äiti ja poika juttelivat puhelimessa.

Illalla Minna-Maaria lähetti Tuomolle vielä tekstiviestillä lauseen, jota hän on toistanut kaikille lapsilleen pienestä asti: ”Hyvää yötä, Jeesus myötä.” Tuomo vastasi samoilla sanoilla.

Minna-Maaria meni nukkumaan. Yleensä hän sulkee puhelimen yöksi, mutta tällä kertaa hän jätti sen päälle.

Parin tunnin kuluttua puhelin soi.

”Nyt olisi hyvä istua”, lääkäri sanoi puhelimessa.

”Tuomo on menehtynyt.”

Miten kertoa muille suruviesti?

Tuomo oli lyyhistynyt sairaalan käytävälle, kun hoitaja oli saattamassa häntä vessaan. Häntä yritettiin elvyttää 45 minuuttia.

Minna-Maaria reagoi rauhallisesti, suorastaan flegmaattisesti. Ensimmäiseksi hän mietti, miten saisi kiinni Sipoossa olevan Juhan, joka oli hiljentänyt yöksi puhelimensa.

Hän soitti Juhan Helsingissä asuvalle veljelle ja pyysi tätä viemään surusanoman. Silloin häneltä pääsi itku ensimmäistä kertaa. Juhan veli ei ollut saada selvää hänen sanoistaan.

Lapsilleen ja lähisukulaisille hän pystyi kertomaan asian rauhallisesti. Minna-Maaria ja perheen muut neljä lasta menivät vielä samana yönä sairaalaan katsomaan Tuomoa. Juha lähti ajamaan yöllä Sipoosta Kempeleeseen.

Seuraava aamu oli vaikea. Juhan vanhemmat asuivat perheen naapurissa, ja mummu ja pappa olivat innoissaan valmistautuneet lähtemään hakemaan Tuomoa sairaalasta, kuten oli sovittu. Minna-Maaria joutui kertomaan heille tapahtuneesta.

Isovanhemmat olivat lyyhistyä surusta. He kokivat, että he olisivat joutaneet täältä pois seuraavaksi.

Minna-Maaria omaksui rauhoittelijan roolin. Hän kuuli itsensä toistavan, että kukaan ei voi valita järjestystä. Nyt oli Tuomon aika lähteä.

Minna-Maaria koki vastuuta muiden surusta

Tapahtuneen jälkeen Minna-Maaria huomasi, että suuressa perheyhteisössä ihmiset käsittelevät surua eri tavoilla ja eri aikaan. Joku halusi puhua paljon heti, toinen vasta myöhemmin.

Heti Tuomon kuoleman jälkeen perheen miehet eli Juha, Tuomon veljet ja Juhan isä käsittelivät tuskaansa veistämällä Tuomolle veneen mallisen arkun, sillä kalastus oli ollut heidän yhteinen harrastuksensa. Kun arkku oli valmis, Juha kävi sinne makaamaan. Hänen piti varmistaa, että pojan olisi siellä hyvä olla.

”Se oli heille hyvä ja sopivan konkreettinen tapa tehdä surutyötä. Minusta tuntui hyvältä laittaa Tuomo arkkuun, sillä he olivat tehneet sen niin suurella rakkaudella.”

Minna-Maaria petasi arkkuun Tuomolle pedin heidän häälahjaksi saamistaan pitsilakanoista.

”Tuomon tyttöystävä ompeli tyynyliinan. Minä täytin sen täkillä, jonka päällä Tuomo kölli vauvana. Viimeisen pedin sijaaminen omalle lapselle oli raskas tehtävä. Ei sitä tunnetta voi edes sanoin kuvailla.”

Tuomon kuolemaa seurannut kesä perheen mökillä Oulun seudulla oli Minna-Maarialle vaikea.

”Äitinä koin vastuuta muiden surusta. Minulla oli tarve olla tukemassa ja kannattelemassa kaikkia, vaikka kukaan ei minulta sitä vaatinut. En halunnut viedä toisilta tilaa surra. Koitin nieleskellä omaa suruani ja lohduttaa muita.”

Koskaan aiemmin Minna-Maarialla ei ole ollut kiire mökiltä pois. Nyt hän odotti paluuta Sipooseen.

”Halusin surra yksin. Haluan itkeä omat pahimmat itkuni rauhassa ja käsitellä itsekseni tuskani.”

Minna-Maaria purki tuntojaan kirjoittamalla runoja. Niitä rupesi syntymään heti Tuomon kuoleman jälkeen. Hän tallensi niitä kännykkäänsä ja pieneen muistikirjaan.

”Huomasin, että saan sanottua runon muodossa enemmän sisäisiä kokemuksiani ja tunteitani kuin puhumalla.”

Myös Tuomon saksofonin ja viulun soittaminen helpottivat. Minna-Maaria on kuluneen kahden vuoden ajan käynyt soittotunneilla ja opetellut soittamaan molempia.

Siitä Tuomo olisi ylpeä.

Ikävä ei sammu

Pitkään Minna-Maariasta tuntui siltä, että hänen rinnassaan on valtava möykky, jonka katoamista hän toivoi.

Möykky on yhä siellä, mutta ei enää niin raskaana kuin aikaisemmin.

”Aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi ajattelen Tuomoa.”

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen oli selviämistä päivästä toiseen.

”Sen jälkeen tuli suurin suru ja ikävä. Silloin mietin enemmän hänen ääntään ja liikkeitään. Kaipaus sai enemmän tilaa. ”

Minna-Maaria Sipilä soittaa tenorisaksofonia.

Poikansa Tuomon kuoleman jälkeen Minna-Maaria opetteli soittamaan tämän tenorisaksofonia ja alttoviulua. Uusi harrastus tuo lohtua.

Tuomo oli lahjakas muusikko ja innokas valokuvaaja, kuten äitinsä. Hän oli myös insinööri, joka oli isänsä tavoin kiinnostunut energia-asioista ja opiskeli yliopistossa prosessitekniikkaa. Hän suunnitteli uraa Saksassa puhtaan energian tuotannon parissa.

Kun Tuomo oli kuollut, Juha löysi autotallista vanhan mersun, jonka Tuomo oli hajottanut osiksi.

”Tuomo oli rakentamassa siellä jotain systeemiä ja se jäi kesken. Sen näkeminen oli Juhalle todella kova paikka. ”

Nyt reilun kahden vuoden jälkeen Minna-Maaria pystyy näkemään surussa myös hyviä ja kauniita asioita.

”Tuntuu lohduttavalta, että sain viedä hänet itse sairaalaan. Synnytin Tuomon siellä, toin kotiin ja sinne minä hänet jätin.”

Hän uskoo, että jokaisella on oma ennalta määrätty aikansa.

”Silti en voi vieläkään ymmärtää sitä, miksi lapseni täytyi lähteä ennen minua.

Lue Minna-Maaria Sipilän koko haastattelu torstaina 11.5. ilmestyvästä Kotiliedestä!

Lue myös:

Lapsensa menettänyt Tarja: ”Mietin, mitä poikani tekisi nyt”
Poikansa menettänyt äiti neuvoo: Neljä lämmintä tapaa kohdata sureva
Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän
Lapsensa ja miehensä menettänyt pastori Hilkka Olkinuora: ”Uskon, että näen vielä joskus rakkaani”
Älä jätä ystävää yksin kriisissä – psykologi neuvoo, miten voit auttaa