Hyvinvointi

Virkamiehen työ vaihtui naurujoogaan – Laura vapautui itsekontrollista

Naurujoogan avulla Laura Juusela, 39, oppi nauramaan sydämensä pohjasta ilman tarvetta miellyttää muita. Aito nauru on hänestä yhtä puhdistavaa kuin itku.

Naurujooga tuli Laura Juuselan, 39, elämään sattumalta:

”Kahdeksan vuotta sitten olin täysin kangistunut päivittäisiin rutiineihini. Minulla oli vakituinen työpaikka valtion virastossa, ja aamuisin heräsin viideltä, jotta ehdin mennä kuntosalille ennen töiden alkua. Kahdeksasta neljään -työpäivän jälkeen kiirehdin kotiin, jotta pääsin pissattamaan koiran. Koko elämäni pyöri työn, aviomiehen, koiran ja kuntosalin ympärillä, ja elin jatkuvasti tarkkojen aikataulujen mukaan myös viikonloppuisin.

Kaikki muuttui, kun kummitätini ja -setäni kuolivat äkillisesti kolmen kuukauden välein. He olivat lapsesta saakka olleet minulle hyvin läheisiä, ja molempien menettäminen lähes yhtä aikaa oli valtava sokki, joka ravisteli koko elämääni.

Kuolemien myötä aloin tarkastella elämääni lähemmin. Vaikka pintapuolisesti asiat näyttivät olevan kunnossa, jotakin tuntui siitä huolimatta puuttuvan. Elämäni tuntui pinnalliselta ja mekaaniselta, ja siitä puuttui ilo.

Päätin ottaa virkavapaata ja lähteä Intiaan kuukaudeksi joogaamaan, sillä olin siihen aikaan valtavan innostunut astangajoogasta.

Harjoitus alkoi tekonaurulla

Intiassa minua odotti yllätys: joogakoulu suljettiin viikko saapumiseni jälkeen. Hetken tilannetta ihmeteltyäni päätin matkustaa Goalle Etelä-Intiaan. Siellä kuulin meditaatiokeskuksesta, jossa opetetaan myös naurujoogaa. Päätin lähteä kokeilemaan sitä.

Ensimmäisen naurujoogatuntini muistan ikuisesti. Istuin silmät kiinni noin neljänkymmenen muun joogaajan kanssa suuressa salissa. Ohjelmassa oli vapaata naurua. Kun ympärilläni olevat ihmiset alkoivat nauraa, tunsin oloni hölmöksi. Pidin tekonaurua outona ja halusin juosta pois. Sisäinen kontrollifriikkini oli kauhuissaan.

Jokin osa minua kuitenkin samalla nautti tilanteesta, sillä se ravisteli vanhoja uskomuksiani. Seuraava naurujooga oli jo paljon helpompi, ja aloin vähitellen vapautua. Pystyin antautumaan nauramaan muiden mukana. Jälkeenpäin olo oli todella rento.

Reissun jälkeen palasin kotiin. Jotakin minussa oli kuitenkin muuttunut, ja kaipasin muutosta arkeeni. Seuraavana vuonna päätin ilmoittautua naurujoogan ohjaajakoulutukseen.

Koulutuksen myötä aloin oppia aitoa, vapautunutta naurua. Kummallista kyllä, se tapahtui taas tekonaurun kautta. Aluksi teimme mekaanisia harjoituksia, joissa väkisin nauroimme eri asioille. Vähitellen nauru alkoi kuitenkin muuttua aidoksi. Huomasin, että voin nauraa täysin ilman syytä.

Nauru alkoi kummuta yhä syvemmältä, ja opin lempeyttä itseäni kohtaan. Tiukka kontrollini alkoi höllentyä. Oivalsin, että asiat voi ottaa rennosti. Jos esimerkiksi mokaan jossakin asiassa, voin suhtautua tilanteeseen huumorilla ja nauraa omalle kömmähdykselleni. Aloin uskaltaa näyttää omaa keskeneräisyyttäni.

Naurujooga opettaa iloa

Aito nauru oli yhtä puhdistavaa kuin itku. Se nostatti pintaan paljon asioita, joita olin tukahduttanut. Tulin tietoiseksi, että aikaisemmin olin aina nauranut vain miellyttääkseni muita. Nauramalla muiden vitseille olin osoittanut kuuluvani johonkin työyhteisöön tai kaveriporukkaan. Olin myös nauranut miesten kaksimielisille vitseille, koska en uskaltanut olla nauramatta. Kun löysin aidon nauruni, en enää halunnut miellyttää muita, vaan löysin rohkeuden olla nauramatta silloin, kun ei oikeasti naurata. Se oli hyvin vapauttava kokemus.

Elämäniloani koeteltiin kuitenkin moneen kertaan. Samana vuonna, kun opiskelin naurujoogaohjaajaksi, vaarini ja koirani kuolivat. Seuraavana vuonna kuoli isäni. Neljän rakkaan ihmisen menettäminen lyhyessä ajassa tuntui täysin kestämättömältä. Synkkinä hetkinä mietin elämän tarkoitusta ja asioiden mielekkyyttä.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että menetykset opettivat minulle ilon merkityksen. Ilo on ihmiseen sisäänrakennettu juttu, jonka löytää, kun uskaltaa katsoa, mikä omassa elämässä estää sen elämistä. Ulkoinen ilo tulee ja menee, mutta sisäinen pysyy. Se vie elämässä eteenpäin.

Naurujoogaohjaajakurssin jälkeen opiskelin myös vyöhyketerapeutiksi. Pari vuotta sitten irtisanouduin vanhasta työpaikastani ja antauduin kokonaan uudelle työlle. Haluan viedä iloa eteenpäin.”

Artikkeli on julkaistu Kotilieden numerossa 5/18.