Ihmiset

Neljä läheistään menettänyt tietokirjailija Ritva Ylönen: "Ensin pitää selvitä muutamasta tunnista"

Neljä läheistään auto-onnettomuuksissa menettänyt tietokirjailija Ritva Ylönen tietää, miten suruprosessi etenee. Hän on huomannut, että kuusikymppinen osaa surra paremmin kuin kolmekymppinen.

Kallaveden rannalla maaliskuisessa auringonpaisteessa vuonna 2010 hölkkäsi iloinen aikuisopiskelija. Ritva Ylönen oli muuttanut miehensä kanssa kaksi vuotta aiemmin pääkaupunkiseudulta Kuopioon eläkepäiviä viettämään.

Ritva oli hyväksytty jatko-opiskelijaksi Tampereen yliopistoon, jonne hän oli alkanut tehdä väitöskirjaa kirjailija Kalle Päätalosta. Kuopiosta pääsi sukkuloimaan Tampereelle mainiosti. Väitöksen työläin vaihe, taulukointi, oli tehty, ja työ eteni sujuvasti.

Sitten kännykkä soi. Oulun yliopistollisesta sairaalasta kerrottiin, että tyttären perhe oli joutunut liikenneonnettomuuteen.

”Yks kaks vain kaikki oli mennyt ja tulevaisuus, koko elämä, meni uusiksi. Jouduin jonkinlaiseen sokkitilaan ja hoin vain: ei, ei, ei. Tämä ei voi tapahtua minulle”, Ritva Ylönen, 72, kertoo.

Vävy ja kolmevuotias tyttärentytär olivat menehtyneet heti. Kolmekymppinen tytär oli tajuton ja kamppaili hengestään sairaalassa. Hän oli jäänyt vastikään äitiyslomalle, ja hänelle oli tehty hätäsektio. Vauva oli kriittisessä tilassa.

Ritva lähti miehensä kanssa heti Ouluun eikä enää koskaan palannut asumaan Kuopion-kotiin.

Kohtalo iski kahdesti

Ritva Ylönen oli muuttanut Kainuusta Helsinkiin vähän yli parikymppisenä merkonomina 1960-luvun lopulla. Alivuokralaisasunnossa hiertävään koti-ikävään auttoi Kalle Päätalon vuonna 1960 ilmestynyt romaani Koillismaa.

Kirjan tapahtumat olivat tuttuja ja työnteon eetos syvä. Soljuva kieli hiveli kaupungissa kärvistelevän korvaa.

Ritva ei aavistanut, että ahmien luettu kirja veisi hänet vielä pitkälle tutkimusmatkalle. Ja että Päätalo auttaisi hänet samalla ylös elämän suurimmasta murheesta.

Tyttären perheelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen Ritva kapinoi mielessään. Miksi kohtalo iski häneen näin musertavasti, jo toisen kerran: 32 vuotta aiemmin perheen yhdeksänvuotias esikoispoika oli juossut tien yli ja jäänyt auton alle.

Eikö se riittänyt yhdelle äidille? Miksi hän seisoisi kohta taas oman perheensä hautajaisissa?

Koko elämä uusiksi

Kolarin jälkeen tyttären perheen asuntoon Oulussa majoittui viisi ihmistä. Ritva, hänen miehensä ja vävyn vanhemmat. Myös Ylösten Helsingissä asuva poika irrottautui työstään ja matkusti Ouluun.

”Kun tyttären perheen hautapaikkoja tilattiin, emme osanneet sanoa, varataanko paikat kahdelle vai neljälle. Piti ottaa neljä hautapaikkaa, koska emme tienneet, miten käy”, Ritva Ylönen sanoo.

Oli myös käytävä kaupassa ja laitettava ruokaa isolle joukolle, joka pyöri omassa, kummallisessa avaruudessaan.

”Vauvaa piti käydä katsomassa sairaalassa lasten neurologisella osastolla joka välissä. Pidimme häntä paljon sylissä, jotta hänelle syntyisi heti fyysinen yhteys läheisiin.”

Kaikkia järjestelyjä piti ajatella myös sen kannalta, toipuuko tytär ja jos toipuu, millaisessa kunnossa hän on. Miten hänelle kerrottaisiin, että olet nyt herännyt, mutta perheesi on haudattu? Miten hautajaiset dokumentoitaisiin hänelle?

Kaikista asioista ei voinut edes päättää ennen kuin tajuttomalle tyttärelle oli saatu virallinen edustaja. Samaan aikaan vauvan ottaminen yhteiskunnan jäseneksi eteni omaa uomaansa, kun sosiaalitoimen päätökset ja lapsen huoltokuviot käynnistyivät.

Minne kaikkialle pitää ottaa yhteyttä? Miten saa oikeudet toimia? Pystyykö tytär koskaan hoitamaan vauvaa? Esiin nousi toinen toistaan surullisempia tulevaisuudennäkymiä.

”Kun olin saanut puhelinsoiton lenkkipolulle, saimme toivoa siitä, että tytär ja vauva olivat vielä hengissä, vaikka kaksi oli jo mennyt. Mutta epätietoisuudessa eläminen se vasta vaikeaksi osoittautuikin.”

Tytärkin menehtyi

Huhtikuussa, puolitoista kuukautta onnettomuuden jälkeen, otettiin valokuva, jossa kymmenen kiloa laihtunut mummi pitää sylissä tyttärenpoikaansa ja hymyilee hänelle. Happiletkuista oli päästy eroon, ja vauva oli voimistunut vauhdilla.

Vauvan koti oli tyhjennetty ja laitettu myyntiin. Jokaista lappusta ja taloustavaraa oli pitänyt arvioida ja miettiä, pitääkö se säilyttää tulevaisuutta varten.

”Heti kuvan ottamisen jälkeen lähdimme yöjunalle, ja matka Helsinkiä kohti alkoi.”

Reilu kuukausi aiemmin Ritva oli sattunut olemaan tyttärensä luona sairaalassa, kun tämä tuli tajuihinsa.

”Eve nosti päätään, ja hänellä oli jotakin asiaa, mutta koska hänelle oli asennettu kaulaan hengityskoneen putki, hän ei voinut puhua.”

Sitten kaikki arvot nousivat uudelleen sellaisiin lukemiin, että tytär oli jälleen nukutettava. Hän ei enää tullut tajuihinsa. Tytär haudattiin miehensä ja esikoisensa kanssa.

Eno otti vauvan

Kun Ritva Ylösen vävy ja pikku-Petra olivat kuolleet, Ylösten poika oli päättänyt, että hän huolehtii tarvittaessa syntyneestä vauvasta. Nyt se hetki oli koittanut.

”Se päätös oli hieno juttu, sillä me isovanhemmat emme liian iäkkäinä olisi saaneet huoltajuutta. Minua jo ehti surettaa ajatus, että vauva joutuu aivan vieraisiin käsiin”, Ritva sanoo.

Ritva muutti poikansa yksiöön Helsinkiin. Poika hankki itselleen ja vauvalle tilavamman vuokra-asunnon ja jäi isyyslomalle. Ritva auttoi vauvan hoitamisessa päivittäin ja otti tämän välillä yöksi luokseen, jotta eno sai levätä.

Ritvan aviomies meni selvittämään Kuopion-asunnon myyntiä ja kodin muuttoa Helsinkiin.

”Kaikki oli irrallaan ja ilmassa, enkä tuntenut kuuluvani minnekään. En tiennyt, kääntyykö elämäni huonommaksi vai paremmaksi. Ainut kiintopiste oli vauva ja hänen huoltamisensa.”

Kuusikymppisen suru

Kuopion-koti ja muut asiat jäivät, niin myös väitöskirja. Perhe keskitti voimavaransa vauvan hyvinvointiin.

”Olin välillä aivan kirjaimellisesti maahan lyöty. Aikaa piti pilkkoa. Jos jaksaisin aamupäivän, sitten lounaaseen, sitten iltaan, ehkä jopa yön yli.”

Ritva Ylönen tiesi aiemmasta suruprosessistaan esikoisen kohdalla, että surulla on oma etenemistahtinsa.

”Oli vain kaksi vaihtoehtoa. Joko jään ikuisiksi ajoiksi piehtaroimaan menetysten kanssa tai sitten pyrin tekemään kaikkeni, että elämä pysyy jossakin muodossa. Ei entisellään, mutta jatkuisi kuitenkin.”

Hän tiesi, että mitä enemmän jaksaa kohdata asiaa ja puhua siitä, sen parempi.

”Kolmekymppisen ja kuusikymppisen suruprosessi on aivan erilainen. Nuorena äitinä en ollut vielä ajatellutkaan kuolemaa enkä ollut sen kanssa sinut millään tavalla. Esikoisen kuolema tuli kerta kaikkiaan valmistautumattomaan maaperään.”

Yhteiskunnallakaan ei ollut vielä 1970-luvulla tarjota apua. Seurakunnasta kävi joskus pappi pyydettäessä.

Ritva palasi töihin parin päivän sairausloman jälkeen. Suru jäi surematta.

Myöhemmin Ritvalla todettiin piilomasennus. Se aiheutti erilaisia fyysisiä vaivoja, koska suru oli tullut torjutuksi. Terapiaan hän hankkiutui vasta vuosien kuluttua.

Nyt kuusikymppisenä Ritva ymmärsi, että surua ei saa torjua.

Apua mistä vain saa

Ritva Ylönen luki surusta ja sen kohtaamisesta kaiken, minkä käsiinsä sai. Omakohtaisia kokemuksia, asiantuntijoiden neuvoja. Kun asiantuntijat kehottivat menemään ihmisten ilmoille, hän meni.

”Mietin, jaksanko mennä konserttiin. Sitten ajattelin, että jos en jaksa kuunnella kaikkea, voin olla puoliaikaan asti. Voin myös kutsua ystäviä kylään tai sallia heidän tulla, vaikka en jaksaisi laittaa mitään.”

Ritva myös kirjoitti, muisteli edesmenneitä ja purki omia tuntemuksiaan tekstiin. Hän katseli valokuvia ja kuunteli huilunsoittajatyttärensä musisointia. Ja itki.

Käänteentekevää oli, kun hän pääsi Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisiryhmään. Hän sai sieltä henkilökohtaisen terapeutin ja pääsi myös vertaistukiryhmään, joka oli tarkoitettu äkillisesti aikuisen lapsensa menettäneille äideille.

Ryhmässä puhuttiin luottamuksellisesti, ja Ritva peilasi tuntemuksiaan muiden kokemuksiin. Hän hahmotti, miten hänen ei kannattaisi toimia.

”Joku piti koko ajan lapsensa kännykkää päällä tai ravasi haudalla sytyttämässä kynttilöitä. Minusta sellainen tuntui liialta suruun takertumiselta.”

Lisäksi Ritva puhui, kaikille jotka vain jaksoivat kuunnella.

”Muistelin vävyn äidin kanssa yhteistä lastenlasta. Järjestin jopa ne nelivuotissyntymäpäivät, joita pikkutyttö oli niin odottanut. Kutsuin kummit ja mummit, ja muistelimme yhdessä.”

Myös kristillinen vakaumus auttoi.

Ulkopuolinen olo

Kun auto-onnettomuudesta oli kulunut vuosi, Ritva nukkui edelleen huonosti. Hän huomasi, että ei ole hyväksi vatvoa menetystä aamuyön tunteina. Hän otti väitöstyön uudelleen esille.

Ritva Ylönen oli ryhtynyt viisikymppisenä aikuisopiskelijaksi myyntipäällikön työn ohessa. Ensin lukio, sitten maisteriksi, gradu Kalle Päätalosta ja väitös alulle.

”Olin ollut lahjakas koulussa, mutta 1960-luvulla tuntui luontevalta, että poika – kaksoisveljeni – jatkoi lukioon. Äidilläni ei ollut varaa muuhun, sillä hän jäi kahdeksan lapsen yksinhuoltajaksi pienviljelijäisäni kuoltua.”

Nyt Ritva teki taas väitöskirjaansa, yksikseen aamuyöllä.

”Siitä oli se apu, että ne tunnit menivät todella nopeasti. Kalle Päätalo pelasti minut.”

Viime syksynä ilmestyi Ritvan kirjoittama Päätalo-elämäkerta. Kirjaa on painettu jo 12 000 kappaletta. Menestyksen myötä Ritva on esiintynyt televisiossa ja radiossa, kirjamessuilla ja muissa tilaisuuksissa.

Hän jännitti tilaisuuksia kovasti, mutta ajatteli sitten, että jos hän oli selvinnyt kaikista menetyksistä, esiintymiset ovat pikkujuttuja.

Jonkinlainen ulkopuolisuus on jäänyt elämään.

”Olen kuin kahden maailman kansalainen, tuolla toisella puolen on jo niin paljon rakkaita. Toivon, että joskus kohtaamme”, Ritva Ylönen sanoo.

Nyt hän ymmärtää syvällisesti, kuinka tyhjin käsin tulemme maailmaan ja lähdemme täältä.

”Vain sillä on merkitystä, millainen muistijälki minusta jää toisille ja kuinka paljon olen pystynyt antamaan itsestäni muille ihmisille, joiden kautta hyvä jatkuu eteenpäin.”

Uusi arki koitti

Isoäidillä ja lapsenlapsella on edelleen hyvin läheiset välit.

”Ymmärrän hänen tilannettaan, koska olen itsekin orpo – mutta en isätön, sillä minulle on aina kerrottu isästä”, Ritva sanoo.

Myös poika tietää perheensä tarinan. Hänelle on kerrottu pienestä pitäen onnettomuudesta ja katsottu perheestä valokuvia ja videoita.

Poika on nyt seitsemänvuotias koululainen, joka kutsuu enoaan isäksi. Eno-isällä on elämänkumppani, joten isän ja äidin roolit on täytetty. Sisaruksia ei vielä ole.

Eve-äidin piano on tallella. Jos poika haluaa, hän voi jonakin päivänä ryhtyä soittamaan sitä.

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 2/2018.