Tarinat

Pirkko Vuorinen: ”Opin, että ihmisiä ei lajitella taustan mukaan”

Äiti opetti Pirkko Vuoriselle, että muita kunnioitetaan, vaikka olisi heidän kanssaan eri mieltä. Pienet kaksostytöt puolestaan näyttävät, millainen ilo yhteisestä onnistumisesta syntyy.

Tajusin, miksi meillä on kaksi korvaa

Vähän ennen kuin aloitin koulun muutin perheeni kanssa äidin lapsuudenkotiin, maalaistaloon. Sen naapurissa asui äidin lapsuudenystävä, jolla oli minua kolme vuotta vanhempi tytär.

Pian näin naapurintytön roikkumassa aitamme portissa. Hän huusi sieltä minulle ja siskolleni: ”Lastenjuhlat Lintulassa huomenna kello kuusi!” Siitä ne leikit alkoivat – ja ystävyyteni Airi Parantaisen kanssa.

Vietimme aikaa Lintulassa, vanhassa kanalassa, jonka kuvittelimme kartanoksi ja vaikka miksi. Kävimme yhdessä pyhäkoulua, kuten silloin pruukattiin, ja teimme kolttosia, kuten siihen aikaan pruukattiin.

Myöhemmin kävimme yhdessä läpi myös nuoruuden kommellukset ja ensirakastumiset. Parikymppisinä liftasimme kahdestaan Lappiin.

Airi opetti, mitä merkitsee, kun joku on ystäväni. Se on sitä, että toisen kanssa voi olla oma itsensä. Voi jakaa sen minkä tahtoo, myös kipeitä asioita. Silti kaikkea ei ole pakko kertoa.

Airilta opin, miksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. On tärkeää osata kuunnella toista ja pitää välillä oma suu kiinni. Airi on ollut luotettava kuuntelija, johon on voinut turvata.

Tunnen suurta vastuullisuutta ystävyydestämme. Se tarkoittaa, että haluan olla myös itse luottamuksen arvoinen ja että olen valmis tulemaan toisen avuksi tarpeen tullen.

Tiivis yhteys välillämme katkesi, kun lähdimme opiskelemaan tahoillemme. Perhekiireissä ystävyys on jäänyt välillä joulukorttitasolle. Silti lapsuudenystävä on ajatuksissani paljon. Kun tavataan, hänen kanssaan on yhä välitöntä olla.

Airin ansiosta olen pohtinut paljon ystävyyden merkitystä. Ja sitä, kuinka tärkeää on, että jokaisella on joku, johon voi turvata ja luottaa.

Pirkko Vuorinen lapsuuden ystävänsä Airi Parantaisen kanssa

Ymmärsin, että teot ovat sanoja tärkeämpiä

Tutustuin äitiini Annikki Manneriin syvemmin hänen viimeisinä kymmenenä elinvuotenaan. Tuolloin hän tarvitsi sairautensa vuoksi enemmän apua, joten vietimme paljon aikaa yhdessä.

Äiti oli tarinankertoja, aina kova juttelemaan. Lapsena en sitä tajunnut, mutta nyt myöhemmin huomaan, kuinka hänen kertomuksistaan on seuloutunut minulle vaivihkaa tiettyjä arvoja.

Yksi niistä on vastuullisuus: kun lupaa tehdä jotain, se tehdään. Siitä olen pitänyt kiinni.

Toinen on ihmisten kunnioittaminen. Opin äidiltä, että ihmistä tulee aina arvostaa tämän lähtökohdista riippumatta.

Äiti oli käynyt sodan ja ollut pahoissa paikoissa pommitusten keskellä. Ei siellä lajiteltu ihmisiä sen mukaan, millaisen koulun tämä oli käynyt. Se, että toinen on erilainen kuin minä – vähemmän tai enemmän koulutettu, rikkaampi tai köyhempi – ei tee hänestä vähempiarvoista.

Äiti sanoi aina, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Ymmärrän sen niin, että toinen voi olla asioista kanssani aivan eri mieltä, mutta minulla ei ole oikeutta väheksyä häntä sen vuoksi. Silloinkin, kun en hyväksy toisen ajatuksia, voin ymmärtää hänen erilaisuutensa ja hyväksyä hänet.

Äiti opetti, että kaikkia autetaan. Lapsena hän lähetti minut viemään lämpimäisleipiä naapuriin ja näytti, kuinka ystävää muistetaan.

Tajusin myöhemmin, että aatteet ovat vain ajatuksia. Voimme pitää juhlapuheita hienoista aatteista, mutta se mitä teemme, on oikeasti merkittävää. Aatteet näkyvät teoissamme.

Pirkko Vuorinen

Opin iloitsemaan toisen onnistumisesta

Tällä hetkellä tärkeimmät opettajani ovat vuoden ikäiset kaksostytöt Riina ja Nella. He ovat poikani lapsia, joita käyn hoitamassa Tampereella parina päivänä viikossa. Annan tällöin kummallekin vanhemmalle vapaaillan, jotta he voivat käydä harrastamassa tai vaikka mennä yhdessä jonnekin. Se on tärkeää, sillä juuri nyt kaksosten hoito on vaativaa.

Tytöt opettavat minulle, miten uusista asioista voi iloita. Kuten silloin, kun he oivalsivat, että paksuissa talvihaalareissa voi juosta, että se sujuu sittenkin. Sitä hihkumista ja heiluttamista!

On opettavaista huomata, kuinka nämä kaksi iloitsevat toistensa onnistumisista. Kun toinen onnistui pissaamaan pottaan, toinen taputti vieressä käsiään innoissaan. Tämän ilon yhteisestä onnistumisesta kun saisi siirrettyä työyhteisöön, voi miten paljon saataisiin aikaan!

Pidän sanaparista yhdessä tekeminen. Se kertoo, että huomioidaan toinen, joka on rinnalla. Sen sijaan sanasta yhteistyö en pidä, se on sellainen juhlapuhetermi.

Yhdessä minäkin teen näiden lasten kanssa. Ihailen heidän ääretöntä luottamustaan siihen, että heitä hoidetaan, että joku on aina vieressä turvana. Mietin, miten saisin tuon luottamuksen pysymään – siitä huolimatta, että pettymyksiäkin elämässä tulee.

Pettymykset ovat tärkeitä. Olen oivaltanut, kuinka tärkeää on oppia omista virheistään. Hyväksyä, että nyt kävi näin, mutta toiste ei tarvitse tehdä samoin. Ei oma elämäni ole ollut virheetöntä, ei todellakaan, mutta olenpahan oppinut.

Kuka?

Terveydenhoitoalalla pääosin hallintotehtävissä työskennellyt Pirkko Vuorinen, 68, asuu miehensä kanssa Muuramessa. Pirkko on eläkkeellä ja hänellä on poika ja kaksi lastenlasta.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 7/2017 -lehdessä.

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista:

Minna-Maaria Sipilä Kotiliedelle poikansa kuolemasta: ”En ymmärrä, miksi lapseni täytyi lähteä ennen minua”

Gynekologi Anneli Kivijärvi: ”Rakkaus, halu ja seksuaalisuus eivät riipu ihmisen iästä”

Eva Biaudet avoliitostaan: ”Suhteemme on aina ollut hieman erikoinen”

Ohjaaja Kaisa Korhonen: ”Kokemus isän rakkaudesta ei häviä koskaan”

Jaana Lehtiö lasten aikuistuttua: ”Kyllä elämästä saa nauttia ja voi käyttää jopa rahaa ihan itseensä”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Pirkko Vuorinen: ”Opin, että ihmisiä ei lajitella taustan mukaan”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.