Nostalgia

Sisällissota jakaa yhä perheitä – puhutaanko teillä vuoden 1918 julmuuksista?

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, vapausota. Tänä keväänä ei ole juuri muusta puhuttukaan. Ja hyvä, että puhutaan. Epäselvät kohtalot aiheuttavat yhä kuumia tunteita.

Teen paljastuksen.

Minut saa helposti kiihtymään mollaamalla isovanhempiani ja heidän motiivejaan sisällissodassa.  Taustani ja perheeni historia on arka paikka, koska en tiedä siitä tarpeeksi.

Äidin puolen suvun kanssa olen sinut, koska tapahtumat ovat tiedossa ja hämärät kohdat voi äiti vielä selittää. Toisin on isän suvun kanssa.

Tämän takia sisällissodasta pitää puhua

Viime vuosi meni hienosti Suomen syntymäpäiviä juhlien, mutta nyt, huuman jälkeen, on koko maassa pitänyt kiusallisesti tarttua itsenäisyyden pimeimpiin hetkiin. Monissa muissakin perheissä tiedot suvun kohtaloista vuonna 1918 ovat hatarat.

Mutta mitä väliä?

On sillä. Vuoden 1918 perintö tuntuu arvoissamme ja asenteissamme yhä.

Edelleenkään ei ole sama, ampuiko isovaari köyhälistöä rutakuoppaan vai tappoiko hän raivoissaan vallasväkeä. Huojentavinta olisi tietää, että esivanhemmat odottivat arkiaskareissaan rähinän päättymistä.

Oliko sukuni sattumakaartilaisia?

Isovaarini teloitettiin maaliskuussa. Punaisena. Se on varmaa.

Isomummu ja yksi heidän kymmenestä lapsestaan, 12-vuotias poika, hakivat vainajan kotipitäjän multiin heti kun se syksyllä 1918 oli mahdollista. Villasukista tunnistivat. Perheen pojista vanhimmat tuomittiin valtionylioikeudessa vankileireille. ”Nappituomiota” ei saanut kukaan. Miksi suurperheen isä ammuttiin, sitä en tiedä.

Olen tutkinut Kansallisarkistossa poikain kohtaloita. Kaikista muista on asiakirjat paitsi pojista vanhimmasta, isoisästäni.

Proopuskat tuolloin 16-vuotiaasta isänäidistä kuitenkin löytyvät. Hänet vangittiin ja vietiin Suomenlinnaan. Hän liittyi kaartiin, jotta olisi saanut ruokaa perheelleen. Elintarvikekortit kun olivat punakaartin taskussa.

Äidin vaari vapautti isäni suvun

Isäni vanhemmat tapasivat mahdollisesti Suomenlinnan vankileirillä. Olen kuullut tarinan, että isoisä olisi karannut vankiporukasta ja liittynyt piikkilangan toisen puolen hommiin. Ei kovin kunniakasta.

Pikkuveljet vapautettiin syksyllä. Puoltavan lausunnon nuortenmiesten käytöksestä antoi – äitini isoisä. Hän oli kahinan ulkopuolella pysytellyt talollinen. Äitini koko suku oli puolueeton.

Nyt muistovuonna äänen ovat saaneet punaiset ja valkoiset, mutta tällä hiljaisella enemmistölläkin on tarinansa. Kuka sen kertoisi?

Kiukuttelua miehen kanssa kotisohvalla

Sohvallamme siis puidaan vuotta 1918 usein. Televisiosta tulee dokumentteja, kirjoja julkaistaan liukuhihnalta.  Tulistumme sadan vuoden takaisista asioista, vaikka meillä ei ole selvää poliittista kantaa.

Minua ärsyttää, kun mieheni pitää punaisia yksinomaan opportunisteina ja Suomenlinna-juttuja legendoina. Hänen sukunsa pysytteli sodan ulkopuolella, joten hänellä on varaa heitellä nasakoita, ikävän vastaansanomattomia kommentteja.

Ylipäätään perheissä ollaan vaarallisilla vesillä, kun puhutaan kumppanin suvusta. Suku on sydämenasia. Omille läheisilleen saa naureskella, mutta toinen ei saa sitä tehdä.

Punaisten isovanhempien kohtalo jää hämäräksi

”Punaisia” isovanhempiani en ehtinyt nähdä, ja isänikin kuoli nuorena. Kun hän kertoi sukujuttuja, teiniä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Nyt ei ole ketään vahvistamassa kertomuksia.

Jos joskus pääsen eläkkeelle, aion ottaa kunnolla selvää.

Mitähän kertovat lapsilleen tämän päivän syyrialaiset ja balkanilaiset? Sata vuotta on lyhyt aika sovittaa.

Monessako suomalaiskodissa on herätty sisällissodan muistovuonna pohtimaan suvun kohtaloita?

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 8/2018.

Mitä mieltä sinä olet? Osallistu keskusteluun kommentoimalla!