Syöpä muutti Jaakko Heikkilän elämän suunnan – insinööristä tuli palkittu valokuvaaja

Jos tästä selviän, alan vihdoin tehdä sitä mitä haluan, Jaakko Heikkilä ajatteli kuukausia kestäneiden syöpähoitojen aikana. Niin insinööristä tuli palkittu valokuvaaja.

Kymmenen vuotta sitten valokuvaaja Jaakko Heikkilä istui ravintolassa Venetsiassa. Seurana oli armenialaistaustainen mies, Garo Dermidjian.

Jaakko oli tavannut Dermidjianin aiemmin samana päivänä ja kuvannut häntä tunteja tulevaa kirjaansa varten, joka käsitteli armenialaisten yhteisöjä eri puolilla maailmaa. Matkalla ravintolaan Dermidjian asetti kätensä rinnalleen ja lausui:

”Aateluus on ennen kaikkea sydämen aateluutta.”

Ravintolassa tarjoilija toi heidän eteensä viinikarahvin. Dermidjian nyökkäsi Jaakolle.

”Maista sinä.”

Jaakko hörppäsi viiniä, pyöritteli sitä suussaan, makusteli.

”Ei, tämä ei ole hyvä”, hän totesi.

Dermidjian nyökkäsi.

”Tunsin sen jo hajusta.”

Aterian jälkeen Dermidjian ilmoitti, että jos Jaakko haluaa joskus kuvata Venetsian aatelisia, hän voi auttaa. Hän on itse yksi heistä.

Siitä eteenpäin kaikki sujui kuin leikki. Viiden vuoden aikana Jaakko Heikkilä kuvasi lukuisia mahtisukujen palatseja asukkaineen.

Kansallismuseossa esillä olleen näyttelyn jälkeen moni halusi tietää: minkälainen on mies, joka onnistui pääsemään vanhojen mahtisukujen koteihin?

Isäni, idealisti

Jaakko Heikkilä, 60, ottaa vieraat vastaan kotitalonsa pihalla Kukkolankoskella Tornion kupeessa. Hänen 7-vuotias kuopuksensa on kielikoulussa rajan takana Haaparannalla, vanhempi tytär äitinsä luona Ruotsissa ja vaimo töissä.

jaakko heikkilä muutti elämänsä toivuttuaan syövästä

Jaakko on teheskellyt valtavan määrän halkoja käsin. Samalla hän on mietiskellyt elämäänsä, joka on juuri nyt rauhallista. Se tuntuu vaihteeksi mukavalta.

Tuvan pöydän äärellä Jaakko kertaa kuvausmatkojaan ympäri maailmaa: Venäjä, Armenia, New York ja Brasilia.  Kuuba, Los Angeles, Serbia, Karjala ja Kukkolankoski. Kaikissa niissä hän on kuvannut pidempiä aikoja, hitaasti ja tutkiskellen.

”Äiti ihmettelee usein, miten niin ujosta nössykästä tuli tällainen maailmanmatkaaja.”

Sitä Jaakko ihmettelee itsekin.

Pimiö mummon kaapissa

Jaakko ei ollut poikasena yhtään rehvastelevaa sorttia, päinvastoin. Luokkahuoneen reunustalla istuskeli hiljainen kiharatukkainen runopoika, josta tytöt eivät olleet kiinnostuneita.

Runopojalla ei ollut harrastuksia. Paitsi yksi: hiihto. Se tosin oli enemmän velvollisuus kuin mieluisa ajanviete. Isällä, joka oli idealisti, oli nimittäin muutama kasvatusperiaate, joista ei lipsuttu.

Niitä olivat läksyjen teko, urheilu ja rakkaus, jota oli hurjasti.

”Isä ja äiti tulivat köyhistä oloista. He halusivat tarjota meille turvallisen ja lämpimän järjestyksen. Se oli ihan hienoa, vaikka kyllä minua ärsytti kulkea hiihtokisoissa kaikki viikonloput.”

Kesät olivat ehkä siitäkin syystä Jaakon kulta-aikaa.

Hän viittaa ikkunasta joen rantaan. Siellä oli mummola, jossa Jaakko vietti kesät. Villinä ja vapaana, serkkujen ja sisarusten kanssa heinätöissä, ongella ja uimassa.

Hieman vanhempana mummolasta tuli entistä rakkaampi paikka, kun mummo luovutti vaatehuoneensa pimiöksi. Siellä Jaakko alkoi nähdä, mikä voima valokuvalla on.

Intohimosta valokuvausta kohtaan tuli hänelle syy astua ulos nössykän roolista, tosin siihen kului vielä vuosia.

Elämänmuutos

Jaakko Heikkilästä ei pitänyt tulla valokuvaajaa. Hän valmistui Oulun teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi ja työskenteli myös Suomen Akatemian tutkijana. Yksi asia johti kuitenkin toiseen.

Vuonna 1984 syntyi Heikkilän esikoispoika Akseli, 2,5 kuukautta etuajassa.

jaakko heikkilä muutti elämänsä toivuttuaan syövästä

Helsingin Sanomissa kuultiin, että Jaakkoa voisi haastatella äitienpäiväjuttuun siitä, millaista on olla keskosen vanhempi. Lopulta jutussa julkaistiin myös Jaakon ottamia kuvia.

Siitä lähtien Jaakko tasapainoili vuosia yliopistotyön ja freelancer-kuvaajan keikkojen välillä.

Kolme vuotta Akselin syntymän jälkeen tuli uusi pysäytys, kun Heikkilällä todettiin kivessyöpä. Syöpä oli levinnyt imusolmukkeisiin, ja ennuste oli huono. Kun Jaakko myöhemmin tutki kirjastosta löytämäänsä kirjaa, joka oli julkaistu kaksi vuotta ennen hänen sairastumistaan, luvut olivat lohduttomat: vain yksi prosentti sairastuneista parani.

Onneksi en nähnyt kirjaa aiemmin, Jaakko ajatteli.

”Minun kohdallani kävi valtava tuuri, sillä lääkäri kertoi aivan uudesta lääkkeestä, jolla oli saatu hyvä vaste. Se pelasti minut.”

Jaakko joutui suureen leikkaukseen, jossa vatsa avattiin kokonaan ja toinen kives poistettiin. Kuukausien rankan hoitojakson aikana mielessä pyöri yksi ajatus: Jos selviän, alan tehdä juuri sitä mitä haluan. Valokuvata.

Vuonna 1989 Heikkilä oli parantunut ja valmis muutokseen. Hän lähti yliopistolta.

”Hurjan hyvä energia virtasi minuun. Muutimme silloisen vaimoni ja Akselin kanssa tänne Kukkolankoskelle. Hommat lähtivät lentoon.”

Pian edessä oli kuitenkin taas uusi pysäytys.

Vaimo menehtyi

Kun Akseli oli 9-vuotias, vaimo sairastui leukemiaan. Jaakon silmät kostuvat, kun hän muistelee vaimonsa viimeisiä elinvuosia.

”Se oli aikamoinen nelivuotinen. Päivästä toiseen selviytymistä. Hylkimisreaktioita, huonoa vastustuskykyä, kortisonin muuttamaa ulkonäköä. Äkillisiä sairaalanlähtöjä ja leikkauksia.”

Kun vaimon sairaus todettiin, Jaakko joi pullollisen Kossua ja valvoi yön ladolla kotitalon pihapiirissä. Aamulla olo oli entistä kamalampi.

Silloin Jaakko teki itselleen selväksi, että surkuttelu ei auttanut. Hän oli jo elänyt läpi samat tunteet oman sairautensa kohdalla ja nähnyt, että eteenpäin meneminen oli ainoa vaihtoehto.

”Ajattelin, että tämä käännetään taas elämäksi. En halunnut kääriytyä itseeni, vaikka se olisi ollut helpompi ratkaisu.”

Viimeiset kaksi vuotta sairaus oli oireeton. Lääkärit sanoivat, että vaimo ei parane, mutta toivo alkoi hiipiä mieleen kuin varkain.

”Ihmisen mieli on jännä. Sitä ehti jo alkaa elää niin kuin sairaus ei enää palaisi. Sitten tuli takapakkia, ja viikossa vaimo oli kuollut.”

Kahden miehen talous

Järkytyksen ja valtavan kaipuun keskellä Jaakko oli helpottunut vaimon puolesta. Tämä pääsi kaikesta siitä kivusta ja kärsimyksestä, mitä oli joutunut kokemaan.

Jaakko yritti parhaansa mukaan pitää kahden miehen taloutta kasassa. Pikkuhiljaa talossa alkoi kuitenkin näkyä naisen kosketuksen puute. Kahvikupin alle ei enää laitettu lautasta, eikä tyynyliinan väri sointunut lakanoihin.

Siihen nähden mitä kaksikko joutui kokemaan, Jaakko arvioi kuitenkin selvinneensä hyvin.

”Olemme me näistä jutelleet Akselin kanssa ja todenneet, että ihan hyvin me klaarasimme.”

Kun oli oikein paha olla, Jaakko juoksi läheisen kosken rantaan ja katseli aikansa sen pauhuja. Myös valokuvaus tarjosi terapiaa. Pian vaimon kuoleman jälkeen Jaakolle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvaamaan Venäjällä Vienanmeren ympäristössä asuvaa pomoreiden kansaa.

Se ja muut tulevat matkat pitivät hänet kasassa.

jaakko heikkilä muutti elämänsä toivuttuaan syövästä

Ensin istuskellaan

Vuodesta 2001 lähtien Heikkilä on viettänyt ulkomailla vähintään kolme kuukautta vuodesta. Hän on kuvannut muun muassa Harlemin mustaa yhteisöä New Yorkissa, Vlach-vähemmistökansaa Serbiassa ja suomensukuisia Karjalassa. Mihin ikinä hän on kameransa kanssa mennyt, hän on halunnut lähelle ihmistä, aivan iholle.

”Kokemukseni ovat ehkä tehneet sen, että kohtaan ihmiset vilpittömästi, omana itsenäni. Siinä on kyse ihmisen kunnioituksesta, ehdottomasti.”

Kaikki alkaa istuskelusta. Sen arvon Jaakko ymmärsi 1990-luvulla kuvatessaan Torniojokivarren lestadiolaisia. Yhdessä vaiheessa projektia hän tajusi kuvanneensa pelkkää klisettä. Oli otettava uusi lähestymistapa.

”Lähdin ihmisten koteihin ja istuskelin heidän pirteissään. Pelkistin ja yksinkertaistin työtapaani. Yhtäkkiä kaikesta tuli paljon helpompaa.”

Maailmalle vieneiden projektien jälkeen ympyrä on sulkeutunut. Jaakko kiertää jälleen pohjoisen kodeissa, nyt yhdessä tanssitaiteilija Titta Courtin kanssa. Court tanssii ja Heikkilä kuvaa. Lisäksi hän opettaa valokuvausta aikuisopiskelijoille.

Selitys matkustusinnon laantumiseen kopistelee juuri eteisessä. Kymmenisen vuotta sitten Jaakko kohtasi uuden onnen. Pohjoisen tyttö Anna-Erika muutti Heikkilän taloon vuonna 2007, ja pari meni naimisiin. Seitsemän vuotta sitten syntyi Jaakon iltatähti, Mimmi.

Kun tytär pyrähtää tupaan, tila on nopeasti täynnä energiaa. Wilma-koira juoksee Mimmin ympäri, ja Mimmillä on paljon asiaa. Isän kasvoille leviää hymy.

Jonain päivänä Jaakko pakkaa jälleen laukkunsa ja lähtee kameran kanssa maailmalle. Nyt Kukkolankosken kuohut ja kaikki tämä kuitenkin riittävät. Puitakin on vielä iso pino teheskelemättä talven varalle.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 28/16.

Lue myös:

Polio jätti jälkensä Marjatta Nykäsen elämään: ”Minua riivasi jätetyksi tulemisen pelko”
Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän
Meeri Koutaniemi: ”Aiemmin elämäni mahtui neljään muovipussiin”

Jaakko Heikkilä, 60

Asuu: Tornion Kukkolankoskella.
Perhe: Vaimo, 8-vuotias tytär nykyisestä liitosta, 13-vuotias tytär ja aikuinen poika aiemmista liitoista.
Työ: Valokuvaaja. Sai valokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2007.
Koulutus: Rakennustekniikan diplomi-insinööri.
Ajankohtaista: Kirja Veden kätkemiä huoneita (Maahenki) Venetsian aatelisista.

 

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Susanna Chazalmartin
Kuvat: Aki Roukala

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti