Ihmiset

Taiteilija-viljelijä Osmo Rauhala koki muutoksen Manhattanin Sohossa: "Innostuin luomusta aivan valtavasti"

Taiteilija Osmo Rauhala teki vuosikymmeniä pitkää päivää taiteilijana ja maanviljelijänä. Omien voimien rajat tulivat vastaan vasta, kun sydäntulehdus pysäytti.

Vie mennessäs, tuo tullessas, tokaisi kuvataiteilija Osmo Rauhalan äiti usein lapsilleen. Omra-äiti oli kasvanut kymmenen lapsen perheessä, joka asui kahden huoneen mökissä. Silloin, äidin ollessa lapsi 1920-luvulla, ei ollut luppoaikaa taikka -tilaa.

Luppoaikaa ei ole suvun tilan nykyisellä isännälläkään, ainakaan kesäkausina. Tilaa sentään riittää vanhassa kotitalossa.

Viime kuukaudet Osmo Rauhala on maatilan töiden ohella valmistellut syyskuussa 2017 Didrichenin taidemuseossa Helsingissä avautunutta 60-vuotisjuhlanäyttelyään.

Näyttely on tyypillistä Rauhalaa: myyttisiä symbolistisia eläimiä, joiden kauniin ilmiasun taakse kätkeytyy tieteellisiä teorioita ja rakkautta luontoa kohtaan.

Osmo Rauhalalla on syvä suhde kotiseutuunsa Nokian Siurossa. Tilan päärakennuksen vieressä on aitta, jonka hirsiin on kaiverrettu vuosiluku 1813. Silloin kuoli isäntä, jolle talonkirjat oli tehty 1780.

”Suvullamme on alueella pitkät juuret. Asuimme näillä seuduilla ainakin jo 1400-luvulla.”

Rauhalan serkku on tutkinut sukuhistoriaa, ja mailta on löydetty noin 3 500 vuotta vanha kivikirves.

Hän puhuu esi-isistään arvostavasti. Alue on vaikuttanut suvun ihmisiin samoin kuin he näihin peltoihin, metsiin ja vesistöihin. Täällä solisevan puron varrella syttyi Osmon kiinnostus luontoa, eläimiä ja luonnontieteitä kohtaan sekä sisäinen palo kertoa maailmasta kuvin.

Rauhalan maailmakuva on sekoitus tiedettä, taidetta, hengellisyyttä ja filosofiaa. Hänellä on kolme akateemista loppututkintoa, sadan hehtaarin luomutila, 600 eläimen lampola, kansainvälinen taideura ja perhe. Miten yksi mies on ehtinyt niin moneen?

Osmo Rauhala huokaisee maatilansa pihalla ja yrittää kuvaa varten saada pörröistä tukkaansa pysymään lättänä. Turhaan. Pakolla ei mikään onnistu. Elämänsä suuria valintoja hän kertoo tehneensä harkiten mutta myös vaiston avulla ja ajopuuna.

Isä lähti yllättäen

Hälytyssireenit soivat. Ambulanssi kaarsi Rauhalan tilan pihalle. Isäntä oli tuskissaan. Myöhemmin sairaalassa hän menehtyi.

Osmolle isän kuolema oli yllättävä sokki. Isä oli vasta 58-vuotias ja hyväkuntoisen oloinen. Vanhemmat eivät olleet kertoneen lapsille, että isää sattui ajoittain vatsaan. Hän oli haavoittunut vatsan seudulle Ihantalan-taisteluissa kesällä 1944.

”Isälle oli jäänyt sirpaleita kehoon. Ne lähtivät sitten jostakin syystä liikkeelle.”

Surun keskellä 18-vuotias Osmo ymmärsi, että oma tulevaisuus muuttuisi. Sisarukset kun eivät enää asuneet kotona.

”Piti ottaa vastuuta tilasta. En voinut edes lähteä kaikkiin suunnittelemiini pääsykokeisiin.”

Osmo oli kirjoittanut ylioppilaskokeissa viisi laudaturia, lähes kuusi. Hän pääsi suoraan todistuksella sisään Turun yliopiston historian laitokselle ja Kauppakorkeaan. Viikonloppuisin ja kesäksi nuori mies matkasi Siuroon äidin avuksi.

Ensimmäisen vuoden jälkeen hän päätti luopua historiasta.

”En ehtinyt molempia. Valinnan ratkaisi se, että kauppatieteellinen oli hauskempi paikka.”

Kun tutkinnosta puuttui enää gradu ja pari tenttiä, Osmo muutti 24-vuotiaana takaisin kotitilalle. Hän viljeli peltoja ja innostui jälleen maalaamaan isänsä entisellä puuverstaalla, aivan kuin lapsena, mutta nyt syntyi maisemia ja eläimiä.

Välillä puhelin soi, ja Osmo sai yrityksiltä hyviä työtarjouksia. Jokin sisäinen ääni käski häntä kuitenkin pysähtymään: hyvä palkka vai uusi suunta?

Ateneumissa hehkui rauha

Korkeissa huoneissa tanssi valo. Käytävillä oli rauhallista, ja nenään virtasi pellavaöljyn vieno tuoksu. Osmo kurkisti luokkahuoneeseen, jossa opiskelijat työskentelevät keskittyneesti maalaustelineittensä äärellä.

”Rauha, hiljaisuus ja öljyn tuoksu olivat aivan taivaallisia! Päätin, että jos jonnekin haluan taiteen alalla pyrkiä, niin se on tämä paikka.”

Osmo oli tutustumiskäynnillä Ateneumissa, jossa tuolloin toimi Taideakatemia, nykyinen Taideyliopiston Kuvataideakatemia. Samoja käytäviä olivat aikanaan kulkeneet Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen.

Käynnin jälkeen päätös oli selvä: Osmo halusi antaa kaikkensa pääsykokeissa. Hän teki esikarsintaa varten mielestään parhaat työnsä siihen mennessä. Ne merkitsivät lupaa osallistua monivaiheisiin pääsykokeisiin. Joka viikko osa kokelaista sai pettyä, kun hylkäyksen merkiksi näytetöitä käännettiin kuva seinää vasten. Syksyllä opintonsa sai aloittaa 12 maalaria. Osmo oli yksi heistä.

Velvollisuudentunto kotitilaa kohtaan ei kuitenkaan kadonnut. Osmo oppi heräämään kukonlaulun aikaan, sillä aamuisin hän hoiti karjan ennen kuin nousi Helsingin-junaan ja matkasi luennolle. Illalla nuori opiskelija ja tilanhoitaja ennätti nukkumaan puolenyön aikaan.

”En ehtinyt nukkua kuin muutaman tunnin. Opin silloin ottamaan päivätorkut vaikka Ateneumin kovalla lattialla.”

Ensimmäisen talven jälkeen Osmon äiti meni uusiin naimisiin ja muutti tilalta pois. Oli vuosi 1983 ja Osmo joutui miettimään, mitä tilan kanssa tekee. Hän sinnitteli muutaman vuoden, kunnes luopui tilan emolehmistä 1987. Se oli Osmolle kova paikka, vaikka kädessä oli jo kaksi loppututkintoa ja maailma kutsui seikkailemaan. Talvet olivat kuitenkin jatkossa vapaat taiteelle.

New York vei sydämen

Kaaosteoriaa, taidehistoriaa, filosofiaa. School of Visual Arts -koulun graduate- eli jatkokoulutusohjelmassa opiskeltiin laaja-alaisesti ja kunnianhimoisesti. Kun Suomessa taideopintojen oppikirjat käsittelivät piirtämistä ja materiaaleja, tässä koulussa jokaisen opiskelijan täytyi oppia sijoittamaan itsensä ajatussuuntausten ja koko taidehistorian kenttään.

”Kaksi vuotta koulussa 1988–1990 oli se iso kulminaatiopiste, joka teki minusta lopullisesti taiteilijan.”

Vuotta aiemmin Osmo oli ollut opintomatkalla kaupungissa ja oivaltanut, että tänne hän haluaa opiskelemaan. Mielessä kaiherteli vielä ajatus akateemisesta urasta antropologian alalla, mutta silloin se unohtui. Voisihan hän hyödyntää taiteessa kaikkea oppimaansa!

Kaupungin tunnelma viehätti nuorta taiteilijaa.

”Suomessa taiteilijan täytyi tuohon aikaan edetä urallaan lähinnä taiteilijaliittojen kautta. New Yorkissa kyse oli taas taidoista ja siitä, saavuttiko alan toimijoiden luottamuksen.”

Jos jokin yritys ei onnistunut, löytyi aina uusia museoita ja gallerioita, joihin olla yhteydessä. Ja Osmohan oli.

Taidepiirien huomio

Seinän valloitti kookas, punaisena hehkuva peura. Sanat seurasivat toistaan innostuneena virtana, kun kutsuvieraat kommentoivat näkemäänsä newyorkilaisessa galleriassa. Kaksi vuotta kaupungissa asunut Osmo Rauhala tunsi olonsa euforiseksi ensimmäisen New Yorkin -näyttelynsä avajaisissa vuonna 1990.

Pian Osmon taidetta haluttiin gallerioihin Berliiniin, Amsterdamiin ja Pariisiin sekä myöhemmin Los Angelesin biennaaliin. Osmo nautti taiteen mahdollistamista keskusteluista. Kalliomaalauksista kiinnostunut pankkiiri kertoi lapsuudestaan intiaanileirissä, professori jakoi Osmon kanssa ajatuksen siitä, että luonnonlait eivät ole välttämättä pysyviä.

”Olin todella onnellinen. Ihmettelin, miten minä, viljelijä Siurosta, pääsin taiteen avulla keskustelemaan korkeatasoisten tutkijoiden kanssa. Meitä yhdisti kuvani.”

Analyyttisista keskusteluista Osmo Rauhala innostuu yhä. Hän haluaa tehdä taidetta, jossa jokaiseen työhön liittyy jokin ajatus tai teoria. Häntä on kiehtonut erityisesti maailman synty, tietoisuus ja evoluutio. Suuria kysymyksiä, joihin liittyy myös näennäisesti pieniä asioita, kuten oman maan multa, havupuun tuoksu ja ohi soljuva virta.

Silmät syttyivät luomuun

1980–90-lukujen taitteessa Osmo asui ja työskenteli ateljeessaan Manhattanin Sohossa. Samassa korttelissa oli WholeFoods-luomukauppaketjun pikku myymälä.

”Rastapäinen nuori mies möi siellä luomutuotteita: hernekeittoa, kahvia ja sen sellaista.”

Osmosta tuli vakioasiakas. Hän ryhtyy miettimään, miten maataloutta pitäisi tehdä Suomessa.

”Siinä kohtaa olisin voinut ajatella tilanpidon eri lailla: luopua kokonaan viljelystä, mutta innostuin luomusta aivan valtavasti.”

Kun EU-jäsenyys sai osan maanviljelijöistä lopettamaan, Osmo muisti opit kauppakorkeasta: maata kannattaa ostaa, kun siihen on tilaisuus. Kun kotitilan koko oli Osmon lapsuudessa 12 peltohehtaaria, uuden isännän käsissä se on kasvanut 100 hehtaariin.

Maanviljelyn ja taideuran yhdistäminen on tarkoittanut Rauhaloille sitä, että keväästä lokakuulle perhe asuu Suomessa, viljelee tilaansa ja hoitaa lampaitaan. Lokakuussa kun sato on korjattu, paikalle saapuu lomittaja ja Rauhalat omistavat puoli vuotta taiteelle. Arkkitehtivaimo Minttu Loukola seuraa miestään maailmalle ja toimii Suomessa tilan emäntänä. Arki on rankkaa.

”Keväällä kun meillä on karitsointi, nousen kolme kuukautta noin neljän aikaan ja menen nukkumaan yhden aikaan.”

Osmo ajattelee, että jaksaa kovaa tahtia, jotta voi viettää puoli vuotta taiteen parissa, pitkälti New Yorkissa. Jaksamisellakin on kuitenkin rajansa. Sen Osmo ymmärsi, kun menetti tajuntansa matkalla kirkkotyömaalle.

Sairaus pysäytti

Vuonna 2009 valmistuneet Tyrvään Pyhän Olavin kirkon kirkkomaalaukset yhdessä Kuutti Lavosen kanssa olivat mittava projekti, joka kävi taiteilijan voimille.

Osmo lääkitsi pitkittynyttä flunssaansa tulehduskipulääkkeellä. Seurasi tulehdus sydämeen ja sydämen vajaatoiminta.

Lopulta lähti taju kesken automatkan.

”Tilanne oli vakava ja pelästytti. En ollut aiemmin ollut sairaalassa hoidettavana yön yli kuin vauvana synnytyslaitoksella.”

Luovana ihmisenä Osmon tekisi mieli toteuttaa kaikki ideansa. Hän on kuitenkin ymmärtänyt, että se ei onnistu, ainakaan välttämättä heti.

Eikä koko elämä ole työtä, perhe on Osmolle kaikki kaikessa.

Vuonna 1994 syntyi poikalapsi, jonka Osmo ja Minttu nimesivät Onniksi. Pariskunta ei osannut enää uneksia toisesta lapsesta, mutta sitten 2008 syntyi Liisa. Minttu oli tuolloin 48 ja Osmo 50-vuotias.

Vanhempana Osmosta on ollut kiinnostavaa seurata lasten luonteenpiirteitä ja kiinnostuksen kohteita.

”Lapset paranevat aina vaan. He ovat ihania.”

Onni, 23, opiskelee Yhdysvalloissa neurotieteitä. Hän valmistuu ensi vuonna. Liisa kulkee perheen mukana koulusta ateljeelle ja kotiin. Talvisin hän käy New Yorkissa taidekerhoa ja kotikoulua.

”Lapsistani on kasvanut avoimia ja universaaleja. Heille ei tulisi mieleenkään ajatella, että toinen ihminen olisi jotakin vähemmän rodun, sukupuolen tai synnyinmaansa vuoksi.”

Tuvan seinällä ja piirongin päällä on Osmon suvun kuvia. Omra-äiti sairasti Alzheimerin tautia ja viimeiset seitsemän vuotta hän asui kesäkausina Osmon perheen kanssa. Äitiä kotiseudun metsä puhutteli vielä silloin kun voimat alkoivat hiipua.

”Äiti aina toivoi, että käännän hänet ikkunaan päin. Sen läpi näkyvät pihamme vanhat tammet.”

Kuvataiteilija Osmo Rauhala pitää sukunsa Siuron tilaa.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/2017.