Taitelija Marita Liulia vietti lapsuutensa parantoloissa: ”Päätin toteuttaa kaikki unelmani, jos en kuole”

Kun taiteilija Marita Liulia vietti lapsena väärän diagnoosin takia vuosia tuberkuloosiparantoloissa, hän päätti elää ja ajatella isosti. Nyt hän viettää kultakauttaan, mutta tietää, että kohta kaikki taas muuttuu.

Hämyisen sairaalahuoneen sängyssä makaa nuori tyttö. Hänen nilkoistaan roikkuvat rautapainot, jotka suoristavat nivelreuman runtelemia jalkoja. Kipu vihloo, mutta lapsen täytyy tottua siihen. Vaihtoehtoa ei ole.

Taiteilija Marita Liulia, 59, vietti lähes koko lapsuutensa, jopa seitsemän kuukautta vuodesta, erilaisissa parantoloissa. Kuolevien lasten osastoilla, kuten hän itse sanoo. Reumaa ei diagnosoitu vuosiin oikein, joten Maritaa hoidettiin tuberkuloosipotilaana.

”Ajattelin, että jos en kuole, toteutan kaikki unelmani.”

Arvaamaton lahja

Kun jalat 15-vuotiaana alkoivat toimia jotenkuten, alkoi Maritan matka kansainvälisesti menestyneeksi taiteilijaksi. Elämään mahtuu paljon: Maritan taideteoksia on esitetty 50 maassa, hän on matkustanut 70 maassa ja asunut pitkiä jaksoja eri puolilla maailmaa.

Multimediataideteokset 1990-luvulla loivat uutta taiteenalaa maailmalla. Teoskokonaisuus Marita Liulia Tarot oli menestys, ja Kiasman vuoden 2009 Choosing My Religion -näyttelyä varten Marita tutki vuosia maailman pääuskontoja.

Taiteilija huokuu lempeää itsevarmuutta. Hänen Helsingin Töölössä sijaitsevan asuntonsa valokuvausstudiossa on hiljaista. Itämaiset antiikkihuonekalut luovat tyyntä arvokkuutta, aurinko paistaa sisään suurista ikkunoista.

Marita osti asunnon juuri valon vuoksi. Toinen koti ja maalaustyötilat ovat Heinolassa.

Keittiön seinään nojaa vastavalmistunut nelimetrinen maalaus: kultaa ja mustia pyörteitä, joiden solmuissa kimaltaa aito lehtikulta.

Kulta symboloi Maritalle valoisuutta ja elämänkokemuksia. Hän ymmärsi jo lapsena, että elämä ei ole itsestäänselvyys. Se on jotakin ainutlaatuista, kuin lahja, jossa on arvaamaton ajastin.

Marita Liulia lapsenaVäärä diagnoosi

Elettiin 1950-luvun loppua. Taaperoikäisen Maritan työläisperhe oli muuttanut usein elannon perässä, mutta nyt vanhemmat olivat rakentaneet ensimmäisen oman talonsa Keski-Suomeen. Siellä yksi talvinen yö määritti Maritan elämän kulun.

Paukkupakkasilla hormista karannut kipinä sytytti tulipalon. Perhe nukkui yläkerrassa, ja vanhemmat heräsivät Maritan huutoon. Palo oli jo levinnyt, joten perhe hyppäsi ikkunasta lumihankeen. Ihmiset pelastuivat, koti tuhoutui.

Kaksi viikkoa myöhemmin Maritan jalka tulehtui, sokin seurauksena. Lääkäri diagnosoi oireet tuberkuloosiksi, ja parivuotiasta ryhdyttiin hoitamaan kovin ottein.

Lääkäri avasi Maritan oikean jalan polvesta nilkkaan asti aikakauden menetelmin. Kipsaus epäonnistui, sillä yksi varvas oli kääntynyt nurin, ja Marita joutui pitämään kipsiä kuukausia. Kun se lopulta avattiin, jalka oli vioittunut pysyvästi.

Maritaa hoidettiin tuberkuloosipotilaana seitsemän vuotta. Sillä aikaa oikea vaiva, nivelreuma, paheni.

Kärsimyksestä tuli olotila, jota vastaan Maritan suuri elämänhalu alkoi kasvaa.

”Kun ympärilläni kuoli lapsia sairauksiin, minä sain sentään elää. Elämä alkoi tuntua ihmeeltä.”

Yksin sairaalassa

Sairaalassa Marita tunsi olevansa aivan yksin. Vanhemmilla ei ollut varaa matkustaa kovin usein katsomaan lastaan, sillä sairaalat sijaitsivat satojen kilometrien päässä kotoa.

Elämänpiiri rajoittui sänkyyn. Näin jälkeenpäin Marita arvelee, että kirjallisuus ja musiikki pitivät hänet hengissä. Kirjat kertoivat maailmasta sairaalan ulkopuolella, ja kirjapinot kohosivat sängyn molemmin puolin: toisella puolella lukemattomat, toisella luetut teokset.

Marita ahmi esimerkiksi äärimmäisestä kurjuudesta kertovan Knut Hamsunin Nälän ja Fjodor Dostojevskin teoksen Muistelmia kuolleesta talosta. Jos hän piti kirjailijasta, hän luki tämän tuotannon kokonaan.

”Tyttökirjojen maailmat eivät olleet minua varten.”

Kahdeksanvuotiaana Marita sai vaivoihinsa vihdoin oikean diagnoosin. Pian sen jälkeen vanhemmat lukivat lasten nivelreuman leikkaushoitoihin erikoistuneesta turkulaisesta lääkäristä, ja he saivat tämän ottamaan Maritan koepotilaakseen.

Riski kannatti, sillä lopultakin hoidot tuottivat tulosta. Lisäksi Marita sai lääkäristä itselleen uudenlaisen roolimallin: vahvan, omaa alaansa kehittävän naisen, joka oli lisäksi lämmin ja rohkea.

Viisas fysioterapeutti puolestaan pani merkille, että historiallisista romaaneista nauttiva Marita merkitsi karttapalloon paikkoja, joissa kävisi sitten, kun jalat kantaisivat.

”Hän osoitti karttaa ja kysyi, haluanko päästä tuonne. Näin hän sai minut voimistelemaan kivusta huolimatta.”

Koulunkäynti oli sairauden takia hankalaa, mutta Marita piti opiskelusta. Toivoa tulevaan loi se, että Marita ymmärsi jo varhain olevansa sekä utelias että nopea oppimaan.

Kun Marita oli aloittanut koulun, perhe asui jonkin aikaa Helsingin Viiskulmassa ”tieteen ja taiteen mestareiden keskellä”. Ympäristö teki vaikutuksen.

”Ajattelin, että tänne minä kuulun ja että tavoitteeseen vie vain yksi tie: opiskelu.”

Marita ei kuitenkaan päässyt toivomaansa ranskalais-suomalaiseen kouluun, sillä perhe muutti taas työn perässä. Vaihtuvissa kouluissa Marita oli kiusattu, kainalosauvoilla nilkuttava uusi oppilas.

Kiusattu otti veitsen

Raskainta oli Kirkkonummella 1960-luvun lopulla. Ruotsinkielisessä kylässä Marita koki, miltä tuntuu olla sekä vammainen että puhua väärää kieltä.

Lapset heittivät Maritaa ja hänen pikkuveljeään kivillä ja lumipalloilla. Aikuiset puolestaan laskivat likavetensä suomalaisperheen pihaan.

”Haju oli oksettava, mutta päätimme, että emme luovuta.”

Perhe asui mökissä, johon ei tullut lämmintä vettä. Päivä alkoi jään rikkomisella ämpäristä, jotta sai keitettyä teetä. Koulumatkat olivat Maritalle via dolorosaa: hän rämpi huonoilla jaloillaan metsän läpi bussipysäkille, ja kun bussi tuli, alkoi 15 kilometrin matka kiusaajien seurassa kohti Kirkkonummen keskustaa.

Siellä odotti puolitoista kilometriä pitkä, jäisen liukas tai upottavan kurainen mäki, josta Maritan piti selvitä kaksi kertaa päivässä.

Hän myöhästyi aina ensimmäiseltä tunnilta puolisen tuntia ja lähti viimeiseltä saman verran aikaisemmin, jotta ehtisi ylittää mäen sauvojensa kanssa. Talvisin mäestä selvisi parhaiten konttaamalla.

”Jokainen päivä otti koville.”

Maritaa pelotti, ja hän ryhtyi kantamaan mukanaan puukkoa. Kun väkivaltaisesti kiusannut poika kerran lähestyi, Marita veti puukon esiin ja uhkasi tappaa, jos poika vielä tönisi.

”Opin tuolloin tietyn ilmeen: don’t fuck with me.”

Maritalle kasvoi kova tahto ja omanarvontunto. Hän oivalsi, että henkinen voima vie pidemmälle kuin fyysinen väkivalta. Sisällä kiehui myös vihaa.

”Halveksin terveitä varakkaiden perheiden vesoja, jotka huvittelivat hyökkäämällä kimppuuni. Päätin, että en itse koskaan alennu sellaiseen.”

Marita LiuliaHyvä esimerkki ja kannattelija vaikeina aikoina oli oma äiti. Hän vei naapureille leipomaansa pullaa. Kului vuosia, mutta lopulta äiti sai naapureiden asenteet muuttumaan.

”Viha ja katkeruus myrkyttävät ihmisen. Äitini lannistumaton asenne tarttui minuun. Hän nousi kiusaajien yläpuolelle.”

Ei erikoistumiselle

Kotona oli rakastava ilmapiiri. Perhe kokkasi, lauloi, keskusteli politiikasta ja nauroi paljon yhdessä. Pikkuveljensä kanssa Marita leikki mielikuvitusleikkejä, joissa ei tarvittu leluja.

”Kehitimme mielikuvituksellista taikamaailmaa. Oikeastaan olen asunut koko ikäni osin tuossa maailmassa, ja teokseni syntyvät siellä.”

Maritan kuvaamataidon opettaja oli taiteilija Sirkka Sammas. Hän havaitsi Maritan lahjakkuuden ja lähetti tytön töitä Savonlinnan taidelukioon.

Kun Marita pääsi kouluun, hän muutti 15-vuotiaana omilleen. Taidelukiota seurasivat Helsingin yliopisto ja Taideteollinen korkeakoulu, mutta siellä Marita ei viihtynyt.

”Siellä piti erikoistua yhteen taiteenalaan, kun minä olisin halunnut oppia kaikesta. Eikä ajan taistolainen pakkopulla kuulunut minusta korkeakouluun. He uskoivat valheisiin.”

Marita oli lukenut Suomessa kiellettyjä kirjoja Neuvostoliiton vankileireistä.

”Päämääräni on aina ollut niin laaja yleissivistys, että voin ajatella ja toimia vapaasti.”

Tyhjyyden kausi

Uteliaisuus on vienyt Maritaa mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Kiinnostunut ja rento asenne avaa suljetutkin ovet. Hänet on kutsuttu moskeijaan miesten puolelle ja alkuperäiskansojen pyhiin rituaaleihin.

Marita puhui itsensä valokuvaamaan delhiläiseen moskeijaan, jonne naiset eivät yleensä pääse. ”Keskustelun jälkeen sain kuvata mitä halusin, ja miehet halusivat muistoksi kuvan kanssani.”

Marita Delhissä

Reuma vaivaa yhä kausittain. Marita ajattelee, että se työntää häntä kohti elämää. Kun Marita kuusi vuotta sitten joutui vaikeaan käsileikkaukseen, ortopedi varoitti, että kameroiden ja suurten maalausten käsittely saattaa jatkossa olla mahdotonta. Marita suri hetken, mutta päätti sitten opiskella digitaalisen elokuvan tuottamista, ohjaamista ja käsikirjoittamista.

”Jos olen umpikujassa, sanon itselleni, että nyt ajattelet isosti, älä kutistu. Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu jossakin.”

Maritan opiskellessa käsi kuntoutui kuin huomaamatta. Viimeiset viisi vuotta Marita on valmistellut Mäntässä esillä olevaa Kultakausi-näyttelyään. Suuren työponnistuksen jälkeen seuraa aina väistämätön tyhjyyden kausi.

”Se ottaa koville. Minun on vaihdettava maisemaa ja ihmisiä ympärilläni, jotta voin irtautua menneestä ja uusiutua.”

Edellisen ison rutistuksen, Choosing My Religion -näyttelyn jälkeen Marita kokkasi jo seuraavana iltana tempuraa Tokiossa uuden naapurinsa kanssa.

Marita ei vielä tiedä, mihin Kultakausi-näyttelyn jälkeinen maisemanvaihto hänet vie. Mutta hän luottaa: elämä kantaa.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2017.

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista:

Vappu Pimiän pitkä tie ruokaguruksi: ”En murtunut, vaikka haaveeni torjuttiin monta kertaa”

Huippu-uraa Pariisissa tekevä Mari Kiviniemi: Sisko on Suomessa asuvien lasten varavanhempi

Isänsä lapsena menettänyt näyttelijä Katariina Kaitue: ”Pelkäsin pitkään rakastua”

Maailmalle muuttanut Karita Mattila: ”Menestyjät eivät mahdu Suomeen”

Koulukiusattu baritoni Waltteri Torikka: ”Ammennan tulkintoihini kipeistä kokemuksista”

Marita Liulia, 59

Työ: Kansainvälisesti tunnettu nykytaiteilija. Maalaa, valokuvaa, ohjaa lyhytelokuvia, pelejä ja näyttämäteoksia, kirjoittaa tietokirjoja.

Asuu: Helsingissä ja Heinolassa. Syntynyt Perhossa.

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Else Turunen
Kuvat: Liisa Takala

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti