Tarinat

Tatjana elää Virossa ilman minkään maan passia: ”En aikoinaan ajatellut, että kansalaisuutta vaille jääminen ei ollut reilua"

Virossa elää lähes 80 000 ihmistä, joilla ei ole minkään maan passia. Yksi heistä on Tatjana Faraon.

Kun Tatjana Faraon, 51, oli teini-ikäinen, hän tuijotti neuvostofilmejä lumoutuneena.

Naisten hiuksissa oli laineita, ja tärkätyt kaulukset kääntyivät ryhdikkäinä mekon pääntien yli.

Vielä hienompaa oli se, kuinka tottuneesti elokuvien naiset käyttivät valtavia koneita. Heillä oli ammatti ja työpaikka tehtaassa. He ovat itsenäisiä.

Tatjana katsoi elokuvan toisensa jälkeen. Hänen kotikylänsä, alle 2 000 asukkaan Kilmez, oli pelkkä ristikko hiekkateitä joenmutkassa Lounais-Venäjällä.

Minne tahansa oli pitkä matka. Tatjana päätti, että hänestä tulee kankaankutoja, samanlainen nainen, joita hän oli ihaillut filmeissä. Sen unelman perässä Tatjana muutti Viroon.

Uusi koti

Virossa Tatjana kiinnitti ensimmäiseksi huomiota hiljaisuuteen. Kadut olivat puhtaita, eikä kävellessä tarvinnut väistellä ohikulkijoita. Venäjällä kaikkialla oli tungosta.

”Ja ne kaupat! Ruoka oli ihanaa ja sitä oli riittävästi”, Tatjana muistelee.

Oli vuosi 1983, ja 17-vuotias Tatjana oli matkustanut lähes 1 800 kilometriä Narvan pikkukaupunkiin Itä-Virumaalle. Aiemmin Narvaan muuttanut täti oli hakenut Tatjanan tämän kotikylästä, ja he olivat viettäneet päivän junassa, bussissa ja jopa lentokoneessa.

Narvan erottaa venäläisestä Ivangorodista vain silta. Neuvostoliitossa muuttaminen oli helppoa, koska kaikkien passissa luki USSR.

Tatjana aloitti kymmenen kuukautta kestäneen kurssin Narvan koulutuskeskuksessa. Valmistuneet pääsivät Kreenholmin tekstiilitehtaaseen, jossa Neuvostoliiton suunnitelmatalous takasi työpaikan yli 10 000 kankaankutojalle.

Kolmannes Tatjanan palkasta kului vauvanvaatteisiin, joita hän lähetti Venäjälle vastasyntyneelle veljenpojalleen. Ensimmäiset vuodet Tatjana ajatteli palaavansa vielä kotiin. Isä sanoi kuitenkin aina, että tyttären on parempi jäädä Viroon.

Kun Tatjana lähti käymään kotona, hän pakkasi matkalaukun täyteen trikoopaitoja, sukkia ja jopa tapettirullia. Venäjällä oli pulaa kaikesta.

Pula rahasta

Kurssilla Tatjana oli tavannut miehen, Jevgenin. Vuonna 1988 pidettiin häät ja tytär Anna syntyi. Samaan aikaan kun jännitteet itsenäisyyttä haikailevassa Virossa kasvoivat, nuori perhe asettui Narvan keskustasta saamaansa asuntoon.

Alkuvuodesta 1991 Tatjana kuuli puhuttavan kansanäänestyksestä, jolla Viro voisi erota Neuvostoliitosta. Puoli vuotta aiemmin yli kaksi miljoonaa ihmistä oli osoittanut mieltään neuvostovaltaa vastaan tarttumalla toisiaan käsistä ja muodostamalla koko Baltian läpi kulkevan ihmisketjun.

Kansanäänestys järjestettiin maaliskuussa. Tatjana ja Jevgeni eivät äänestäneet. Kaupungilla he olivat kuulleet, että Viron eroaminen olisi todennäköistä.

Vaalien tulos oli selvä: lähes 80 prosenttia äänesti itsenäisyyden puolesta. Kaupunkien välinen silta muuttui rajaksi, joka erotti nyt ihmiset työpaikastaan, sukulaisistaan tai jopa perheestään.

Raha oli tiukassa, koska Virolla ei ollut omaa valuuttaa.

”Meillä oli vain lukuja tilikirjassa”, Tatjana kuvailee.

Hänen huoltaan voimisti myös vatsassa kasvava perheen kuopus.

”Määrittelemätön”

Tatjana ja Jevgeni yrittivät selvittää, mitä heidän passeilleen tapahtuu. Jevgenin äiti asui Narvassa mutta oli Jevgenin syntyessä ollut Venäjällä tapaamassa sukulaisiaan. Itsenäinen Viro myönsi aluksi kansalaisuuksia vain maassa syntyneille ja heidän jälkeläisilleen. Sitä kutsuttiin verisäännöksi.

Tatjana ja Jevgeni halusivat jäädä Viroon, joten he kieltäytyivät Venäjän kansalaisuudesta ja menivät poliisiasemalle. Siellä pariskunnan kansalaisuudeksi kirjattiin ”määrittelemätön”.

Myöhemmin Tatjana kuuli, että niille neuvostokansalaisille, jotka olivat äänestäneet Viron Neuvostoliitosta eroamisen puolesta, annettiin vihreä kuponki, joka oikeutti kansalaisuuteen.

Vuosi vaihtui, ja perheeseen syntyi poika. Myöhemmin Viro myönsi kansalaisuuden lapsille, jotka olivat syntyneet helmikuun 1992 jälkeen. Aleksei oli onnekas. Hän syntyi maaliskuussa.

Harvat puhuvat viroa

Talot on ladottu punaisista ja ruskeista tiilistä. Ne on rakennettu aivan kylki kylkeen, aivan kuin katua reunustaisi korkea muuri. Kadun päässä 11-kerroksinen, kapea talo katkaisee muurin. Tatjana Faraon asuu viidennessä kerroksessa tyttärensä Annan ja tämän kuusivuotiaan pojan kanssa.

Tatjanan muukalaispassi on harmaa ja siinä lukee Välismaalase pass. Tatjanalla on niitä kokonainen pinkka lipastonlaatikossa. Yksi on Annan ensimmäinen passi. Tytär on myöhemmin hankkinut Viron kansalaisuuden suorittamalla kaksi koetta, joista toinen testaa kieltä ja toinen perustuslain tuntemusta.

Kun Viro itsenäistyi, kolmannes sen asukkaista jäi ilman mitään kansalaisuutta. Euroopassa elää edelleen lähes 600 000 kansalaisuudetonta, joista suurin osa asuu entisen Neuvostoliiton alueella. Virossa heitä on yhä vajaat 80 000. Luku on laskenut viime vuosina voimakkaasti lakimuutosten ja väestön vanhenemisen vuoksi.

Kansalaisuuskoe on vaikea, koska suurin osa Viron kansalaisuudettomista puhuu vain venäjää. Tatjana yritti opetella kieltä 1990-luvun alussa, mutta tilaisuuksia sen puhumiseen ei juuri tarjoutunut. Vain kuusi prosenttia Narvan 58 000 asukkaasta puhuu äidinkielenään viroa.

Vuonna 1997 Tatjana ja Jevgeni ilmoittautuivat kalliille kielikurssille. Nuoressa valtiossa opettajaksi pääsi kuka vain. Riitti, että osasi viroa.

”Hän osasi puhua, mutta ei tuntenut kielioppia tai osannut opettaa. Meitä oli kurssilla ehkä kymmenen. Vain muutaman tunnin jälkeen päätimme kaikki lopettaa”, Tatjana kertoo.

Rohkea päätös

Vuonna 2004 Tatjanan elämä mullistui jälleen. Eräänä päivänä hänen puolisonsa ilmoitti, että hänestä oli tullut pienen pojan isä. Pkkukaupungissa Tatjana oli kyllä kuullut miehensä uskottomuudesta, mutta tieto lapsesta tuli yllätyksenä.

”Se oli todella raskasta. Hän sanoi, ettei usko minun uskaltavan erota.”

Tatjana pysyi liitossa vielä kaksi vuotta. Lopulta kuitenkin koko perhe isää lukuun ottamatta oli sitä mieltä, että tilanteen oli muututtava. Niin Tatjana haki eroa miehestään.

Anna opiskeli tuolloin Tallinnassa kielenkääntäjäksi, mutta muutti myöhemmin takaisin äitinsä luo, koska halusi kasvattaa poikansa kotikaupungissaan. Hän toivoo voivansa palata suorittamaan opintonsa loppuun. Poika Aleksei puolestaan asuu Suomessa ja työskentelee elintarviketehtaassa Forssassa.

Aleksei on perheestä ainoa, jolle valtio on myöntänyt kansalaisuuden suoraan. Annan tilanne on toinen. Hän opetteli koulussa viron kielen, tankkasi perustuslain ulkoa ja suoritti kansalaiskokeet.

Siitä huolimatta Annan kansalaisuus ei ole samanlainen kuin hänen veljellään tai lapsellaan.

”Koska sain oman kansalaisuuteni naturalisaatiolla, kuten me käytäntöä kutsumme, se ei välttämättä tarkoita sitä, että kansalaisuus on minulla aina. Valtio voi päättää, että en ole enää lojaali ja laittaa minut tekemään kansalaisuuskokeen uudelleen. Minulta voidaan myös ottaa kansalaisuus pois”, Anna selittää.

Erilaiset oikeudet

Kun Aleksei syntyi, Tatjana lopetti työt tekstiilitehtaalla. Päätös osoittautui fiksuksi, koska monen neuvostoyrityksen tavoin yksityistäminen ajoi tehtaan talousvaikeuksiin.

Kun poika oli kolmevuotias, Tatjanan ystävä vinkkasi, että kaupungintalolle etsitään siivoojaa. Siivottuaan kuukauden Tatjana sai vastaanotosta paikan, jossa on työskennellyt nyt 23 vuotta.

Anna puolestaan työskentelee rajavirkailijana Viron ja Venäjän rajalla. Perheen tilanne on hyvä, koska Anna saa hyvää palkkaa. Niin ei ole kaikilla. Harmaapassilaisille työn löytäminen on muita hankalampaa. He eivät myöskään saa mennä armeijaan, äänestää eduskuntavaaleissa tai työskennellä valtion virassa.

Jokin aika sitten Tatjana kävi Saksassa, johon hän haluaisi muuttaa, mutta se ei ole helppoa. Kansalaisuudeton tarvitsee työskentelyä varten työluvan, eivätkä he löydä töitä yhtä helposti kuin muut.

21 Enhän käynyt äänestämässä. Mutta nyt olen asunut Virossa 33 vuotta ja kasvattanut perheeni täällä. Enkö ole jo osoittanut uskollisuuttani? Tämä tuntuu epäreilulta.”

Kunnon kansalaisia

Tatjana tuntee olevansa venäläinen, mutta avoin ja eurooppalainen sellainen. Oikeastaan koko perhe on ikään kuin keskellä, kuten silta Narvasta Ivangorodiin.

Tatjanan tytär Anna haluaa, että hänen pieni poikansa oppii tuntemaan molemmat kulttuurit, sekä venäläisen että virolaisen. Poika käy joka viikko kolmessa kouluun valmistavassa kerhossa.

Yhtenä iltana hän opettelee lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi. Kahdessa muussa kerhossa hän puhuu viroa.

Tatjana ei usko kansalaisuudettomuuden vaikuttaneen siihen, miten hän on kasvattanut lapsensa.

”Olen kasvattanut heistä kunnon kansalaisia. Kunnon ihmisiä.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 16/2017 -lehdessä.