Traumansa kohdannut kirjailija Laila Hirvisaari: ”Sodasta jäi kauhu”

Laila Hirvisaari kantoi sisällään monien ikätoveriensa tavoin sodan kauhuja yli 70 vuotta. Sitten hän löysi lapsuutensa päiväkirjat ja pakotti itsensä kohtaamaan pienen sotaorvon tunnot. Tästä syntyi Hirvisaaren omakohtaisin romaani.

Kahdeksanvuotias Laila Hirvisaari istuu mummolan tuvan pöydän ääressä. Hän on kumartuneena sinikantisen vihkonsa ylle ja kirjoittaa.

Mummon, taatan tai tupaan tupsahtavien serkkujen ei tule mielenkään mennä häiritsemään Lailaa. Kaikki ymmärtävät, että hänen pitää saada kirjoittaa.

Laila kirjoittaa huolellisella käsialallaan päättäväisen lauseen: ”Minusta tulee suurena kirjailija.”

Mummolan talo seisoo Lappeen Tirilän kylässä, lähellä Lappeenrantaa. Sodan päättymisestä on muutama vuosi, isän kuolemasta viisi.

”En muista isästä mitään. En edes kasvoja”, Laila Hirvisaari, 78, sanoo.

Yksi tärkeä muisto kuitenkin on, valokuva Lappeenrannan sankarihautausmaalta jatkosodan ajalta. Kuvassa 24-vuotiaalla Saimi-äidillä on surupuku ja kolmevuotiaalla Lailalla silkkimekko. Vieressä on Aarne-isän hauta.

Lapsuus pahvilaatikoissa

Laila Hirvisaari on ollut kirjailija kohta 44 vuotta. Hän on kirjoittanut yli 40 romaania. Ne ovat myyneet ennätysmäiset 4,6 miljoonaa kappaletta ja niistä on tehty näytelmiä televisioon ja teattereihin.

Tällaisesta suosiosta ei osannut haaveilla sotaorpo karjalaistyttö, jolle äiti oli ostanut Kosmos-kynän ja mummo sinikantiset vihot.

Hiljattain ilmestynyt romaani Hiljaisuus (Otava) on Laila Hirvisaaren teoksista henkilökohtaisin. Se kertoo pienestä, puhumattomasta sotaorvosta Ingasta, joka pakenee traumaansa kirjojen ja kirjoittamiseen maailmaan.

Ajatus tarinasta oli kypsynyt Laila Hirvisaaren mielessä pitkään. Vuosia kestänyttä tutkimustyötä vaatineiden historiaromaanien, Minä, Katariina ja Me, Keisarinna, jälkeen hän oli uupunut ja tunsi tarvetta kirjoittaa jotain muuta.

Laila Hirvisaari kaivoi esiin valkoiset pahvilaatikot, joihin oli pakattu hänen lapsuuden vihkonsa ja luki ne läpi.

”Aiemmin en ollut kyennyt siihen. Olin työntänyt lapsuuttani pois. Sota oli ollut sisälläni kuin piikkilanka, jonka yli oli hypättävä.”

Sodasta jäi kauhu

Laila Hirvisaari itki vihot sylissään. Ei hän isänsä menetystä enää niinkään itkenyt. Hän itki sodan jaloissa elävän lapsen maailmaa, joka kirjoituksista avautui.

Hän eli sodan keskellä koko varhaislapsuutensa. Koti sijaitsi lähellä Nuijamaata, joten rintamalle ei ollut pitkä matka. Isä oli sodassa, ja Laila joutui lähtemään kotoaan äitinsä, isovanhempiensa ja muun kylän väen kanssa pommituksia pakoon Mynämäelle.

”Vihkojani läpi käydessä minua järkytti lapsen hiljaisuus ja pelko. Olin pohtinut kirjoituksissani maailman olemusta: voiko se todella olla tällainen?

Pahimpia olivat tähtikirkkaat yöt. Silloin tulivat lentolaivueet ja pommit putosivat. Yhdessä tekstissään pieni Laila kuvaa sellaista talvi-iltaa. On kylmä, kuu paistaa. Lailan istuu reessä vällyjen alla. Hevonen juoksee peltoaukealle. Yhtäkkiä kaikki muuttuu vitivalkoiseksi. Hevonen riuhtoo itseään irti valjaista. Laila näkee, kuinka hänen setänsä rauhoittaa hevosta ja tulee sitten hänen viereensä. ”Älä pelkää, se on valopommi,” setä sanoo.

Mutta Laila pelkäsi. Ja sisälle jäi kauhu.

Miksi, miksi?

Pienen Lailan kirjoitukset olivat täynnä miksi-kysymyksiä. Aikuiset puhuivat, että ”isä nukkuu nurmen alla”, Laila mietti, miksi isä ei herää ja nouse sieltä.

”Yhtä käsittämättömältä tuntuivat puheet miesten kaatumisesta. Muistan pohtineeni, että jos lapsi kaatuu, joku nostaa hänet ylös tai lapsi nousee itse.”

Laila Hirvisaari tietää nyt, että ilmaisuilla pyrittiin säästämään lapsia.

”Kyllä tuolloin ymmärrettiin lapsen hätä ja tuska.”

Lasten nähden ei itketty. Lailan mieleen ovat kuitenkin syöpyneet aikuisten ilmeet, kun he puhuivat vakavista asioista. Laila tarkkaili. Hän oli utelias lapsi.

Isänsä hautajaista hän ei muista mitään. Hän arvelee, että kokemus on ollut niin kipeä, että se on pitänyt häivyttää pois.

Tärkeä muisto on isän rintamalta, Äänislinnasta, kirjoittamat kymmenet kirjeet. Niissä isä kirjoittaa ikävästään ja kyselee, miten pieni Laila voi.

Laila Hirvisaari sanoo, että ei pelkää mitään niin kuin sotaa. Nykysodissakin hän eläytyy lasten tuskaan. Tällä hetkellä hän suree heidän kohtaloaan esimerkiksi Syyriassa.

”Se on niin pohjattoman järkyttävää. Ihmiskunta ei osaa elää rauhassa.”

Hän on kahden lapsen isoäiti ja hyvin huolissaan.

”Mutta ei tarvitse olla äiti tai isoäiti ymmärtääkseen, että maailmassa on nyt jotain pahasti vinossa.”

Laila Hirvisaari kohtasi sodan kauhut

Suuri mielikuvitus

Jatkosodan päätyessä Lailan äiti lähti opiskelemaan Vaasaan naisopistoon. Pieni Laila asui sillä aikaa isovanhempiensa Aino ja Pekka Pusan luona.

”Olin vanhempieni ainoa lapsi, mutta mummolassa minulla oli paljon serkuksia ympärilläni.”

Laila oli serkusparven ainoa sotaorpo.

”Tunne erilaisuudestani ja yksinäisyydestä purkautui kirjoittamiseen. Mielikuvitukseni oli valtava.”

Hiljaisuus-romaanin Ingaa kiusattiin koulussa – ja niin kiusattiin myös Lailaa.

”Sanottiin sotaorvoksi. Olin erilainen, sulkeutunut ja minun oli vaikea keskittyä opetukseen. Vaivuin käsi poskella omaan maailmaani.”

Välillä mielikuvitusrikas tyttö sai kuulla, ettei puhu totta tai häntä ivattiin kysymällä ”mikä sinä luulet oikein olevasi?”.

”Se koski, koska minä en luullut yhtään mitään.”

Kerran Laila sanoi mummolleen, että jos häneltä otettaisiin kynä ja vihko pois, hän ei tietäisi mitä tehdä. Mummo ja äiti olivat lukevia ihmisiä ja kannustivat Lailaa jatkamaan.

”Tunnen monta Ingaa”

Laila sai isäpuolen, kun äiti meni sodan jälkeen uudestaan naimisiin. Armas Pulli, Aarne-isän paras kaveri, oli ollut isän kanssa rintamalla. Siellä isä oli arvellut Armaalle, että hän kaatuu pian.

”Isäni oli sanonut Armaalle, että voisiko tämä katsoa hänen pienen tyttärensä ja vaimonsa perään. Hän sitten katsoi. Sain vielä kaksi sisarta ja yhden veljen.”

Laila Hirvisaari tietää, että hänen ja Ingan tarina on myös monen ikätoverin kokema.

”Voi miten monta Ingaa minä tunnen! Monta sotaorpoa. Joidenkin kohtalot ovat olleet niin kovia, että olen miettinyt, kuinka he ovat kyenneet jatkamaan elämäänsä.”

Itse hän on käsitellyt sotalapsuuttaan kirjoittamalla.

”Ihmisten pitäisi voida armahtaa itsensä lapsuuden traumoistaan. Katkeruudessa on kauhea elää,” Laila Hirvisaari sanoo.

Kova itsekritiikki

Osaamattomuutta. Sitä Laila Hirvisaari sanoo tunteneensa läpi uransa. Lukijat ovat rakastaneet hänen romaanejaan mutta kriitikot ovat myös lyöneet. Laila Hirvisaari on seisonut kuitenkin Finlandia-palkintoehdokkaiden rivistössä.

”Suurin taistelu on lopulta sisälläni: minä vastaan minä. Käyn sitä taistelua aina kirjoittaessani. Omanarvontuntoni on vuosien mittaan noussut, mutta ei minusta tule koskaan niin hyvää kirjailijaa kuin haluaisin olla.”

Hän sanoo lukevansa kollegoiltaan jatkuvasti huikean hyviä kirjoja eikä koe yltävänsä samaan.

Mutta osaa Laila Hirvisaari jostain itseään kiittääkin. Nimittäin ahkeruudesta. Hän on sielultaan tutkija ja sitkeä aloillaan istuja.

”Jos näen vuoren edessäni, en kierrä sitä vaan menen yli. Katariina Suuren tutkimustyötä tein 11 vuotta.”

”Minua on väheksytty”

Laila Hirvisaari sanoo joutuneensa käymään kirjailijana läpi kaiken mahdollisen, väheksynnästä lähtien.

Heikki Hietamiehen kanssa nuorena avioitunut Laila oli kolmen pienen tytön äiti, kun hänen esikoisteoksensa Lehmusten kaupunki ilmestyi vuonna 1972. Oma romaani oli Lailalle suuri asia, mutta kirja sai osakseen kovaa kritiikkiä. Sitä pilkattiin kotirouvan esikoiseksi. Hurjemmissa väitteissä romaania jopa epäiltiin hänen miehensä kirjoittamaksi.

”En istuisi tässä kirjailijana ilman sitä palautetta. Olen pystynyt kääntämään kritiikin itselleni positiiviseksi voimaksi. Vuosien mittaan on tullut myös paljon hyvää palautetta, josta olen kiitollinen.”

Kovinta esikoiskirjailijalle oli kirjallisiin piireihin astuminen.

”Oli hyvin vaikeaa istua yhtäkkiä illallispöydässä Paavo Haavikon, Väinö Linnan ja Hannu Salaman ja muiden kirjailijoiden seurassa. Olin tavallinen perheenäiti, maalaistyttö ja mieheni oli tunnettu. Vaivuin masennukseen. Kukaan ei ollut valmistellut minua esikoiskirjailijan rooliin.”

Hän kiittää Otavalla tuolloin työskennelleitä Hannu Mäkelää ja Paavo Haavikkoa, jotka ottivat hänet suojelukseensa, luottivat kirjailijana ja tulivat sittemmin ystäviksi.”Olin vienyt esikoisteokseni käsikirjoituksen Hannu Mäkelälle maaliskuussa 1972. Hän soitti jo seuraavalla viikolla ja sanoi, että rouva Hietamies, me olemme tehneet teistä kirjailijan. Huusin järkyttyneenä suoraa huutoa.”

Kirjallinen isoäiti

Nykyisin Laila Hirvisaari tuntee olevansa kollegoidensa joukossa kuin isoäiti. Hänen nimeään kantava rahasto jakoi vuosia apurahoja aloitteleville kirjailijoille.

”Olen hirveän ylpeä koulutetuista ja kielitaitoisista nuoristamme, jotka kirjoittavat vapaassa maassamme.”

Hän on halunnut tukea aloittelijoita, koska tietää, miltä heistä tuntuu.

”He ovat epävarmoja. Usein heidän sisällään on myös jokin ristiriita. Sitä kuitenkin tarvitaan, että syntyy jotain.”

Itseluottamus kirjailijana syntyy työtä tekemällä. Itse hän on antanut kirjoittamiselle niin paljon aikaa, että perhe-elämä on ajoittain kärsinyt.

”Onneksi tyttärilläni, Kristiinalla, Evellä ja Anulla, on erittäin hyvä huumorintaju. He ovat syntyneet kirjailijan lapsiksi: oppivat varhain lämmittämään makaronilaatikon. He kasvoivat itsenäisiksi ja selväjärkisiksi naisiksi.”

Joka päivä Laila Hirvisaari istuu tietokoneensa ääreen työhuoneessaan. Enää ei ole haittaa huonosta näöstäkään, koska takana on silmäleikkaus.

”Uusi romaani, hyvin vaikea sellainen, on työn alla. Koska olen jo niin vanha kirjailija, en halua tehdä mitään helppoa.”

Kahviloissa aikaansa kuluttavaa rouvaa Laila Hirvisaaresta ei tule ikinä.

”Suurin haaveeni on, että nukun pois työni äärellä. Olen saanut lapsuudessa kirjoittamisen lahjan ja haluan viedä sen loppuun.”

”Omanarvontuntoni on noussut, mutta ei minusta tule koskaan niin hyvää kirjailijaa kuin haluaisin.”

Lue myös:

Etsitkö uutuuskirjoista lukuvinkkejä? Listasimme kevään koukuttavimmat romaanit
Leipäjonot, nettiviha ja pakolaisten hätä pysäyttivät – Taiteilija Maiju Ahlgren näyttää, miten taiteella voi auttaa
Toimittaja Rauli Virtasen ikimuistoiset matkatarinat: Brasilia, Burma, Kenia ja New York
Sikke Sumari, 65, valmistuu kokiksi: ”Nyt voin vihdoin esiintyä ammattiasussa”

Laila Hirvisaari, 78

Työ: Kirjailija, professorin arvonimi 2002.

Ura: Kirjoittanut laajoja romaanisarjoja, historiallisia romaaneja, näytelmiä ja televisiosarjoja. Hirvisaaren teokset ovat olleet monina vuosina myydyimpiä kotimaisia kaunokirjoja. Finlandia-palkintoehdokas 2011.

Perhe: Tyttäret Kristiina, Eve ja Anu ex-puolison Heikki Hietamiehen kanssa sekä kaksi lastenlasta.

Ajankohtaista: Romaani Hiljaisuus (Otava) ilmestyi lokakuussa. Ensi kesänä ensi-iltansa saavan Mannerheim-oopperan libreton hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa.

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Essi Salonen
Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti