Kulttuuri

Valokuva havahdutti kirjailija Anneli Kannon: Oliko isoisäni lahtari?

Vavahduttava Lahtarit-romaani sai alkunsa, kun Anneli Kanto törmäsi museossa valokuvaan, johon Ilmajoen valkoiset suojeluskuntalaiset olivat kuvauttaneet itsensä Tampereen valtauksen jälkeen. Joukossa oli kirjailijan isoisä.

Kirjailija Anneli Kanto, 66, oli kyllä tiennyt, että hänen isoisänsä oli ollut sisällissodassa valkoinen suojeluskuntalainen, mutta tieto oli jäänyt epämääräiseksi. Mutta kun hän näki oman paappansa museosta löytyneessä valokuvassa, tieto tunkeutui ihon alle.

Uudessa, vavahduttavassa romaanissaan Lahtarit Anneli Kanto tutkii, miten hänen isoisänsä tapaisista nuorista maalaispojista tuli valkoisia voittajia kaoottisessa ja raa’assa sisällissodassamme.

Romaanin kantavana teemana on se, mitä tavallisille maalaispojille ja koululaisille tapahtui, kun he etenivät sotaretkellään voittajina Vaasasta Viipuriin.

Mitä tunsit, kun näit museossa isoisäsi valokuvassa Tampereen valtaajana?

Hätkähdin. Olin kyllä tiennyt asian, mutta kuvan myötä tieto muuttui epämääräisestä konkreettiseksi. Sain myös lisätietoa: paappa oli vapaaehtoinen suojeluskuntalainen, ei esimerkiksi kutsunnoilla sotaan joutunut. Siinä hän tuijotti minua 25-vuotiaana osallistuttuaan Tampereen valtaukseen.

Puhuitko koskaan isoisäsi kanssa sisällissodasta?

En puhunut. Hän ei muutenkaan ollut isoisä, joka olisi jutellut lastenlastensa kanssa tai jolta olisi voinut kysellä. Paappa kyllä muisteli elämäänsä, hyviä hevosiaan ja entisiä mahdottoman satoisia marjavuosia tai erinomaisia kellokauppojaan, joita hän harjoitti Seinäjoen torilla. Jonkin verran paappa käsitteli sotaakin, enimmäkseen koettua nälkää, mutta eivät hänen juttunsa minua lapsena kiinnostaneet.

Kirjailija Anneli Kanto. Kuva: Gummerus.

Keitä lahtarit olivat?

Lahtari oli haukkumanimi valkoisille sotilaille. Heitä olivat suojeluskuntalaiset, kutsunnoilla valkoiseen armeijaan otetut – pohjalaisia hekin – ja johtotehtävissä toimineet Saksasta tulleet suomalaisjääkärit, jotka olivat kansalaissodassa ainoita sotilaskoulutuksen saaneita.

Keitä punikit olivat?

Punaista puolta taas haukuttiin punikeiksi, myös punaryssiksi tai punahurtiksi. Hekin olivat vapaaehtoisia ja kouluttamattomia sotilaita.

Muuttiko kirjoittaminen käsitystäsi vuoden 1918 tapahtumista?

Muutti. Olin tietysti tiennyt sisällissodan jälkiselvittelyjen hirvittävän raakuuden, huhti-toukokuun mielivaltaiset teloitukset ja vankileirien nälkäkuolemat, mutta en ollut tiennyt, miten raakaa sota oli heti alusta lähtien. Sota alkoi maassa vielä tuoreen itsenäistymisen jäljiltä olleen venäläisen sotaväen riisumisella aseista, mutta ei sekään asiallisesti mennyt. Venäläisiä sotilaita ammuttiin meren jäälle ja työnnettiin avantoon.

Kenraali Mannerheim antoi 25.2.1918 kuuluisan ”ammutaan paikalla” -päiväkäskyn, jota tulkittiin niin, että antautuneita oli lupa ampua. Näin ryhdyttiin tekemään. Heti maaliskuun alkupuolella antautuneita punaisia teloitettiin Länkipohjassa ja sama jatkui sodan loppuun asti.

Venäläisten asukkaiden etniset puhdistukset Tampereella ja Viipurissa ja myös naisten ja tyttöjen teloittaminen Lahden Hennalassa toukokuussa olivat pöyristyttäviä.

Asut Tampereella. Mitä ajattelet nyt työläiskaupungin historian synkimmistä ajoista keväällä 1918? Katseletko kotikaupunkiasi toisin silmin?

Kirjoitin sisällissodan punaisista naiskaarteista romaanin Veriruusut vuonna 2008. Myös se tapahtuu Tampereella. Aloin jo silloin nähdä kotikaupunkini toisin silmin, aivan konkreettisesti.

Olen käynyt kouluni Tampereen Yhteiskoulun vieressä, mutta en ollut koskaan nähnyt luodin iskemiä koulun seinässä. Nyt näin ne ja tajusin, millainen tulitus toisen kerroksen ikkunasta oli käyty.

Rupesin myös katselemaan toisin silmin Raatihuonetta, jonka kellotaulun takaa naiskaartilaiset ampuivat konekiväärillä Hämeensiltaa, Tuomiokirkkoa ja rautatien Peltimakasiineja, joka oli teloituspaikka, sekä Kalevankankaan hautausmaata, jossa käytiin taisteluja ja jonne myöhemmin joukkohaudattiin punaisia.

Tampereen rakennukset kantavat veristä historiaa.

Sisällissotamme oli lyhyt, kesti vain muutamia kuukausia. Mutta se ei loppunut siihen, että antauduttiin ja pidettiin voitonparaati. Kuinka pitkät jäljet sodalla on?

Sota kesti kolme kuukautta, Tampereella vain kaksi. Ja nyt sata vuotta myöhemmin kirjoitan siitä. Pitkät ovat jäljet.

1920-luvulla punikit olivat kokemuksistaan vaiti, ja heidän lapsensa kokivat höykytystä kouluissa. Kirkko suhtautui punaisiin niin armottomasti, että monet erosivat kirkosta ja siirtyivät esimerkiksi Helluntaiseurakuntaan tai Pelastusarmeijaan, joiden suhtautuminen oli armollisempaa.

En tiedä, pitääkö paikkansa, että talvisota paransi kansakunnan kahtiajaon. Näinhän kuitenkin sanotaan.

Melkein jokaisella suomalaisella suvulla on jokin kokemus sisällissodasta.

Moni valkoisen puolenkaan nuorukainen ei löytänyt enää paikkaansa yhteiskunnasta. Pientilallisuus ja perhe eivät tuntuneet taistelujen jälkeen miltään. Heistä tuli vankileirien vartijoita tai heimosotureita. Miksi väkivallan kokenut sotilas haluaa pitää väkivallasta kiinni, vaikka muut jatkavat jo elämäänsä toisaalla?

Tutkijat tietävät, että väkivaltaan tottuneen sotilaan voi olla vaikeaa luopua tappamisesta, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Taistelu on äärimmäinen tilanne, joka on pelottava, mutta jossa koetaan myös ylittämättömiä tunnemyrskyjä: voiman, kuolemattomuuden ja ajattomuuden tunteita. Jotkut jäävät niihin kiinni eivätkä pysty palaamaan latteaan arkeen.

Luulen, että sodan todellisuus oli kuin toinen maailma, jossa eivät päteneet samat luonnonlait kuin arkisessa elämässä.

Sodan todellisuudesta ei ole itsestään selvää tulla ulos, varsinkaan kun kukaan ei ollut auttamassa.

Riipaisevinta kirjassasi on se, kun yhtä väkivaltaa peitellään toisella, vielä väkivaltaisemmalla teolla. Miksi annat lopussa kaikkein väkivaltaisimmalle sotilaalle raskaimman syyllisyyden taakan? Eikö hän olekaan paatunut – ammattisotilas, joka tappaa käskystä niin omia kuin vastustajiakin?

Tämä on outo ilmiö, myös tutkijoiden löytämä. Väkivallan jatkuminen ikään kuin oikeuttaa väkivallan. Tämä on havaittu esimerkiksi natsi-Saksan kuolemanpartioissa. Uusi teloitus oikeutti edellisen.

Ryhmän paine ja sotilaan velvollisuus saavat ihmisen tekemään tekoja, joihin he eivät ryhtyisi normaalielämässä.

Ajattelen, että suomalaisten jääkärien Saksassa saama höykytyskoulutus – nälkä, pelko, vieraalla maalla ja vieraan armoilla oleminen ja itärintaman taistelut – kovettivat heidät, ja tämän kovuuden he toivat tullessaan Suomen sisällissotaan.

Myös naiset innostuvat sodan tuomasta vaihtelusta. Miksi?

Molemmilla puolilla, sekä punaisella että valkoisella, myös naiset innostuivat sodasta.  Punaisille se merkitsi työväenvallan mahdollisuutta, valkoisille selvää irtautumista Venäjästä.

Naisasialiike kannattaa muistaa, samoin työväen naisliike. Ne olivat antaneet naisille yhteiskunnallista ymmärrystä ja opettaneet aktivismiin. Naiset halusivat toimia yhdenvertaisina miesten rinnalla.

Punaisilla oli naiskaartinsa. Valkoisellakin puolella oli intoa perustaa naiskaarteja, mutta naisyhdistykset ja Mannerheim olivat niitä vastaan. Silti muutama yksityisyrittäjä onnistui pujahtamaan valkoisiin joukkoihin sotilaaksi.

Muonittajat, sanitäärit ja arkuttajat – mikä kauhea työ – kokivat sodan hyvin lähellä rintamaa.

Romaanissa henkisesti kaikkein kestävin luonne on yllättäen kellosepän tytär Helena Malmbergilla, joka sairaanhoitajana löytää oman sulhasensa ruumiskasasta. Miksi hän jaksaa sodan jälkeen lähteä luomaan uutta, rakentavaa tulevaisuutta?

Ajattelen, että kukaan ei palannut sodasta ehjänä. Sota muutti sekä miehiä että naisia. Kovista kokemuksistaan huolimatta muonittajana, sairaanhoitajana ja arkuttajana sekä vankileirin kirjurina toiminut Helena pysyy koossa, koska hän edustaa inhimillisyyttä rintamalla.

Hän ei tapa eikä vahingoita, vaan pitää huolta. Hän ruokkii, kantaa huolta sotilaiden hyvinvoinnista, suree nuorten vainajien vanhempien puolesta ja yrittää tehdä hyvää pahoissakin olosuhteissa.

Helena oivaltaa, että punaisissa ja valkoisissa on samanlaisia ihmisiä. Tämä elämää ylläpitävä puoli saa hänet jaksamaan.

Lue lisää:

Pääseekö mies irti sota-ajan miehen mallista?

Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”

Kauppias Maija Kitinoja, 99, nauttii tavallisesta arjesta kotiaskareineen

 

Kommentoi

Kommentoi juttua: Valokuva havahdutti kirjailija Anneli Kannon: Oliko isoisäni lahtari?

Jääkärin poika

Tämä Kanto on äärivasemmistolanen kommunisti. Pitäisi olla toimittajalla kykyä tajuta, että tälläinen pyrkii vääristelemääb Vapaussodan muiston. Pitää muistaa, että punakaartit olivat venäläisten miehitysjoukkojen sekä Leninin ja Stalinin lähettämien asejunien aseistamia äärivasemmistolaisiaterroristeja. Punakaartit aloittivat 28.1.1918 venäläläisten apureina, aseellisen väkivaltaisen sosialistis-bolshevistisen vallankaappauksen, demokraattista yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Etelä-Pohjanmaa oli se maakunta joka pelasti Suomen itsenäisyyden ja vapauden, karkoittamalla venäläiset miehittäjäsotilaat ja kukistamalla niiden punakaartiapurit.

Sinun täytyy kommentoidaksesi.