Kesähäät. Syreenintuoksuiseen kirkkoon saapuvat rakkaat äidit.

Sieltä ulos he astuvat perinnekummajaisina. Heistä on tullut Anoppeja. Yksillä tahdon-lupauksilla mukavat mummut muuttuvat kaikkien vitsinikkareiden vapaaksi riistaksi.

”Minulla on hyvät välit anoppiini. Kuusisataa kilometriä.”

Ja niin edelleen. Vävyt pilailevat lastensa äidin äidistä, noin poikien kesken.

Samaan aikaan toisaalla kahden sukupolven tytöt ottavat mittaa. Miniät ja anopit. Äidit ja tyttäret. Anoppiudessa yhteen kietoutuu sekä tyttärenä että äitinä olo. Ihmekös, että se on taitolaji.

Suomalaisnaisista yli 80 prosentilla on erimielisyyksiä äidin kanssa. Kaksi kolmannesta äideistä sanoo, että suhde anoppiin on ristiriitainen. Yhtä usea ruotsalaisnainen on äitiinsä tyytymätön.

Lapsenlapset lisäävät kärhämää: joko isovanhemmat eivät ole tarpeeksi käytettävissä tai he sekaantuvat liikaa.

Iso- ja appivanhemmat ovat neuvottomia.

Heistähän jopa kaksi kolmannesta kertoo auttavansa aikuisia lapsiaan, lastenhoidossa ja rahalla. Lapsenlapsethan ovat aarre!

Asia on arka. Aikuislapset vihaavat riippuvaisuutta, isovanhemmat eivät halua olla ikään kuin ostamassa rakkautta.

Entä kun kun anoppeja ja isoäitejä on monta? Eksien ja nyksien äitejä. Bonusmammoja ja biologisia mummuja. Miten aikuisia osaamme silloin olla?

Perhelehtien neuvo- ja keskustelupalstalle anoppi- tai isoäitisuhde purskahtaa usein. Jotain omanlaista meissä naisissa on. Missä ovat ongelma-appiukot? Missä piilevät tytärtä kannustavat tai kahlitsevat isät, poikaa miehistävät tai musertavat papat? Miksi sukupolvien taisto on muka aina naisten välinen kissatappelu?

Tietenkin anopin ja miniän suhde voi olla kaamea. Vain Suomessa tuutulauluissa on kuolemaa. Tulkitaan, että miniä siinä pitää tuonelaa anoppilaa parempana kohtalona. Ja kun itse suren ääneen sitä, että en ehtinyt tuntemaan kahta anoppiani, joku elävän miniä parahtaa aina spontaanisti: ”Onnen tyttö!” Se mykistää surusta.

Kun sen ei tarvitse olla niin. Kahden eri-ikäisen naisen ei tarvitse kilpailla lastensa rakkaudesta tai kasvattajana onnistumisesta, ei vallasta eikä vastuusta. Rakkaus ei ole piirakka, joka loppuu kesken kun jakajia alkaa olla paljon. Päinvastoin! Anoppien yhteenlaskettu aikuisuus luo uutta jaettavaa koko ajan. Sydän järjestää tilaa.

Meidän anoppien ei myöskään tarvitse suostua olemaan äidin ja naisen kaksiulotteinen pilakuva, ei lasten lopunikäinen säästöpossu ja pyllynpyyhkijä. Me voimme olla jopa esikuva hyvästä, kypsästä naisen elämästä.

”Lapsille on turha uhrata itseään. He kohtelevat itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi, et niin kuin sinä kohtelet heitä”, nuorisolääkäri ja lastenpsykiatri Raisa Cacciatore muistuttaa.

Siis pää pystyyn, anoppi! Luopuminen ei ole helppoa, mutta se on vanhemmuuden ydin. Me rakastamme lapsiamme niin paljon, että voisimme kuolla heidän puolestaan. Mutta elää heidän puolestaan emme voi.

Eläkäämme siis oma elämämme hyvin, me anopit, miniöinemme päivinemme, syreenien tuoksussa. •