Hilkka Olkinuora on leipoessaan ilon juurilla: ”Leipominen on prosessi, jota ei pysty tahdonvoimalla kiirehtimään. Se on elämisen oppitunti.”

Olin tehnyt miestyöpäivän. Miesten töissä ja kanssa. Laskin painavat ruokakassit bussipysäkin loskaan ja katsoin ylös keittiön ikkunaan. Siellä lapset jo vilkuttivat. On leipomispäivä! Ja huomasin miettiväni: Miten selviävät työn ja perheen taakasta miehet, joilla ei ole leipomista apunaan?

Jo ajatus käsien uppoamisesta pehmeään, tuoksuvaan taikinaan suoristi uupuneen selän. Muistuma pullan tuoksusta sai alaoven aukeamaan kevyesti. Ja lupaus yhteisestä lukuhetkestä sohvan nurkassa kylmän maidon ja lämpimän nisun kanssa auttoi kestämään jauhoisen lattian ja tahmaiset sormenjäljet. Olimmehan ilon juurilla.

Keittiö on taas kotien sydän. Avo-, saareke-, tupa- ja design-keittiöissä touhutaan monella tapaa. Näppärä surauttaa smoothien, napostelee salaatin, pyöräyttää puolivalmisteen. Totinen yönylittää nyhtöpossua, hauduttaa uunipuuroa, keittelee kastikkeen omista tomaateista. Trendikäs hifistelee siemennäkkärillä, perinnepaakari puhuttelee hellästi taikinajuurtaan aamuin illoin. Voi olla street food tai slow food, hiilareilla tai ilman. Mutta että ihminen olisi ihan ilman leipomista?

Leivän kulttuurisesta merkityksestä lienee kirjoitettu yhtä paljon väitöskirjoja kuin leipomisesta keittokirjoja – niin tärkeäksi ihminen on kautta aikojen kokenut leivän yhteisen murtamisen ja jakamisen rituaalin. On paperinohutta ehtoollisleipää. On kaukaa kotimaasta tuotua, syöjäänsä itkettävää ruisleipää. Jotkut painavat taikinaan yhä ristinmerkin. Ihminen ”ansaitsee leipänsä” tai joutuu ”leivättömän pöydän ääreen”. Leipä on siis hänen koko olemassaolonsa ja eloonjäämisensä vertauskuva.

Siksipä tuntuu erityisen surulliselta, kun köyhää neuvotaan säästämään paistamalla itse leipänsä, ymmärtämättä että moni ruoka-apua saanut paiskaa pääosin jauhoista ja ryyneistä koostuneen kassin maahan: ei hänellä ole hellaa millä keittää tai paistaa.

Onneen yritetään aina oikoteitse. Yhtäältä marketissa paistetaan maailmalta tuotuja aihioita. Paistopisteestä luodaan kuvitteellinen leipomo ja kauppaan leviää tuoreen leivän shoppailuun houkuttava tuoksu.

Toisaalta hyllyistä löytyy kaasuun käärittyjä käteviä sämpylänraakileita sekä valmiita limppuja ja kakkupohjia, joiden käyttöaika on käsittämättömän pitkä. Aika on rahaa, ja niinpä se on tuotteistettu.

Amerikkalaiset ystävät kysyvätkin hämmästyneinä muffinsimiksit ja valmiiksi hiivoitetut jauhot kaapeissaan: Teetkö sinä kakun oikeasti from scratch, alusta asti?

Kyllä. Täyden itsensä leipä ja muut leipomukset näet antavat parhaimmillaan tekijälleen. Leipominen on vaivannäön, oppimisen, työn ilon ja tuloksesta nauttimisen prosessi, jota ei pysty tahdonvoimalla kiirehtimään. Se on elämisen oppitunti.

Niin, ne miehet. Tiinusta pilkistää toivoa.

Tytär vaihtoi tietotekniikan taikinaan, rakastui raskiin eli taikinajuureen ja leipoo nyt levaineja paakaripoikaystävänsä kanssa. Pojanpojat rynnistävät heti ovelta mummolan keittiöön ja pienet pullanpyöreät kädet uppoavat pehmeään taikinaan. Ja naapurin poika muutti juuri omilleen mummun taikinajuuri mukanaan.

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Hilkka Olkinuora

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti