Ihmiset

Hilkka Olkinuora: "Missään ei kohtaa toista ihmistä niin hyvin kuin yhteisessä ruokapöydässä"

Pöytä huomiselle on katettu. Enää on silitettävä damastiliinojen reunat ja asetettava tuliaiskukkia odottavat maljakot riviin.

Pöytää tälle illalle katetaan. Äiti kysyi leipäjonossa kääretorttua, että saisi siitä syntymäpäiväkakun tynkää.

Kevätaurinko paistaa kovin erinäköisiin juhliin. Niissä on kuitenkin paljon samaa: toive luoda yhteisen ilon juhla, jotain joka on arkea vähän enemmän.

”Se joka syö, ei syntiä tee”, sanotaan. Pöydän ääressä olemme aseettomia, toistemme näkyvillä, suopeita, hyvinvointia jakamassa.

Kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa juuri ateria onkin pyhän ytimessä. Se on salaisin ja siis myös säädellyin sakramentti. Kuka kutsutaan, mitä ja miten syödään? Elämän siirtymien kohdalla kuuluu panna pöytä koreaksi. Vieraalle on aina löydettävä tarjottavaa ja tuoli talonväen pöydässä. Ateriassa on laki ja evankeliumi.

Ilmankos jotain tästä on siirtynyt myös meidän juhlintaamme.

Rauhallisista ihmisistä tulee touhottajia ja jännittäjiä. Perheiden perinteet törmäilevät kipunoiden.

Naapuria paremmat tarjoomukset, pöytien istumajärjestykset, uusperheiden räjähdysalttiit juhlat, alkoholi  ja moni muu juhlapulma ovat itse kaivamiamme kuoppia tiellä toistemme luo.

Ruuhkavuotisten ruokaringit, häälahjaksi annetut vihkiäisten nyyttärit, mummun reseptien haltuunotto ja moni muu ovat puolestaan siltoja arjen tylyjen reunaehtojen yli.

Missään ei kohtaa toista ihmistä niin hyvin kuin yhteisessä pöydässä. Kun olet mutustanut maahan­muuttajan kattaman aterian erikoisuuksia, et näe enää vierasta, vaan tutun. Kun olet sinnikkäästi pitänyt kiinni perheen yhteisistä päivällisistä, olet nähnyt tungettelematta, miten teinisi oikeasti voi. Kun olet kohottanut maljan ja katsonut silmiin, olet jo ottanut ensimmäisen askeleen.

Yksin jääneen yksinäisin hetki on se, kun ruokapöydässä ei vastapäätä olekaan enää ketään. Yhdessä aterioiminen on suhteen ydinkohtaaminen. Lautasella ei ole vain ruokaa, vaan rakkautta. Yksin elämisestä voi toki nauttiakin, mutta yksin syömään ihmistä ei ole luotu.

Psykoanalyytikot puhuvat ruokailun merkityksestä ihmisen sisätilan täyttäjänä, syömisen hurmasta ja sen häiriöistä. Meille tavallisille martoille riittää kokemus yhdessä koetusta lämmöstä, joka säteilee silmistä toisiin ja sulaa mukavasti sisikuntaan.

Kaikki ei ollut ennen paremmin. Meitä on monta, jotka muistamme, miten ruoka takertui jännityksestä kurkkuun, kun lapsen tuli vaieta ruokapöydässä. Aikuisen kukkuroima lautanen piti syödä tyhjäksi ajatellen Afrikan nälkäisiä lapsia. Ravintolassa muksuille tarjottiin vain nauravia nakkeja. Emännät ryytyivät vastavierailuvelvoitteiden alle.

Kaikki ei silti ole vielä hyvinkään Jo on aika luopua kahvipöytien kilpavarustelusta, kalenterien selailusta, puhelimista pöydässä. Oltaisiin olemassa. Juhlittaisiin pienemmin, mutta useammin.

”Vain eläimet syövät seisaallaan” on vanha rabbien viisaus. Jospa aloittaisimme istahtamalla hetkeksi vastatusten. Jo se voi olla yhtä juhlaa.