Ihmiset

Hilkka Olkinuora muistojen tärkeydestä: "Yhteiset muistot ovat korvaamatonta omaisuutta"

Marjat. Sadonkorjuu. Hillotölkit. Aika koota koko kesä ja tallettaa myöhemmin muistoina maisteltaviksi.

Kuten marjat ja vihannekset, elämäkin on parasta tuoreeltaan nautittuna. Mutta aina siitä myös jää tuonnempana muisteltavaksi. Onko maku raikas, vai jätätkö hillokellarin oven kokonaan avaamatta?

Ihmismielen suurta sankaruutta on käsitellä ja tulkita menneisyyttä tavalla, joka tekee elämisen ja tulevaisuuden mahdolliseksi ja mielekkääksi. Kirjoitat elämäntarinaasi sitä mukaa kuin elät, ja muistisi on mustettasi.

Yhteiset muistot ovat korvaamatonta omaisuutta. Nuorrut aina nauravissa tyttöjen tapaamisissa, vuosikymmen toisensa jälkeen. Löydät takaisin puolisosi luo elettyjen vuosien riippusiltaa myöten. Toisaalta vanhus väsyy elämäänsä, kun ei ole enää ketään joka ymmärtää ja jonka kanssa on elänyt kultaisen nuoruutensa.

On kuitenkin muistoja, jotka eivät ravitse, vaan myrkyttävät. Mieli voi sulkea ne kokonaan pois.

Ja jos kipukohtia ei voi muistaa, niistä ei voi puhua, eikä siten vapautuakaan. Torjutut ja vaietut asiat, tabut, liittyvät usein viinaan tai mielen sairauteen. Perheen salaisuuksia ei saa paljastaa, vanhempiaan ei sovi arvostella. Häpeä hiljentää muistamasta, erityisesti kun se liittyy seksuaalisuuteen.

On kuitenkin syytä ponnistella sekä muistamaan että puhumaan.

”Raskaskin totuus vapauttaa”, sanoi sielunhoitaja Martti Lindqvist.

Mikä syöpyy sinuun nyt, siirtyy aikanaan lastesi kannettavaksi. Mitä mieli ei pysty käsittelemään, sen ottaa kehosi kipuina kantaakseen.

Koskaan ei kuitenkaan saa olla pakko muistaa. Ihminen varjelee itseään itseltään, ja sitä rakennelmaa ei voi rymistellä purkamaan. On suostuttava muistin tarkoituksenmukaisuuteen. Se kantaa sen, minkä voi. Keskinäiset anteeksiannot kuolinvuoteella ovat kauniita, mutta eivät aina mahdollisia. Joskus pappina tekisi mieli kysyä omaisilta, ollaanko tässä hautaamassa samaa ihmistä ollenkaan – niin erilaisia voivat muistot ja niiden tulkinnat olla.

”Muista, vaikka se tekee kipeääkin,” sanoi kirjailija ja monien menetysten mies Paavo Haavikko, kun surin menehtynyttä lastamme. ”Sillä vielä kipeämpää tekee, kun haluaisit muistaa, ja huomaat, että et enää voi.”

Hän puhui muistojen sisäänrakennetusta haaltumisesta ja unohtamisen luonnollisuudesta, ei muistisairaudesta. Mutta sattuu sekin, katoaminen merkillisten muistojen maisemaan, johon läheisimmilläkään ei enää ole pääsyä. Se on monen pahin tulevaisuuden pelko.

Vaali siis muistoja! Korjaa sato tuoreimmillaan: elä elämääsi nyt täysin hengenvedoin ja kaikin aistein. Säilö se niin, että värit ja maut säilyvät. Palauta mieleen, nuuhki, maistele ja kosketa, kirjoita päiväkirjaa, rakasta ja rakenna rituaaleja. Nauti talven tullen ja poimi muistojen apteekistasi kulloinkin tarpeellista rohkaisua, suhteellisuudentajua, rakastamista ja rakastettuna olemista, huumoria ja mielenrauhaa.

Onneksi näet tässä aikuisen iässä ei enää ole tärkeintä muistaa ulkomuistista, vaan sisämuistista.