Ihmiset

Hilkka Olkinuora: "Perinnejuhlat ylläpitävät kiitollisuutta siitä, että tähän asti on tultu"

Terveiset täältä keskeltä juhlatouhuja! Kutsut ovat tuossa tekeillä. Tyttäreltä on tilattu kakku. Millainen menyy on meidän oloisemme?

Vietämme aivan kohta tasakymmeniä ihanan serkkuni Helenan kanssa, yhdessä. Ensimmäiset yhteiset synttärit olivat kahdeksankymmenvuotisjuhlat. Nyt luvassa ovat satanelikymppiset.

Juhliminen on suunnittelusta siivoukseen yhtä hauskaa kuin ennenkin – ei vähiten siksi, että se opettaa joka kerta eri asioita. Meistä itsestämme. Ilosta. Elämästä.

Ensin pitää tietysti aina päättää, juhliako ollenkaan vai ollako ”merkkipäivänään matkoilla”.

Aina ei jaksa tai voi. Joku on kiusaantunut huomiosta, toinen kärttyisä juhlan vaivasta ja hinnasta. Aikanaan taivasteltiin sitä, että jo neljä vuosikymmentä alkoi olla juhlan aihe. Silloin ystäväni tuumi: ”Onhan hauska kuulla elävänä kaikki se kaunis itsestään, mitä arkusta käsin ei ehkä enää kuule.”

Viime aikoina arki ja tavallinen on noussut muotiin, kilpailemaan intohimon, pöhinän ja huippuelämysten kanssa. Kun tavallinen sunnuntaibrunssi ylittää lapsuutemme juhlapöydän, alkaa uunipuuro houkutella. Juhlimaan ryhtyminen on viisas valinta arkisen ja pyhäisen välillä. Ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Pienetkin perinnejuhlat ylläpitävät yhteisiä muistoja ja kiitollisuutta siitä, että tähän asti on tultu.

Meidän perheessämme juhlitaan kolmannetkin etunimet ja lemmikkien synttärit. Näin ilahduttamisen ja iloitsemisen taito pysyy vetreänä.

Ensimmäisen juhlamme kunniavieras oli vastasyntynyt poikamme. Seuraava sukujuhla oli hänen hautajaisensa viikkoa myöhemmin.

Alun perin päätimme juhlia yhdessä siksi, että suku oli kummallakin puoliksi yhteinen, ystävät myös. Oli sekä tolkullista että taloudellista juhlia yksintein.

Nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, vieraslista kertoo koko elämän muutoksesta: yhtäältä suvun osuus on lapsenlapsistuttuaan kasvanut, toisaalta aiemmista ystävistä osa on jo poissa, kuolleena tai muuten loitonneena. Nyt joutuu yhtäältä miettimään, miten erilaiset entiset puolisot sopeutuvat samaan juhlaan, ja toisaalta ihmisten mukana on tullut uusia ystäviä, niin kuin kuut seuraavat planeettoja. Juhliva joukko on elämämme muuntuva tähtikartta.

Ensimmäisen juhlamme kunniavieras oli vastasyntynyt poikamme. Seuraava sukujuhla oli hänen hautajaisensa viikkoa myöhemmin. Moni mukana ollut kertoi, että vappu oli sen jälkeen heille useana vuonna toisenlainen juhla. Aurinko nousi ikään kuin himmeämpänä. Mutta yhdessä olemisen kiitollisuus voitti murheen, samoin kuin se on ylittänyt monet muutkin kohtalot, joille kuohujuoman ääressä tai kukka-asetelman takana on päivitetty hiljaiset koordinaatit.

Nelikymppisiin saimme lahjaksi amerikkalaiset paperihatut ja muuta rekvisiittaa tekstillä ”Over the hill”, yli huipun. Ihminenhän koettaa aina karkottaa pelot nauramalla sitä kohti.

Kymmenen vuotta myöhemmin ei enää naurattanut: tiesimme että jossain kohtaa sitten viime juhlien olemme todella ylittäneet kukkulan huipun, elämämme puolivälin – onneksemme emme tiedä, milloin. Mutta se, mikä ei enää naurata, voi silti ilahduttaa. Elämme, siis iloitkaamme.

Laittaisinko kutsuun otsikoksi: Elämän kevät?