Ihmiset

Hilkka Olkinuoran tärkein jouluresepti: "Heippa väkinäiset tavat ja tyhjiksi käyneet traditiot. Tervetuloa rakkaimmat tulevat uudet muistot!"

Perhehän oli jouluperhe, jos kukaan. Adventtina ampaistiin kohti joulua kiitävälle radalle, jonka maalissa häämötti Täydellinen perinnejuhla.

Kunnes eräänä jouluaattona äiti ei tullutkaan katettuun illallispöytään. Hän löytyi lattialle lyyhistyneenä ja itkevänä keittiön nurkasta.

Perhe ei olisi ollut se perhe, ellei ongelman ratkaisuun olisi ryhdytty välittömästi. Pidettiin perhekokous, jossa jokainen sai valita yhden Jouluasian. Se toteutettaisiin varmasti mutta ei sitten muuta. Vain kinkku ja kuusi tulisivat talonpuolesta.

Kuopus ehti ensin: ”Haluan syödä aattoaamuna joulupuuron!” Perhe äimistyi: ”Niinhän me teemmekin!” Mutta kuopus sanoi: ”Kyllä niin. Mutta kaikki vain ahmaisevat sen nopeasti ja ryntäävät jouluhommiin. Ei me syödä sitä yhdessä.”

Kiireeseensä havahtunut perhe katui, ja lupasi vastedes rauhoittua puuropöytään aina viimeiseen manteliin asti.

Keskimmäinen rohkaistui vuorostaan omaan Jouluasiaansa: piparin tuoksu! ”Mitä, ethän sinä edes syö pipareita!” kiljaisi perhe. ”En niin. Mutta sanoinkin tuoksu. Se tuo minulle joulun.”

Ja niin perhe osti pakastettua piparitaikinaa ja löyhytteli sen tuoksua taloon. Joulu oli pelastettu.

Meidän perheemme on noudattanut tätä reseptiä heti siitä asti, kun sen kuulin. Hyvästi paniikki ja ylenvointi! Heippa väkinäiset tavat ja tyhjiksi käyneet traditiot. Tervetuloa rakkaimmat tulevat uudet muistot!

Jo loppui aina koskemattomaksi jääneen rosollin kelmuttaminen ja roudaaminen pöydän ja jääkaapin väliä. (Tosin ensimmäisenä sillisalaatittomana vuonna isännän ensimmäinen kommentti joulupöytään tullessa oli: ”Missäs on rosolli?”).

Tärkeintä ei kuitenkaan ole ollut se, mikä näkyy, se mikä pelkistyy ja rauhoittuu. Olennaisinta on se, että tulen kuulluksi. Sanon ”syödään”, sanon ”tuoksu”, en vain ”puuro” tai ”pipari”. Ja rohkaistun sanomaan sen, tulemaan nähdyksi. Tämä yhden asian evankeliumi on sittemmin saanut monia muotoja.

Vanha rouva sai esimerkiksi vihdoin sanotuksi, että hänen joulunsa ydin olisi käynti kynttilöiden valaisemalla hautausmaalla. Sinne ei vain ole ollut ajokuntoista kuskia enää jouluyönä. Kas, perhe päätti, että vastedes joku juo aina glöginsä vasta joulupäivän puolella.

Bonus on, että nyt koko suku lapsenlapsia myöten on innostunut mukaan ja nauttimaan taianomaisesta kynttilämerestä.

Ruotsalaiset sisaret sanovat vain puoliksi leikillään, että Ingmar Bergman olisi pitänyt panna syytteeseen. Hänen Fanny ja Alexander -joulunsa asetti esikuvan, joka on yhtä välttämätön kuin mahdotonkin saavuttaa. Ilmoittautukoon se, kenellä on puolen tusinaa palvelijaa, kiillotetut pöytähopeat ja rönsyävä suurperhe.

Sen vastakohta, Yksi jouluasia, kohdistaa katseen siihen, että juuri me vietämme nyt tämän joulun. Nähtyinä, kuultuina, lämpiminä ja kylläisinä.

Tämä tarina on tosi. Kiitos siitä, ihana Kirsti!

Se kannattaa kertoa nyt taas uudestaan, vaikka se on kaksi vuosikymmentä vanha, sillä se on kymmenistä kirjoitelmistani se, joka yhä riippuu useimmilla jääkaapin ovella.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Hilkka Olkinuoran tärkein jouluresepti: "Heippa väkinäiset tavat ja tyhjiksi käyneet traditiot. Tervetuloa rakkaimmat tulevat uudet muistot!"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.