Ihmiset

Elämänalkuja luonnossa

Ala-asteella vannoimme ystäväni kanssa, että aikuisina tulisimme hankkimaan maatalon, jonne pelastaisimme niin monia kaltoin kohdeltuja eläimiä kuin suinkin mahdollista. Tilalle tulisi koe-eläiminä pidettyjä kaneja, hylättyjä koiria ja keitä tahansa avun tarpeessa olevia eläinyksilöjä. Omistaisimme koko elämämme niistä huolehtimiseen.

Eläinrakkaus on ominaisuus, joka ihmiselle voi kehittyä minkä ikäisenä tahansa. Mutta monelle se on synnynnäistä, jo kaikkein varhaisimpiin muistoihin kiinnittyvää, olennainen osa ihmisyyttä. Maailmankatsomusta, jossa toiseutta ei siinä mielessä ole olemassa, etteikö jokaiselle elolliselle olennolle tunnustaisi ohittamattoman itseisarvon, jota on syytä kunnioittaa.

Maataloa emme ystäväni kanssa hankkineet, mutta vielä kolmisenkymmentä vuotta myöhemminkin olemme aivan yhtä eläinrakkaita. Aivan yhtä valmiita tekemään kaikkemme, jos koskaan tiellemme osuisi hädänalaisessa tilanteessa oleva yksilö. Sattumalta juuri tänä kesänä me molemmat tahoillamme kohtasimme apua tarvitsevan elämänalun.

Avuttomalta näyttävälle eläinpienokaiselle on suurella todennäköisyydellä parasta, että ihminen jättää sen rauhaan. Vaikka pienokainen on yksin, on emo todennäköisesti lähellä ja huolehtii kyllä omastaan. Toisaalta eläinsuojelulaki velvoittaa auttamaan avutonta. Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan.

Kevään ja alkukesän uutta elämää versovina viikkoina luonto on täynnä eläinpienokaisia, ja ihmisten kohtaamiset niiden kanssa ovat väistämättömiä. Valitettavasti myös sellaiset, joissa on vaikea arvioida, onko eläin avuttomassa tilassa vai ei.

Ystäväni pieni poika löysi kotipihasta talitinttipoikasen, jonka pituus oli noin nelisen senttimetriä. Maassa jo pitkään lojunut pikkuruinen tintti olisi oravia kuhisevassa pihassa päätynyt välipalaksi, el­leivät äiti ja poika olisi tunteneet myötätuntoa ja rakkautta. Myötätuntoa, joka ohjasi heidät ottamaan linnunpojan hoiviinsa ja panemaan sen tarpeet lähes kaiken muun edelle. Rakkautta, joka pani tekemään kaikkensa – äidin jopa heräämään kahden tunnin välein kellon ympäri, vain tarjotakseen pienokaiselle juuri sen tarvitsemaa ravintoa.

Itse kohtasin kotipihan sorapolulla kymmenen sentin mittaisen, umpisilmäisen kaninpoikasen, joka ei juurikaan kyennyt liikkumaan. Pienokainen lojui selällään polttavassa auringossa. Seurasimme sitä etäältä monta tuntia. Yön lähestyessä soitin Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton lähimmälle eläinsuojeluneuvojalle. Ihmiselle, jonka sydän on puhdasta kultaa. Ihmiselle, jolla jo lapsena varmasti oli juuri sama suunnitelma kuin minulla ja ystävälläni. Erotuksena se, että vain yksi meistä teki suunnitelmastaan totta ja oli uskollinen kaikkein syvimmille tunnoilleen.

SEY:n eläinsuojeluneuvojat ovat jo vuodesta 1902 lähtien olleet osa suomalaisten eläinten hyvinvoinnin valvontaa ja toimineet kansalaisten eläinsuojelutietouden lisääjinä. He toimivat vapaaehtoispohjalta, hyvästä sydämestään. Luottakaamme heidän asiantuntemukseensa ja kokemukseensa, kun kohtaamme luonnossa pieniä, avuttomalta vaikuttavia elämänalkuja. •

Kommentoi

Kommentoi juttua: Elämänalkuja luonnossa

Sinun täytyy kommentoidaksesi.