Näkyvä osa juhlavuosien viettoa ovat merkkihenkilöiden esiin nostaminen ja heidän elämäntyönsä mieliin palauttaminen. Niinpä myös Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna on ehditty muistella monia yhteiskuntaelämän eri sektoreilla ansioituneita suurmiehiä – ja luonnollisesti myös suurnaisia.

On kuitenkin keskusteltu siitä, onko naisten rooli ja merkitys maamme historiassa tuotu täysipainoisesti esille. Jotkut ovat kokeneet, että historiamme tarinat kiteytyvät liian usein vain merkkimiesten saavutuksiin, eikä ansioituneita naisia välttämättä suitsuteta samalla innolla.

Kun kansallisen veteraanipäivän kynnyksellä pohdiskelin maamme historiaa ja naisten merkitystä, kääntyivät mietteeni vuonna 1921 perustettuun Lotta Svärd -järjestöön, josta sittemmin kasvoi Suomen suurin naisjärjestö ja naisten vapaaehtoinen yhteenliittymä kautta aikojen.

Sotavuosina järjestöön kuului enimmillään yli 230 000 jäsentä. Eräs heistä oli oma muonituslottana toiminut isotätini.

Monille jälkipolvien edustajille lotista tulee mieleen heidän harmaa-valkoinen käyttöasunsa. Lotille puku ei ollut pelkästään vaate. Se oli myös paljon suuremman asian symboli, joka lisäsi tasa-arvoisuutta ja yhteenkuuluvuutta ja jonka kantaminen edellytti arvokasta käyttäytymistä.

Pukua kohtaan koettu kunnioitus kertoo osaltaan siitä syvyydestä, jolla lotat toimintaansa suhtautuivat. Siksi säilytänkin isotätini lottapukua tänä päivänä suurella kiitollisuudella. Samalla tunnen ylpeyttä siitä, että saan sukupolvien ketjussa liittyä osaksi sellaisten naisten jatkumoa, joiden elämässä kotimaalla ja yhteisellä hyvällä on ollut syvä merkitys. Näin kokee varmasti suurin osa suomalaisnaisista.

Lotta Svärdissä toimi lukematon määrä vaikuttavia ja aikaansaavia naisia. Järjestön pitkäaikaisella puheenjohtajalla Fanni Luukkosella oli aikansa yhteiskunnassa näkyvä rooli.

Lottatyö merkitsi hänelle muutakin kuin käytännön toimintaa. Kannanotoissaan hän korosti myös työn henkistä merkitystä: ”Mikä on se pohja, se peruskallio, johon lottatyö tahtoo ohjelmansa kiinnittää? Tähän vastaamme aivan yksinkertaisesti: työn ydinvoimana on rakkaus siihen maahan, joka on meidän asuma-alamme.”

Lotta Svärdin Kultaiset sanat -ohjeistuksessa kehotetaan muistamaan menneitten sukupolvien työ ja kunnioittamaan vanhuksia, sillä ”he ovat tehneet enemmän kuin me”. Näiden sanojen ja arvoperinteiden vaaliminen on niiden pitämistä elävänä ei vain juhlapuheissa vaan myös jokapäiväisessä arjessa.

Lottien henkinen perintö on itselleni ennen kaikkea siinä, että meidän tulisi aina nähdä lähimmäisessämme se, mikä hänessä on parasta sekä tehdä kovasti työtä sen puolesta, mihin uskomme ja mitä pidämme kansakunnallemme parhaana.

Lottien ja muiden suomalaisten merkkinaisten elämäntyöt eivät koskaan unohdu. Ne elävät ajatuksissamme ja sitä kautta myös toiminnassamme.

Runoilija Sirkka Seljan sanoin: ”Turhaan et iloinnut ja surrut, turhaan et vertasi vuodattanut. Katso: ne elävät – siemen, jonka kylvit, teko, jonka teit, ajatus, jonka ajattelit – katso: ne elävät ja loistavat helminä meidän jälkeemme uuden ajan alttarilla”.