Ihmiset

Jenni Haukio pukeutumisesta: "Etiketin rikkominen ei ole rohkeaa, vaan silkkaa epäkohteliaisuutta"

”Vaatteet on mun aatteet”, lauloi Maukka Perusjätkä 1980-luvulla, luoden samalla edelleen käytössä olevan lentävän lauseen.

Tokaisu ei ole kiinnostava siksi, että toisille pukeutuminen on itseilmaisun väline, toisille pelkkä käytännölliseen mukavuuteen tähtäävä perustoiminto ja useimmille jotain näiden väliltä.

Lue myös: Et kai vaan pukeudu mauttomasti? Ota mallia näiden tunnettujen naisten tyylistä – katso kuvat!

Lue myös: Ethän jättänyt näitä tekemättä? 5 asiaa, jotka uudelle vaatteelle kannattaa tehdä ennen kuin otat vaatteen käyttöön

Kiinnostavan siitä tekee se, että koskaan ei voi tietää, käyttääkö ihminen vaatetustaan jonkin mielipiteen viestimiseen vaiko ei.

Siksi ei kannattaisi myöskään tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä sillä perusteella, mitä toinen on päälleen laittanut – olivatpa valinnat sitten kuinka raflaavia hyvänsä.

Toisille on sattumaa, mitä vaatekaapista aamulla osuu päälle, toisille tarkan harkinnan tuotosta. Koskaan ei voi tietää.

Elämänkokemukseni pohjalta väitän, että mitä nuorempi ihminen, sitä useammin ulkoisella olemuksella viestimisellä on aivan erityinen painoarvo.

Iän karttuessa itsetunto vahvistuu eikä energiaa jaksa enää tuhlata sen pohtimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Ei ole tarvetta pyrkiä pukeutumisella ilmaisemaan kuulumista tiettyyn porukkaan. Vai onko sittenkin?

Ammattipukeutuminen on kokonaan oma lajinsa, jota ensisijaisesti määrittelee pukeutujan työskentelymuoto. Rakennustyömaalla tarvitaan turvavaatetusta, sairaalassa hygieniasuojaa.

Suomessa käytössä ei ole koulupukuja, joita monissa maissa perustellaan oppilaiden tasa-arvoisuudella. Kun kaikilla on samanlaiset asut, kukaan ei erotu joukosta sen paremmin positiivisesti kuin negatiivisestikaan esimerkiksi pukeutumiseen käytettävissä olevien resurssien mukaan.

Huomion herättäminen on äärimmäisen helppoa, arvostuksen saavuttaminen vaativampaa.

Toisaalta esiin eivät sitten pääse myöskään oppilaiden persoonallisuudet, ainakaan mikäli lähdetään siitä olettamasta, että vaatteet ovat aatteita, oman identiteetin heijastumia ja viestejä ulospäin.

Olisinko itse koululaisena toivonut kaikille yhtenäisiä pukuja? En suinkaan, vaikka tasa-arvoperusteen hyvin ymmärränkin. Lapsena ja erityisesti nuorena pukeutuminen on usein leikkimistä, kokeilua ja irrottelua, huomiohakuisuuttakin.

Toisaalta moni nuori kokee olevansa muiden jatkuvan tarkkailun alla ja haluaa siksi sulautua joukkoon – koska on liian epävarma erottautuakseen. Tietyn merkkiset farkut voivat yläasteikäisen elämässä olla hyvinkin tärkeä asia. Sittemmin niiden rinnalle ja ohitse tulee monia muita itseilmaisun välineitä.

Itselleni edustustehtäviin pukeutuminen on ennen kaikkea tilaisuuden isäntien ja teeman kunnioittamista, tapa ottaa muut osalliset sekä tapahtuman aihe huomioon. Etiketti ja protokolla määrittelevät pukeutumista jopa pienimpiä yksityiskohtia myöden.

En edusta näissä tilaisuuksissa omaa henkilöäni vaan omaa maatani. Jos voin käyttää suomalaista designia, teen sen aina, koska kotimaisen suunnittelun ja tuotannon tukeminen on äärimmäisen tärkeää. Meillä on runsaasti upeita tekijöitä, jotka ansaitsevat päästä esille.

Etiketin rikkominen ei minusta niinkään ole rohkeaa ja omaleimaista kuten joskus luonnehditaan, vaan paremminkin silkkaa epäkohteliaisuutta, mikäli se tapahtuu tahallisesti. Huomion herättäminen on äärimmäisen helppoa, arvostuksen saavuttaminen vaativampaa.

Tärkeintä on voida tuntea aina olevansa oma itsensä, olipa päällä sitten iltapuku tai collegeasu villasukkineen.