Ihmiset

Navajoterapeutti Ari Kuivalainen: ”Nyt elämässä parasta on avoimuus"

Kun Ari Kuivalainen myi yrityksensä, hän putosi sohvan pohjalle. Rumpukurssi auttoi normaaliin arkeen.

”Lapsesta asti olen osannut kuunnella muita. Ehkä se on ollut kohtalonikin, sillä olen luonteeltani hiljainen ja ujo. Myöhemmin olen lunastanut ihmisten luottamuksen, koska he tietävät, etten kerro minulle uskotuista asioista.

Olin nelilapsisen perheen kuopus. Asuimme metsän keskellä, vaaran laella Viekin ja Nurmijärven välissä Pohjois-Karjalassa. Osa pelloista oli pihapiirissä, mutta valtaosa vuokramaista oli kauempana.

Navetassa oli lehmä tai kaksi ja vasikka tai kaksi. Isä oli metsuri ja tuloja tuli talvisin myös savottaan tulleiden metsureiden ja hevosmiesten kortteereista.

Kuusihenkisen perheen kuopuksen rooli ei ollut helpoimmasta päästä. Pikkupoikana en jaksanut pysytellä toisten perässä peltotöissä, olinhan kuusi vuotta seuraavaa sisarustani nuorempi.

Kotitilan pikkumökeissä oli muutenkin kesällä työtä niin paljon, ettei lapsikatraan vihoviimeiselle ollut sijaa pyöriä jaloissa. Sukulaiset hakivat minut keväisin ja vietin heidän luonaan koko kesän. Muistan, miten pahalta lähteminen tuntui lapsena.

Ari_Kuivalainen_1
Kun Ari Kuivalainen luopui yrityksestään, elämästä hävisi säännöllisyys ja hän jäi sohvan pohjalle.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, etteivät vanhempani tehneet sitä pahuuttaan. Heillä ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lapsuus oli työteliästä aikaa. Kun täytin 10 vuotta, sain vihdoin oman viikatteen, jonka varren etsin isän kanssa omasta metsästä. Sitten testasin yksin pitkän peltomatkan, jonka jaksoin kulkea edestakaisin.

Oli mahtavaa jäädä vihdoin kesäksi kotiin ja työskennellä muiden kanssa.

Menin kouluun 6-vuotiaana. Ensimmäisen vuoden kuljin viisi kilometriä polkuja myöden, talvisin hiihtoladut menivät suon ja lammen yli. Kun aloitin 4. luokan, tie oli valmistunut kotiin saakka.

Olin hirmu pieni, ja jouduin kouluissa muiden silmätikuksi. Minua kiusattiin, koska pärjäsin hyvin urheilukilpailuissa – kuljinhan viikoittain 50 kilometriä koulumatkoina.

Kun olin 13-vuotias, muutimme Viekin kirkonkylälle. Neljätoistavuotiaana läksin uittoon.

Venäjältä tulleet tukit uitettiin sahalle, ja työtä riitti jäiden tuloon asti. Ansaitsin moporahat ja ostin itselleni hienon vihreän pappatunturin. Tuntui hyvältä, kun pääsi liikkumaan kotoa kylälle ja tansseihin.

Kiersin vuosia maata työnperässä. Lähteminen on aina tuntunut mukavalta, se on tuonut eteen aina uuden mahdollisuuden.

Ryhdyin yrittäjäksi 35-vuotiaana. Ensin velkaa oli paljon, töitä tehtiin eikä lomia pidetty kuuteen vuoteen. Työelämä oli 1980-90-luvuilla toisenlaista kuin nyt.

Kun oli vihdoin varaa palkata työntekijöitä, kierrettiin itse välillä maailmalla asiakkaiden kanssa. Päätin myydä osakkuuteni kodinkoneliikkeestä, kun ostaja käveli myymälään sisään toukokuussa 2006.

Ensin yrityksestä luopuminen tuntui vapauttavalta. Rahassa ei tarvitse mitata kaikkea, koska vähemmälläkin tulee toimeen.

Ari_Kuivalainen_2
Rummutuksen mieltä hoitavat ääniaallot antoivat Arin pysähtyneelle elämälle uuden suunnan. Nyt hän hoitaa navajoterapeuttina omia asiakkaitaan.

Pidin tavallaan pitämättömiä pekkaspäiviä seuraavat neljä vuotta. Kun elämästä hävisi säännöllisyys, imuroin itseeni kaikenlaisia sairauksia. Juoksin terveyskeskuksen ja keskussairaalan väliä. Sain jatkuvasti uusia lääkkeitä.

Vieraannuin yhteiskunnasta. En ollut enää asioista perillä. Ennen reissasin Ylä-Lappiin kalaan ja metsälle kolmesti vuodessa, nyt jäin kotiin. Makasin sohvalla.

Katselin päivittäin ikkunasta mäelle, jossa kiertävät kesällä Lieksan kaupungin lenkkipolut ja talvella hiihtoladut. Mietin sinne lähtemistä, mutta syitä jäämiselle riitti: ”Kyllä se keli tästä vielä korjaantuu”, ”Siellä on vielä liian kuuma” ja ”Jospa huomenna olisi pilvinen päivä”.

Vuodet sohvan pohjalla olivat raskasta aikaa, kunnes syksyllä 2010 lähdin Riitta-vaimoni vastusteluista huolimatta navajoterapiakurssille Kiihtelysvaaraan. Siellä opetettiin mielen tasapainottavaa hoitamista rummutuksen ääniaaltojen avulla.

En tiedä, miksi innostuin kurssista. Ennen kyseenalaistin kaiken, mistä en nähnyt ensin mustaa valkoisella. Kurssin myötä aloin uskoa johonkin, mikä ei ole konkreettista.

Kun kurssinvetäjä halusi näyttää hoidonkulkua, minut määrättiin koekaniiniksi.

Hoitokokemus oli valtaisa. Makasin hoitopöydällä ja lihakseni tärisivät. Näky oli ollut kuulemma melkoinen, ja muut pelkäsivät kestäisikö sydämeni moisen.

Heräsin eri miehenä. Olo oli voipunut, helpottunut. Tunsin, miten keuhkot ja rintakehä olivat auenneet.

Jo toisena kurssipäivänä ilmoitin haluavani oppia lisää. Jatkoin kahden viikon kuluttua opintoja Hyvinkäällä.

Ari_Kuivalainen_3
Ari Kuivalainen, 60, rentoututuu luonnossa ja nuotion äärellä.

Ennen elin kuin suomalaiset äijät, ja viittasin kintaalla luonnonhoitomenetelmille. Nyt ihmettelin, että tällaista voi olla olemassa.

Ajatukset ja elämä menivät rumpukurssin myötä uuteen järjestykseen, kun ymmärsin, mitä kaikkea voin vielä tehdä. Rupesin valmistamaan rumpuja ja aloin tehdä itse hoitoja asiakkaille.

Nyt olen toiminut navajoterapeuttina viitisen vuotta. Ajatusmaailmani on erilainen, olen avoin ja sosiaalinen.

Kun valmistuin, minusta tehtiin lehtijuttu, jonka myötä osa läheisistä sukulaisista ja ystävistä karsiutui. Osa tuli kysymään, miten uskalsit, osa käänsi selkänsä pysyvästi.

Hoitotyön tekeminen on välillä raskasta, kun elää seudulla, jossa sitä vieroksutaan. Monet ovat olleet hoidosta kiinnostuneita, mutta he eivät uskalla tulla. Ehkä he pelkäävät, että esiin tulee vanhoja asioita. Vaikka muistot olisivat mitä, ne kannattaa käsitellä salaamisen sijaan ja mennä eteenpäin elämässä.

Nyt elämässä parasta on avoimuus. Se on vahvistanut minua. Olen saanut uusia ystäviä eri puolilta maata.

Arki rullaa ja sisältää paljon vuorovaikutusta. Kun katson taaksepäin, lapsuus oli omalla tavallaan huippuaikaa.

Lataan omia akkuja nuotiolla. Jaksan tuijotella tulta, mikä tyhjentää mielen. Tuli rauhoittaa ja mieli maadoittuu.

Olen oppinut ihmiselämästä, että kaikki on mahdollista. Mitään ei kannata pantata. Jokaisella on oltava ystävä, jolle voi puhua. Ystävän kanssa voi istua polvi polvessa tulilla ilman, että kosketus häritsee.

Kosketus on kaiken a ja o. Halauksiakin on erilaisia. Parhaalta tuntuu läsnäoleva ja luottavainen halaus. Itse en ennen osannut enkä halunnut halata ketään. Navajoterapiakurssin käytyäni olin avoimempi ja halaamisesta tuli luontainen tapa koskettaa toista.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 16/15

Lue myös:

Perheyrityksen myynyt Taina Ypyä-Bergström: ”Olisi pitänyt lopettaa aiemmin”

Avioero: “Suru vain pitää itkeä ulos”

Minun tarinani: “Pakenin masennusta Intiaan”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Navajoterapeutti Ari Kuivalainen: ”Nyt elämässä parasta on avoimuus"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.