Tarinat

Omaishoitajien vaiettu ongelma: Marjatta meni tukiryhmään, jotta ei löisi miestään

Kun puolisoaan 21 vuotta hoitanut Marjatta kuuli ryhmästä, joka on tarkoitettu väkivaltaisille omaishoitajille, hän tiesi heti menevänsä mukaan. Hän tarvitsi tukea, jotta ei kävisi Erkin kimppuun.

Taksi odotti jo oven edessä, Erkin piti lähteä kuntoutukseen. Erkin vaimo ja omaishoitaja Marjatta yritti saada miestä matkaan, mutta kävi niin kuin vastaavissa tilanteissa usein käy. Erkki alkoi pistää hanttiin.

En laita takkia, mies ilmoitti.

Kyllä laitat, Marjatta vastasi. Nyt on talvi. Takki on välttämätön.

Väittely kärjistyi, ja Marjatta turhautui. Taas tätä samaa. Hän viskasi takin lattialle ja antoi tulla. Olet kuin uhmaikäinen lapsi! Koettelet kärsivällisyyttäni aivan liikaa! Entä jos lopetan tämän suhteen? Tämän hoito- ja aviosuhteen? Mitäs sitten teet? Mitä?

Rauhoituttuaan Marjatta pelästyi. Miten hän saattoi laukoa tuollaisia lauseita sairaalle puolisolleen?

Siinä vaiheessa olin todella valmis luovuttamaan. Näitä tapahtumia on meillä välillä viikoittain, 68-vuotias Marjatta kirjoittaa.

Lause kahvipöydässä

Ei saa ravistaa. Sen niminen hanke käynnistyi Tampereella viime maaliskuussa.

Useimmille ravistamiseen liittyvistä varoituksista tulevat mieleen vauvat, joiden kovakouraisesta kohtelusta on puhuttu vuosia. Tämä hanke ei kuitenkaan liity vauvoihin tai heidän uupuneisiin vanhempiinsa. Se liittyy omaishoitajiin, jotka käyttävät väkivaltaa hoidettavaansa kohtaan. Tai jos eivät ole vielä käyttäneet, pelkäävät käyttävänsä.

Avun tarve nousi omaishoitajilta itseltään. He saattoivat omaishoitajien yhdistyksen tapaamisissa sanoa tavallisen kahvipöytäkeskustelun lomassa esimerkiksi näin: tekisi mieli ravistaa, kun pinna palaa.

Lauseet havahduttivat Erja Rädyn, joka työskentelee Tampereen seudun omaishoitajien hankekoordinaattorina. Tuollaisia asioita tuskin tokaistaan turhan päiten. Oliko omaishoitajien väkivaltaisuus ongelma, johon pitäisi tarjota apua?

Erja päätti perustaa tukiryhmiä eri puolille Tamperetta, ja kutsuja alettiin levittää. Kaikki tunteet ovat sallittuja, teot eivät, ilmoituksissa luki.

Kun Marjatta kuuli ryhmistä, hän tiesi heti menevänsä mukaan. Tällaista tukea hän tarvitsi.

Olen kipuillut paljon tunteideni kanssa. Minusta tuntuu kuin olisin jonkinlaisessa ansassa. Siksi ilmoittauduin innolla mukaan, Marjatta kirjoittaa.

Marjattaa on haastateltu tähän juttuun pääasiassa sähköpostitse. Se tuntui Marjatasta helpoimmalta, vaikka hän nykyään uskaltaakin jättää Erkin vähäksi aikaa yksin. Puhelut Erkki voisi kuulla.

Pitkiä sähköpostiviestejä on vaihdettu useita.

Erilaiset puolisot

Marjatta on ollut puolisonsa omaishoitaja 21 vuotta, eivätkä ne ole olleet kepeitä vuosia.

Ennen Erkin alle viisikymppisenä saamaa aivoinfarktia pariskunta eli tavallista perhearkea. Erkki työskenteli kiivaasti pienessä yrityksessään, ja Marjatta oli hiljattain kouluttautunut uuteen ammattiin hoiva-alalle. Veneilyä kesäisin, Lapin-reissuja talvisin. Lapsista toinen oli jo lentänyt pesästä ja toinen teki lähtöä.

Liitto ei ollut helppo, sillä puolisot olivat kovin erilaisia. Erkki oli spontaani ja kulmikas, eivätkä ihmissuhteet olleet hänen vahvuutensa. Marjatta taas oli harkitseva, varovainenkin. Hänelle sopi hyvin, että Erkki, jolla muutenkin oli jatkuvasti monta rautaa tulessa, johti perhettä.

Sitten aivoinfarkti, aivan yllättäen. Kaikki vastuu siirtyi Marjatalle, oli kyse sitten arjen päätöksistä, Erkin yritystoiminnan lopettamisesta tai autolla ajamisesta.

Ja vieressä pelkääjän paikalla istui Erkki moittimassa.

Kukaan ei tullut

Hankekoordinaattori Erjan Rädyn lähettämät kutsut Ei saa ravistaa -ryhmien infotilaisuuksiin vetivät joissakin paikoissa väkeä, toisissa eivät.

Eräässä kaupunginosissa, johon ryhmää oli suunniteltu, sitä ei saatu kasaan. Edes toiminnasta kertovaan tiedotustilaisuuteen ei tullut ensimmäistäkään ihmistä.

Se ei tarkoita, että tuelle ei olisi ollut tarvetta, päinvastoin.

”Juuri tuossa kaupunginosassa asuu paljon omaishoitajia, ja kaupungin työntekijät ovat kertoneet, että siellä olisi tarvetta tällaiselle toiminnalle. Ehkä aihe tuli liian lähelle”, Erja pohtii.

Tällä hetkellä Tampereen seudulla toimii neljä tukiryhmää. Kussakin käy 4–5 omaishoitajaa. Erja Räty on huomannut, että sen suurempia ryhmiä ei kannata perustaa, jotta keskustelu onnistuu.

Todistus itsepäisyydestä

Aivoinfarkti vaikutti Erkkiin sekä fyysisesti että henkisesti. Vasen käsi on täysin halvaantunut. Sisällä Erkki pystyy kävelemään kepin avulla parikymmentä metriä. Ulkona hän tarvitsee sähköpyörätuolin.

Kohtaus verotti myös älyllistä kapasiteettia. Erkille pitää puhua selkokielellä ja ainoastaan yksi asia kerrallaan. Erkin on vaikea keskittyä, ja jos hän ei ymmärrä jotakin asiaa, hän hermostuu hetkessä.

Lisäksi ajantaju on kadonnut. Marjatta pelkää jo etukäteen tilanteita, joissa heidän pitäisi selvitä jonnekin heti aamulla. Erkki tuntee kyllä kellon, mutta ei millään ymmärrä, että jos hammaslääkäriaika on yhdeksältä, ei riitä, että kotoa lähdetään silloin.

Ja periksi Erkki ei anna.

Hän on tavattoman itsepäinen, se lukee jopa lääkärintodistuksessa. Tämä on yksi vaikeus kanssakäymisessämme. Välillä tuntuu kuin puhuisi seinälle. Hän ei muuta mieltään missään asiassa.

Lääke muutti luonteen

Kaikkein vaikeinta Marjatalle on se, mitä tapahtui 15 vuotta sitten. Silloin Erkin luonne muuttui, eikä hyvään suuntaan, kuten Marjatta asian ilmaisee.

Muutos johtui lääkkeestä.

Erkki oli aivoinfarktin jälkeen kärsinyt vuosien ajan rajuista ja vaarallisista epilepsiakohtauksista, jotka kestivät pahimmillaan 15 minuuttia.

Marjatta joutui kerta toisensa jälkeen hälyttämään ambulanssin, koska ei saanut laitettua kohtausta hillitsevää peräpuikkoa kouristelevalle puolisolle.

Useiden kokeilujen jälkeen löytyi vihdoin lääke, joka lopetti kohtaukset. Marjatan arki helpottui huomattavasti. Hän uskalsi jättää Erkin pariksi tunniksi itsekseen.

Mutta keskushermostoon vaikuttavalla lääkkeellä oli ikävä sivuvaikutus: se muutti Erkin persoonan. Hänestä tuli ilkeä.

Ei kai Erkki ärsyynny?

Erkki ei pysty sanoittamaan huonoa oloaan, vaan purkaa sen haukkumalla Marjattaa. Hän tietää, mistä Marjatta loukkaantuu, ja käyttää heikkoa kohtaa hyväkseen. Välillä Marjatta ajattelee, että Erkki manipuloi häntä.

Helpoiten tilanne hoituisi huumorilla, mutta aina Marjatta ei pysty siihen. Jos hän lähtee mukaan Erkin peliin, konflikti on vääjäämätön.

Marjatalle on tärkeää, että he eivät eristäydy kotiin. Hän vie heitä teatteriin, konsertteihin ja elokuviin. Mutta myös ulkopuoliset saavat osansa Erkin raivosta. Joka reissulla Marjatta jännittää ja tarkkailee ympäristöä: tapahtuuko jossakin jotain, joka voi ärsyttää Erkkiä?

Melkein aina tulee konflikti vieraiden ihmisten kanssa. Usein se liittyy siihen, että inva-wc on varattu. Jos sieltä sitten astuu esiin tervejalkainen ihminen, hän saa kuulla kunniansa, Marjatta kirjoittaa.

Sehän on ihan ymmärrettävää, mutta tapa, jolla Erkki huomauttaa asiasta, on vähemmän mukava. Häpeän hirveästi epäkohteliaan mieheni käytöstä. Itse hän on ihan tyytyväinen.

Syvä häpeä

Marjatta sanoo, ettei hän ole koskaan käynyt Erkin kimppuun. Mutta hän pelkää, että niin vielä tapahtuu.

Tilanteita, joissa niin voi käydä, on meillä varmasti jatkossakin.

Ei saa ravistaa -hankkeen vetäjä Erja Räty kertoo, ettei tukiryhmissä ole tullut esiin suoranaista väkivaltaa. Useimmat ryhmiin hakeutuneet omaishoitajat kertovat pelkäävänsä Marjatan tavoin, että vielä joskus koittaa se kerta, jolloin he menevät turhauttavassa tilanteessa liian pitkälle.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus. Voi olla, että väkivaltaa käytetään, mutta siitä on liian vaikea kertoa.

Ja mihin väkivallan raja edes vedetään? Eräs nainen hakeutui ryhmään, koska hänen miehensä oli todennut: otat nykyään kiinni niin kovasti, että se sattuu.

Erja Rädystä tuntuu usein, että juuri kun ryhmien keskusteluissa ollaan pääsemässä ytimeen, aika loppuu. Hän pyrkii järjestämään lähitulevaisuudessa viikonlopun tai ainakin kokonaisen päivän pituisia vetäytymisiä, jotta keskustelu ei katkea.

Aikaa tarvitaan, sillä avautuminen vaatii luottamusta. Moni ei ole koskaan puhunut tuntemuksistaan kenellekään. Häpeä on syvä.

Marjattakin myöntää, että vaikka hän on aina jakanut ajatuksia toisten omaishoitajien kanssa, kaikkein kipeimmät tuntonsa hän on jättänyt kertomatta.

Liekö syynä jonkinlainen häpeä ja pelko siitä, että en ole yhtä hyvä kuin muut omaishoitajat? Tiedän kyllä, että tällainen vertailu on aivan turhaa eikä johda mihinkään, mutta silti se pidättelee.

Eniten Marjatta on purkanut tuntojaan sisarelleen, mutta lapsiaan hän ei halua kuormittaa, vaikka välit ovat läheiset. Heillä on omat kiireensä ja arkiset huolensa, Marjatta perustelee.

Hän suree sitä, ettei pysty tilanteensa takia hoitamaan lastenlapsia niin paljon kuin haluaisi. Heidän kasvunsa seuraaminen olisi mukavaa.

Järkyttävä tutkimustulos

Omaishoitajien väkivaltaisuuden yleisyydestä ei ole juuri tietoa. Yksi tutkimus on tehty Irlannissa vuonna 2016.

Siellä on samankaltainen omaishoitojärjestelmä kuin Suomessa, puhutaan perhehoivaajista. Kun heiltä kysyttiin, ovatko he käyttäneet väkivaltaa hoidettavaa kohtaan viimeisen kolmen kuukauden aikana, kahdeksan prosenttia myönsi: kyllä olen.

”Luku on jo itsessään järkyttävä”, tutkijatohtori Liina Sointu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta sanoo.

”Ja lisäksi osa ei varmaankaan ole saanut sanottua, että on käyttänyt väkivaltaa.”

Kyse on selkeästi fyysisestä väkivallasta, ei esimerkiksi huutamisesta tai uhkailusta.

Kuinka yleistä meillä?

Mitä Irlannin luku tarkoittaa Suomen mittakaavassa? Meillä on noin 44 000 omaishoitosopimuksen tehnyttä hoitajaa. Jos he käyttäytyvät väkivaltaisesti yhtä usein kuin Irlannissa, Suomessa on 3 500 väkivaltaista omaishoitajaa.

Käytännössä heitä on luultavasti vielä enemmän. Monet eivät ole tehneet virallista omaishoitosopimusta, vaikka huolehtivatkin läheisestään.

Alan ammattilaisille ongelma on tuttu. Noora Kannisto, joka työskentelee lähisuhdeväkivaltatyön sairaanhoitajana Tampereen ja Oriveden yhteisessä sosiaalipäivystyksessä, kohtaa työssään muutaman väkivaltaa käyttäneen hoivaajan joka kuukausi.

Hän tietää, että väsyminen on iso väkivallalle altistava riskitekijä.

”Hoivaajaa voi jo aamulla herätessä ärsyttää tosi lujaa, kun yö on mennyt levottomasti esimerkiksi siksi, että puoliso on kastellut sängyn pohjia myöten monta kertaa”, Noora sanoo.

”Vaikka pohjalla on rakkaus ja kumppanuus, roolista tulee aivan erilainen, kun hoivaa läheistään. Ja silloin saattaa käydä niin, että menee hermo ja tapahtuu ylilyönti.”

Vapaapäivät hukkaan

Väsymys on Marjatallekin tuttua. Toki hänellä on lakisääteiset kolme omaishoitajan vapaapäivää kuukaudessa. Käytännössä osa päivistä jää käyttämättä, yleensä syksyn vapaat.

Esimerkiksi lomamatkalle pääseminen vaatisi valtavat järjestelyt – ja päälle vielä hyvää tuuria.

On hommattava sijaishoito Erkille ja sovittava kuntouttajien kanssa aikatauluista. On yritettävä löytää sopiva matkakohde, jonne saa matkan juuri samaan aikaan kuin Erkin hoitopaikka järjestyy, Marjatta kirjoittaa.

Marjattaa vaivaa myös se, että useimmat hoitopaikat on tarkoitettu muistisairaille ikäihmisille.

En haluaisi vielä Erkkiä sellaiseen paikkaan. Hän ei ole muistisairas eikä jaksa olla sellaisessa paikassa.

Mahdollisuus kostaa

Tutkija Liina Sointu hakee parhaillaan rahoitusta tutkimukselle omaishoitajien väkivallasta. Hän kiinnostui aiheesta tehdessään väitöskirjaa puolisoaan hoivaavien arjesta.

Kun hän haastatteli omaishoitajia, väkivallan uhka nousi toisinaan esiin. Omaishoitajat puhuivat uupumisen lisäksi siitä, kuinka liiton aiemmat tapahtumat vaikuttivat hoivasuhteeseen.

Eräs omaishoitaja esimerkiksi kertoi miehensä olleen aiemmin häntä kohtaan henkisesti väkivaltainen. Nyt kun nainen oli valta-asemassa, hän pelkäsi, että saattaa joskus kostaa kokemaansa, myös fyysisesti.

Mutta tällainen ei sovi käsitykseemme omaishoitajista, ei etenkään vanhuksista. Siksi aiheesta ei ole puhuttu Suomessa lainkaan, vaikka omaishoito on muuten paljon esillä.

”Haluamme pitää kiinni mielikuvasta, jossa valkohiuksinen pari kävelee käsi kädessä elämänsä syksyssä ja kaikki on ihanaa”, Liina Sointu sanoo.

Mutta ehkä tabu alkaa pikkuhiljaa murtua. Ei saa ravistaa -hankkeen vetäjään Erja Rätyyn on jo otettu yhteyttä muutamista omaishoitajien järjestöistä eri puolilta Suomea. Tarvitsemme samanlaisia ryhmiä, viesti on kuulunut.

Apua harjoitteista

Ei saa ravistaa -ryhmissä omaishoitajia autetaan tarjoamalla heille tietoa. Jos hoitaja ymmärtää, miksi hoidettava toimii tietyllä tavalla, hankalaan tilanteiseen on helpompi suhtautua.

Lisäksi omaishoitajia autetaan tunnistamaan kielteiset tunteensa. Jotkut ovat tottuneet torjumaan ikävät tuntemukset. Toiset eivät edes huomaa niitä, niin arkisia niistä on tullut.

Tunnistamisen jälkeen tunteet opetellaan kääntämään voimaannuttaviksi. Yksi menetelmä ovat tietoista läsnäoloa lisäävät mindfulness-harjoitukset.

Marjatta on saanut kaksi cd-levyä, joilta hän kuuntelee kotona erilaisia meditaatioharjoituksia, yleensä iltapäivisin, kun Erkki puuhailee omiaan, esimerkiksi pelaa shakkia tietokoneella tai täyttää ristikkoa.

Rauhallinen olotila harjoitteen jälkeen tuntuu hyvältä. Olen huomannut, että minun on helpompi hyväksyä oma keskeneräisyyteni. Enkä tuomitse itseäni niin helposti, vaikka välillä menisi huonommin, Marjatta kirjoittaa.

Tärkeintä olisi saada mallit pysyvästi omaan mieheen, jotta en välillä palaisi vanhoihin tapoihini. Tarkoitan hermostumista ja sitä kierrettä, mikä siitä seuraa. Tällöin myöskään Erkki ei hermostu ja tilanteet purkautuvat rauhallisesti.

Erkille Marjatta on sanonut käyvänsä stressiryhmässä.

Mistä haaveilen?

Tamperelaisessa kahvilassa odottaa viehättävä, harmaahiuksinen nainen. Jämäkkä kädenpuristus, eloisa olemus. Hän on Marjatta.

Tapaamme pikaisesti kahvikupin äärellä, kun Marjatta on omaishoitajien kuntosalitreenin jälkeen matkalla kotiin laittamaan ruokaa Erkille. Isännälle, kuten Marjatta miestään kutsuu.Marjatta muistuttaa, että vaikka hän on kertonut lähinnä vaikeuksistaan, heillä on Erkin kanssa myös hyviä hetkiä. Viimeksi sellainen oli tänä aamuna.

Erkki oli saanut yöllä nukutuksi, ja Marjatta keitti aamiaiseksi kaurapuuroa. Aamulehden osat jaettiin tottuneesti, niihin syvennyttiin, sivuja käänneltiin. Oltiin hiljaa mutta yhdessä.

Sellaisia ne nykyään ovat, heidän hyvät hetkensä. Tuokioita, jolloin ei tapahdu mitään.

”Sitten kun jotakin sattuu, se ei yleensä ole mukavaa”, Marjatta toteaa.

Tasainen tapahtumattomuus riittää Marjatalle. Hänen on vaikea keksiä vastausta kysymykseen siitä, mistä hän unelmoi.

Vielä pari vuotta sitten Marjatta haaveili tekevänsä Erkin kanssa lomamatkan. Enää hän ei mieti moista, yhteinen matka stressaisi häntä aivan liikaa.

Sen verran Marjatta toivoo, että saisi ensi kesänä pidettyä lomapäivänsä hyvällä omatunnolla. Lisäksi hän on asettanut itselleen yhden tavoitteen, vaikka ei ole varma, onnistuuko siinä: hän yrittää tehdä loppuelämästään Erkin kanssa mahdollisimman harmonista.

Sen suurempia unelmia Marjatalla ei enää ole.

”Olen päättänyt pyrkiä siihen, että tyydyn tähän hetkeen”, Marjatta sanoo ja nousee, vetää takin ylleen.

On aika kiiruhtaa kotiin, palata isännän luo.

 

Marjatan ja Erkin nimet on muutettu.

Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 3/2018.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Omaishoitajien vaiettu ongelma: Marjatta meni tukiryhmään, jotta ei löisi miestään

Vuokko Arola

Tärkeä ja ajankohtainen aihe. Kosketti itseäni. Olen ollut 6 vuotta mieheni omaishoitaja.
Tällä hetkellä puolisoni kognitiiviset toiminta on heikkoa. Emme voi jakaa ajatuksia, emme katsella valokuvia, vanhat hyvätkään muistot eivät nouse mieleen. Ajoittainen puolison vihamielisyys ja tyytymättömyys syö sielua, on välillä vaikea pitää myöteistä ilmapiiriä yllä. Olisi toivottavaa, että täälläkin Lappeenrannassa toimisi vastaavia ryhmiä, joissa voisi käsitellä omia kielteisiä tunteita.

Sinun täytyy kommentoidaksesi.