Päivi Lipponen: Seikkailija sielultaan

Päivi Lipposenelämän käännekohdat eivät liity rakkauteen eivätkä Paavoon. Muutto Kuopiosta kasvatti itsenäiseksi, lama teki hänestä poliittisen vaikuttajan ja väitöskirja antoi itseluottamusta.

Kun Paavo Lipposen kahdeksan vuotta kestänyt pääministeriys päättyi ja perhe muutti pois Kesärannan virka-asunnosta, hänen puolisonsa Päivi Lipposen elämään tuli enemmän yksityisyyttä.
– Kun olin uudessa Töölön-kodissa saanut ladottua kirjat työhuoneeni hyllyyn, minulle tuli uskomattoman ihana tunne siitä, että olin palannut Päiviksi siihen yksityisyyden tilaan, jota olin rakentanut lapsuudesta lähtien.

Tilalla hän tarkoittaa henkistä elämää, jonka hän uskoo olevan jokaiselle naiselle tärkeää. Siitä ovat merkkinä omat rahat, omat ystävät, omat kirjat ja oma pöytä, jonka ääressä tehdä työtä.

Hän on osannut ottaa ja käyttää tilansa hyvin luomalla sekä oman poliittisen että tieteellisen uransa. Hän on toisen kauden kansanedustaja, opettaja, ahkera kolumnisti, ja on joko toimittanut tai itse kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Lisäksi hän on kolmen tyttären äiti.

Muutto Helsinkiin

Oli vuosi 1972. Viisivuotias Päivi pakkasi kotikaupungissaan Kuopiossa nukkekotinsa huonekaluja vessapaperiin. Hän seurasi sivusta, kuinka isovanhemmat kantoivat huonekaluja muuttoautoon. Se veisi Päivin perheen Helsinkiin, josta vanhemmat olivat saaneet töitä.

Muutto mullistaisi Päivin elämän, mutta silloin hän ei sitä vielä tiennyt. Hetki on kuitenkin tarttunut hänen mieleensä kuin enteenä tulevasta. Hänen isänsä oli rakennusmestari, joka oli siihen asti kiertänyt töiden perässä Varkaudessa ja Mikkelissä. Päivi ja hänen äitinsä asuivat Kuopion-kodissa suku ympärillään.
– Vasta jälkeenpäin ymmärtää, ettei lapsi näe asioiden lopullisuutta. Sitä ottaa vastaan sen, mikä eteen tulee. Elämästä yrittää vaistonvaraisesti tehdä parasta mahdollista, Päivi Lipponen sanoo nyt.

Muuttokuorma vei hänet yhteen Helsingin uusista lähiöistä, jossa palvelut koostuivat kaljabaarista, Elannon ruokakaupasta, postista ja R-kioskista, ja talojen pihoilla vilisti lapsia. Päivi meni päiväkotiin, mutta koska hän viihtyi siellä huonosti, vanhemmat päättivät kokeilla perhepäivähoitoa. Siellä hän viihtyi yhtä huonosti.

Kuusivuotiaana hän pyysikin vanhemmiltaan, että saisi jäädä päiväksi yksin kotiin. Melkein kaikki alueen lapset olivat yksin kotona, avain kaulassa ja termospullossa hernekeittoa.

– Oli suuri asia kokea vanhempien luottamus. He kunnioittivat tahtoani, ja opin jo aivan pienenä ottamaan vastuuta itsestäni.
Hän ei koskaan kokenut itseään yksinäiseksi. Hänestä oli mukavaa saada elää omassa rytmissään ja tehdä omat päätöksensä, kuten tapaisiko kavereita vai jäisikö kotiin lukemaan.

Ensimmäisen kuuden vuoden aikana Päivi kävi tilanahtauden vuoksi kuutta eri koulua, opettajakin ehti vaihtua kahdeksan kertaa.

Hän näki maassamuuton aiheuttavan samanlaisia tragedioita kuin maastamuutonkin. Ihmiset irrotettiin juuriltaan, eivätkä he välttämättä koskaan sopeutuneet uusiin oloihin. Erityisesti lapset voivat huonosti.
– Perheemme vaihtoi kolmesti asuinaluetta, ja aina piti sopeutua ja löytää uudestaan myös ystävät. Siinä näki paljon erilaisia perheitä ja lasten eri elämäntilanteita. Luulen, että jos itse olisin oireillut, perheemme ei olisi ehkä pärjännyt yhtä hyvin.

Kokemukset ovat muokanneet hänen persoonaansa. Hän oppi pitämään yksinoloa hyvänä asiana, hänen on edelleen helppo sopeutua uusiin yhteisöihin ja hänestä kasvoi herkkä havaitsemaan eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Lama vei politiikkaan

Romahdus! Sitä sanaa Päivi Lipponen käyttää puhuessaan 90-luvun lamasta. Lopulta juuri se herätti hänessä halun vaikuttaa ja johti siihen, että hänestä tuli ensin kaupunginvaltuutettu ja sitten kansanedustaja.

Lama vei lähes kaikilta hänen lähipiirissään työn. Hetkessä toiveet ja unelmat katosivat. Murheellisena hänen isänsä kertoi viikoittain, kuinka työnsä hyvin tehneiltä riistettiin työn kunnia.
– Ja oma ikäpolveni, joka oli opiskellut, syönyt tonnikalaa ja haaveillut hyvästä työstä, tyrmistyi, kun työttömyys kohtasi ensimmäisen kerran myös akateemisesti koulutettuja. Helsingin Sanomissa ei ollut ainuttakaan työpaikkailmoitusta.

Hänen esikoisensa oli syntynyt, eikä hän voinut enää katsella maailmaa vain omasta näkökulmastaan. Poliittiselta systeemiltä, joka tuotti vain työttömyyttä ja juustohöylää, oli kadonnut oikeutus.

Vaikka hän piti itseään ujona, hän halusi astua esille ja ryhtyä vaikuttamaan asioihin. Liittyminen sosiaalidemokraattisiin opiskelijoihin oli iso askel, joka syntyi pakottavasta tarpeesta.
– Pian tapasin Paavon, ja vaikka minulla ei ollut työmandaattia, toimin 12 vuotta taustalla. Oman poliittisen urani aikana olen kaupunginvaltuutettuna ja kansanedustajana päässyt muuttamaan rakenteita ja auttamaan ihmisiä aivan arjen tasolla.

Onnellinen tohtori

Väitöspäivä oli yksi Päivi Lipposen elämän onnellisimmista. Hän väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 2006 aiheenaan Kansakouluhanke valtion, kunnan ja kyläyhteisöjen vallanjaon haasteena. Kansakoulujen perustaminen Kuopion maalaiskunnassa vuoteen 1907 mennessä.

Päivä nosti pintaan suuria tunteita. Ensin jännityksen, sitten vapautuksen, kun koki hallitsevansa kaiken tarvittavan tiedon, ja viimein riemun siitä, että oli vihdoinkin päässyt maaliin.
– Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut todistaa enää mitään itselleni. Koin vapauttavaksi sen, ettei kukaan voisi enää painaa minua henkisesti alas.

Pääsy tiedeyhteisön jäseneksi antaa vastuuta siitä, että tieteellisen pätevyyden lisäksi henkilöllä on tiettyä harkintaa hänen ottaessaan kantaa asioihin.
– Näkemyksiäni voidaan toki arvostella, mutta en koe sitä enää henkilööni kohdistuvana, Päivi Lipponen sanoo.

Väitöskirjan tekeminen kesti viisi vuotta. Päivi Lipponen koki sen henkilökohtaisena kasvuprosessinaan ja eräänlaisena henkisenä luokkamatkana, koska hänen identiteettinsä oli kotoisin muualta kuin akateemisesta maailmasta.

Vaikka promootiotilaisuus oli vain muodollisuus, Päivi Lipponen halusi kokea sen. Hän sai oppiarvonsa merkiksi tohtorinhattunsa ja miekkansa.
– Olen niin onnellinen hatustani. Olen uhannut tyttäriäni, että panen sen päähäni heidän häissäkin.

Naiset, hyvät ystävät

Tohtorinväitöskaronkassa Päivi Lipponen piti puheen. Hän pohti siinä, mitä haluaisi tehdä seuraavaksi, ja tunnusti haaveilevansa junamatkasta Siperian halki Kiinaan. Siinä paikassa joukko naisia – ystäviä, tuttuja ja tutuntuttuja – ilmoittautui mukaan matkalle. Neljän kuukauden kuluttua he olivat jo junassa.

Sen jälkeen he ovat porukalla matkustaneet Jyskyjärvelle Vienan Karjalaan, Muurmanskiin, Arkangeliin, Vietnamiin, Mongoliaan ja Tiibetiin.

Eri-ikäisiä naisia yhdistää yhteinen elämänvaihe ja halu seikkailla. Hän itse hakee indianajones-ideaa, että olisi opettaja ja arkeologi, joka myös seikkailee. Historioitsijana hän halua nähdä paikkoja, joita turismi ei ole vielä pilannut ja joissa voi päästä lähelle autenttista kulttuuria.
– Olen ajatellut, että ehkä cowboykin kokee jotakin samaa erämaassa kulkiessaan. Vapaudenkaipuun rinnalla tuntee myös pelkoa, koska pitää olla valmis kohtaamaan ainutkertaisia tilanteita, jotka eivät ole aina mukavia.

Mongolian erämaassa Päivi Lipposelle valkeni naisten välisen ystävyyden merkitys. Siihen ei tarvittu mitään erityistä hetkeä, pikemminkin oli kyseessä prosessi, joka oli tullut valmiiksi.

Naiset matkustivat ratsain, kuka millaisillakin taidoilla. Päivi Lipponen koki suurta epävarmuutta hevosen selässä. Sekin teki matkasta rankan. Naiset yöpyivät jurtissa ympärillään niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit. He puhuivat elämästään ja elämänvalinnoistaan avoimesti ja intiimisti.

– Nämä ystävät ovat kulkeneet rinnallani pitkään. Meillä on takana paljon yhdessä koettua elämää.
Naiset ovat pohtineet sitä, mitä he oikeastaan ovat reissuilta hakemassa: seikkailujenko avulla vain syvempää sisältöä elämään?
Joka tapauksessa he ovat ymmärtäneet, ettei vastaavia matkoja voisi tehdä puolison tai lasten kanssa, koska silloin rooli olisi toinen.

Päivi Lipponen arvelee, että naisten yhteisillä kokemuksilla on samanhenkistä merkitystä kuin lukemisella: siinä irrottaudutaan olevasta, koetaan erilaisia tunteita, ymmärretään asiayhteyksiä, saadaan voimia ja palataan takaisin arkeen.
– Ehkä yksinkertaisesti haemme vain omaa tilaa. Sitä, että kannamme itse aktiivisesti kokemuksia elämäämme sen sijaan, että antaisimme jonkun muun tehdä sen.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 26/14.

Teksti: Tiina Stenius
Kuvat: Sampo Korhonen/Otavamedia