Talous

Näin selviät hoivapalveluiden viidakossa - vinkkejä iäkkään läheisen auttamiseen

Martta Myöhänen, 87, ei halua muuttaa kaksiostaan minnekään, vaikka tyttären mielestä äiti on kotinsa vanki. Jos äiti suostuisikin muuttoon, hoivapalveluiden viidakko on sekava. Lue tästä jutusta vinkkejä iäkkään läheisen auttamiseen.

Muutama vuosi sitten Martta Myöhäsen, 87, jalat menivät huonoiksi ja hän sai rollaattorin. Nyt liikkuminen on vaikeutunut entisestään, sillä Martta ei enää jaksa avata edes hissin ovea omin voimin.

Martan tytär Sirpa Lundgren, 59, on ehdotellut äidille, että tämä muuttaisi esteettömään kotiin, turhaan.

Martta ei halua edes ajatella muuttoa. Se olisi raskasta. Hän vaihtoi omakotitalosta nykyiseen kerrostaloasuntoonsa seitsemänkymppisenä vuonna 1998, ja silloinkin muutos oli vaikea. Martta asui uudessa kaksiossaan, mutta kävi vielä vuoden ajan lämmittämässä vanhaa kotia ja tekemässä siellä lumitöitä ennen kuin raaski luopua talosta.

Tyttären mielestä äiti on tällä hetkellä kotinsa vapaaehtoinen vanki. Hänet on saatava muualle.

Mutta mihin Martta voisi muuttaa, jos hän niin haluaisi?

Sekava järjestelmä

Kotihoito, hoivakoti, seniorikoti, palvelukoti – kuka tätä nykyajan vanhustenhoitoa ymmärtää?

Sekavuutta lisää se, että tarjolla on niin kunnallisia, yksityisiä kuin järjestöjenkin tuottamia palveluja. On vuokra-asuntoja ja omistuskoteja. On kotihoitoa, päivätoimintaa, omaishoitoa ja palveluseteleitä. Kaikkea päällekkäin.

Ennen kokonaisuus oli helpompi hahmottaa. Oli vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosasto.

Nyt vanhusten asumis- ja hoivajärjestelmä on muutoksen kourissa. Omaiset ovat hämmentyneitä sekavien vanhuspalvelujen keskellä eivätkä tiedä, minne kääntyä.

Reportaasi_1
Reportaasi_2
Martta Myöhänen ja tytär Sirpa Lundgren keskustelevat usein äidin asumisesta. ”Asun toisella paikkakunnalla, eikä äiti tunnista avuntarvettaan. Olen tavallaan jo luovuttanut”, Sirpa sanoo.

Suomessa on ajateltu vanhusten hoitoa hyvin laitoskeskeisesti. Aiemmin vanhus laitettiin makaamaan terveyskeskuksen vuodeosastolle keskimäärin viideksi vuodeksi. Mutta enää emme halua kommunikoimattomia muumioita, jotka ovat olleet laitoshoidossa pahimmillaan kymmenen vuotta.

Kansainväliset gerontologiset tutkimukset ovat antaneet vanhustenhoidolle aivan uudet tavoitteet: Sairaala ei ole kenenkään koti. Siellä saa olla vain lääketieteellisistä syistä. Kaikkein tehokkaimmassa hoidossa pitäisi asua vain viimeinen vuosi.

Vantaan vanhus- ja vammaisjohtajan Timo Aronkydön visio on, että viettäisimme sängyssä vain seitsemän viimeistä päiväämme. Siihen asti olisimme pystyssä ja nauttisimme elämästä.

Ikääntyvien muuttoliike entistä toimivampiin koteihin olisi parasta varautumista vanhuuteen. Ja myös edullisinta veronmaksajille.

Vanhus päättää itse

Yksi asia täytyy tehdä selväksi. Vanhat ihmiset asuvat kuten nuoretkin: siellä missä itse tahtovat. Vaikka sitten vanhoissa omakotitaloissa, joissa on jyrkät portaat kellarin pesutiloihin, liukkaat pihat ja pitkä matka kauppaan.

Vanhusten ja heidän omaistensa täytyy itse tehdä päätökset muutoksista, sillä vapaassa yhteiskunnassa virkamiehet eivät voi ryhtyä muuttamaan ihmisiä vasten heidän tahtoaan.

”Osa ikäihmisistä haluaa asua entisessä kodissa, vaikka muuttamisella ratkaistaisiin monta ongelmaa. Vanhus pääsisi kauempaa palveluiden ja muiden ihmisten ääreen, turvalliseen ja esteettömään asuntoon”, Vantaan vanhus- ja vammaisjohtaja Timo Aronkytö sanoo.

Viranomaiset voivat auttaa vasta, kun muistisairaus tai muu kunnon tai olosuhteiden olennainen heikentyminen vaikuttavat vanhuksen toimintakykyyn.

Suurin osa yli 75-vuotiaista asuu kuten Martta Myöhänen: kotonaan. Iso osa heistä myös pärjää omillaan hyvin. Vain joka kymmenes yli 75-vuotiaista saa säännöllistä kotihoitoa – ja suuntaus on laskeva.

Saako herra M laatua?

Puhelin soi. Siellä on herra M, joka tahtoo kertoa kokemuksistaan, mutta ei halua nimeään juttuun. Viime vuonna herra M otti kolme kuukautta vapaata työstään löytääkseen isälleen kunnollisen hoitokodin. Herra M selasi nettiä ja listasi 15 yksityistä palvelukotia, jotka hän halusi kartoittaa huolella.

”Vietin paljon aikaa eri palvelutaloissa sekä päivällä että iltaisin. Yritin nähdä niiden arkea. Kävin syömässä, kuuntelin ihmisten puheita ja jututin henkilökuntaa ja asukkaita,” herra M kertoo.

”Toimintani aiheutti hämmennystä. Palvelutaloihin meno ei ole kiellettyä, mutta ei se ole toivottuakaan.”

Reportaasi_4
Reportaasi_3
Martta Myöhänen ei jaksa seistä kokkaamassa, vaan lämmittää valmisruokia mikrossa. Tytär Sirpa Lundgren laittaa kahvia tulemaan.

Herra M kävi myös kunnallisissa vanhainkodeissa. Ne ovat hänen mielestään todella laitosmaisia. Käsidesin haju leijaili kaikkialla.

”Kyllä haju- ja näköaistit kertovat paikasta.”

Herra M:lle tuli yllätyksenä, että joihinkin palvelutaloihin ei ole mitään asiaa,jos vanhuksen tilaa ei ole pisteytetty eli hän ei ole asiantuntijoiden luokittelemana tarpeeksi huonossa kunnossa hakeutuakseen palvelutaloon.

Rahasta homma ei ollut kiinni. Herra M:n omaisilla on varaa käyttää isän yksityiseen hoitoon       5 000–10 000 euroa kuukaudessa. Mutta herra M halusi rahoille vastinetta. Vanhuksen asunnon ja kesämökin myyntituloa ei käytettäisi huonoon hoitoon.

Hän tarkkaili palvelukotikäynneillään, teetettiinkö hoitopaikan työt nuorilla, vaihtuvilla harjoittelijoilla oppilasyhteistyön nimissä. Hän tahtoo, että kokeneet hoitajat tuntevat suomalaista elämää pitkältä ajalta.

”Haluan, että omaiseni hoitajat ymmärtävät Karjalan kannaksen tapahtumat ja tietävät, mikä se Syväri on. Isäni viimeisessä kodissa olisi syytä tuntea Metrotytöt ja Olavi Virta ja soittaa heidän musiikkiaan. Ja kun Vieno Kekkonen laulaa, häntä ei saa luulla Urho Kekkosen vaimoksi.”

Herra M perehtyi myös palvelutalojen ruokaan. Sen piti olla talon omassa keittiössä huolella valmistettua, maukasta ja herkullisen näköistä. Ei pelkkää muovikippoon lätkäistyä eineskeittiön mättöä.

Patjakin maksaa erikseen

Aivan erityisesti herra M paneutui palvelutalojen etiikkaan. Monesti arvot näkyivät jo hintalistasta. Eräässä paikassa vesilasin tuonti sängyn viereen maksoi neljä euroa.

”Siitä tiesin, että voiton tekeminen oli heidän arvonsa.”

Toisessa paikassa tuli pian selväksi, että uskonnollisen yhteisön pyörittämälle palvelutalolle sai mielellään tehdä testamentin.

Hintatason selvittäminenkin oli työn takana. 4 000–5 000 euroa on tavallinen yksityisen palvelutalon kuukausihinta, mutta lisäksi on paljon piilokuluja. On vuokravakuutta ja palveluhoitovakuutusta. Motorisoitu sänky saattaa maksaa erikseen, ja patjalla voi olla kuukausihinta. Lääkäripalvelut, fysioterapia ja lääkkeet on maksettava, eikä näitä palveluja saa valita itse.

Herra M:n kokemuksen mukaan kaikissa laitoksissa on liian vähän henkilökuntaa. Hän uskoo, että joutuu lisäksi ostamaan yksityisesti sairaanhoitajan ja kotipalveluyrittäjän palveluita.

Reportaasi_5
Turvaranneke pelasti Martta Myöhäsen, kun hän kaatui talvella parvekkeella. Apu tuli puolessa tunnissa.
Reportaasi_6
Kun Martta on painanut turvaranneketta, auttajat keskustelevat hänen kanssaan keittiön pöydälle sijoitetun keskusyksikön avulla.

Herra M kaipaa apuun Hannu Karpoa ja Tekniikan Maailmaa: Missä on vaihtuvien termien vanhushoito-suomi-sanakirja? Missä ovat hoidon puolueettomat testit? Kuka selvittäisi huippupalvelut, jotka ansaitsevat TM-tähtiä?

Mutta pääasia onnistui: isällä on nyt hyvä hoitopaikka, jossa herra M käy kolme tai neljä kertaa viikossa. Korkeasta hoitomaksusta huolimatta hänkin osallistuu isän hoitoon. Nostaa, kääntää ja ruokkii. Rasvaa jalkoja.

Kansainvälistä bisnestä

Mitä vanhustenhoito maksaa kunnille?

Otetaan esimerkiksi Vantaa, jossa on 1 150 tehostetun palvelun asumisen paikkaa kaikkein huonokuntoisimmille vanhuksille. Ne ovat ihan uusia tai entisistä vanhainkodeista kodinomaisiksi muutettuja paikkoja, joissa saa ympärivuorokautista hoitoa.

Jokainen tehostetun palvelun paikka maksaa kunnalle 50 000–60 000 euroa vuodessa. Yksityiset, usein isot kansainväliset yritykset vastaavat 70 prosentista hoivasta. Vanhusten viimeisistä vuosista on kymmenessä vuodessa tullut iso bisnes, kun politiikassa ei ole pystytty tekemään muutoksia ajoissa.

”Nämä hoitopaikat maksavat Vantaalle enemmän kuin kaikki seitsemän terveysasemaamme yhteensä. 60 miljoonaa euroa vuodessa on suuri summa”, Vantaan vanhus- ja vammaisjohtaja Timo Aronkytö muistuttaa.

Hoitopaikkojen tarve kasvaa jatkuvasti, sillä Vantaalla todetaan joka vuosi 100–150 uutta keskivaikeaa tai vaikeaa muistisairautta.

”Tässä on syy siihen, miksi emme voi jatkaa entiseen malliin.”

Niinpä kunnat käyttävät kaikki mahdolliset apuvälineet, kotihoidot ja kuntoutukset, jotta vanhukset olisivat hyväkuntoisia mahdollisimman pitkään ja voisivat asua kotona.

Välissä 150 kilometriä

Entä äiti ja tytär Martta Myöhänen ja Sirpa Lundgren?

Martta on tähän asti ostanut palvelut yksityisesti: siivouksen, peseytymisen ja kaupassakäynnin. Kotiapu maksaa hänelle lähes 500 euroa kuukaudessa, ja hän saa kuluihin eläkkeensaajan hoitotukea.

Reportaasi_7
Nyt Sirpa aikoo pyytää äidilleen palvelutarpeen kartoitusta: jospa asiat sitten lähtisivät etenemään.

Martta tykkää viettää aikaa muiden ihmisten kanssa Hän haluaisi päästä ennestään tuttuun päivätoimintaan, joka on huonon kulkemisen vuoksi jäänyt. Lisäksi Martta kaipaa luontoa.

”Haluaisin mennä Keravanjoen rantaan. Voisin mennä sinne pyörätuolilla, jos joku työntäisi.”

Martta näyttää turvarannekettaan. Siitä oli apua, kun hän kompastui tammikuussa kynnykseen yrittäessään siirtyä parvekkeelta sisään. Hän makasi kynnyksellä puoliksi kylmällä parvekkeella, puoliksi olohuoneen puolella. Kesti puoli tuntia ennen kuin turvarannekkeen hälyttämät apujoukot tulivat.

Se oli pitkä aika.

”En pelkää kaatumista, se voi tapahtua missä vain. Tuttavani kaatui Katriinan sairaalassa. Kaatui ja kuoli, vaikka lääkäri oli lähellä,” Martta sanoo.

Sirpaa äidin kaatumiset pelottavat, koska hän itse asuu Tuuloksessa ja äiti Vantaalla. Välissä on 150 kilometriä. Sirpa ajaa työssään päivittäin satoja kilometrejä ympäri Etelä-Suomea eikä pääse pitkien päivien takia avuksi.

Äiti ja tytär kuitenkin soittelevat päivittäin. Jos äiti ei vastaa, on onneksi Sirpan serkku, jonka voi hälyttää paikalle katsomaan.

Äiti, anna signaali

Sirpa on ehdottanut äidilleen, että tämä muuttaisi lähemmäksi häntä. Tai edes Hyvinkäälle, missä asuu Sirpan poika perheineen. Mutta Martta sanoo tottuneensa Vantaaseen, vaikka paikkakunta tuntuikin vuonna 1960 Kuopiosta muuttaneelle ihan maaseudulta.

Martta haluaa pitää tutut seudut ja entiset tuttavat. Siitä huolimatta, että hän ei pääse ulos kodistaan. Ja vaikka hän tapaa vanhoja tuttuja harvoin.

Sirpa ja Martta alkavat puhua päivätoimintakerhon yhteydessä olevista asunnoista. Martta on miettinyt niitä. Hän voisi myös harkita myynnissä olevaa upouutta senioritaloa.

”Minähän voisin muuttaa myöhemmin siihen naapuriin”, muutaman vuoden päästä eläkkeelle jäävä Sirpa ideoi.

Reportaasi_8
Ristikoiden ratkaiseminen on Martta Myöhäsen lempiajanviete.

Sirpa haluaisi, että äiti antaisi signaalin: nyt haluan muuttaa. Silloin Sirpa tarttuisi toimeen ja alkaisi tapahtua. Joka tapauksessa Sirpa aikoo hankkia äidilleen kaupungilta palvelutarpeen kartoituksen, jotta asiat lähtevät rullaamaan edes johonkin suuntaan.

”Kyllähän sitä tottuu epäsopivaan asuntoon kuin kiveen kengässä. Mutta ilman kiveäkin voi olla. Ottaa vain kengän jalasta ja karistaa sen,” Sirpa sanoo Martalle.

Martta myöntää, että hän ei oikein uskalla pyytää apua, ei ainakaan keneltä tahansa. Kun on aina tottunut pärjäämään itse.

Sitten Martta tunnustaa: ”En halua muuttaa kenenkään vaivoiksi.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 10/2016

Lue lisää: 

Apua kotiin vai paikka jo hoivakodissa? Kartoita iäkkäiden vanhempien avuntarve

Apua iäkkäälle läheiselle

Edunvalvonta, hoitotahto, hoivatahto – kuinka varaudun omaan tai läheisen vanhuuteen?

Muistisairaudet: milloin on syytä huolestua?

Kommentoi

Kommentoi juttua: Näin selviät hoivapalveluiden viidakossa - vinkkejä iäkkään läheisen auttamiseen

Sinun täytyy kommentoidaksesi.