Muistisairas äiti katoaa

Eräänä talvisena päivänä Ulla-Maija Vähän elämä suistui raiteiltaan. Alzheimerin tautia sairastava äiti oli livahtanut karkuteille hoivakodista.

Ulla-Maija Vähä

Sinä päivänä oli hyytävä sää. Ulkona pakkanen laski -20 asteeseen, ja tuuli puhalsi niin, että ilma tuntui parikymmentä astetta kylmemmältä.
– Ulkona alkoi hämärtyä ja kuului tuulen humina. Olin juuri lepäämässä sohvalla, kun puhelin soi, Ulla-Maija Vähä sanoo hiljaa.

Hän istuu oululaisen rivitalon sohvalla. Samalla paikalla hän vastasi puhelimeen lähes kolme vuotta sitten ja kuuli, että hänen muistisairas äitinsä Eila oli karannut hoivalaitoksesta. Eila oli livahtanut koodilla lukitusta ovesta vierailijoiden mukana kylmään iltaan. Siitä alkoi jännitysnäytelmä, joka vaikutti Ulla-Maijaan syvästi.

Arki muuttuu epävarmaksi

Ennen hoivakotiin muuttoa Eila-äiti oli asunut kotonaan miehensä, Ulla-Maijan isän, Urpon kanssa. Urpolle työ omaishoitajana kävi kuitenkin raskaaksi. Eila kertoi yhä uudelleen samoja asioita, kysyi samoja kysymyksiä ja hukkasi tavaroitaan. Koska hän ei ymmärtänyt itse olevansa sairas, hän sanoi pitkään tutkimuksille jyrkän ein.
– Meillä oli kova työ saada äiti suostuteltua lääkäriin ja tutkimuksiin. Kaksi vuotta siinä meni. Kun tutkimustulokset tulivat, äidille diagnosoitiin alzheimer.

Hän oli silloin 66-vuotias. Ajokortti otettiin heti pois, Ulla-Maija kertoo. Lääkityksen avulla Eila pystyi elämään viisi vuotta melko tasaista elämää miehensä hoivassa. Kun äidin sairaus eteni, Ulla-Maija näki, kuinka isä väsyi ja masentui.
– Koti oli äidille tärkeä paikka. Hän oli aina ollut hyvin siisti ihminen. Äiti nautti kotiaskareista: ruoanlaitosta, siivoamisesta
ja leipomisesta. Lapsenlapset muistelevat vieläkin mummun sämpylöitä ja lihapullia, Ulla-Maija sanoo.

Kun sairaus eteni, kaapit eivät enää olleetkaan tip top vaan aivan sekaisin.
– Äiti saattoi imuroida vain yhtä kohtaa. Ja joku toinen hetki hän sanoi, ettei täällä voi siivota. ”Pitää mennä omaan kotiin.” Hän oli pakannut kassit ja rakkaat kukat odottamaan ovensuuhun.
– Pittää soittaa Urpolle, että hakkee kottiin, Eila sanoi Urpolle, omalle miehelleen, jota ei enää tunnistanut.

Ulla-Maija ja hänen kaksi veljeään hakivat äidilleen hoivapaikkaa. Aluksi Eila sai vuorohoitoa, mikä tarkoitti sitä, että hän oli välillä hoivakodissa ja välillä omassa kodissaan.
– Äiti meni entistä enemmän sekaisin. Se oli rankkaa aikaa. Kun vein äidin hoivakotiin, hän ei ymmärtänyt miksi sinne piti mennä. Äiti suuttui ja haukkui minua.

– Toki ymmärsin, että äiti on sairas. Ajattelin myös, että kyllä hän tällaisetkin tilanteet unohtaa.
Onneksi elokuussa 2010 Eila sai paikan Haukiputaan hoivakodista. Tilanne helpottui – joksikin aikaa.

Paniikki iskee

Hoivakodissa Eilan mieliala tasoittui, mutta hän ei koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi.
– Äiti puhui aina kodistaan ja kotiin lähtemisestä. Muistan, kuinka kerran kahvittelimme ja äiti katsoi ulos ikkunasta. ”Alkaa tulla pimeä, pitääkin lähteä kotiin”, hän sanoi.

Ulla-Maijasta tuntui, että äiti eli aikaa ennen kuin oli mennyt naimisiin. Tytärtään hän puhutteli Emmiksi, omaksi siskokseen. Eila oli kotoisin Pohjoisesta, Iistä. Lapsuuden koti oli usein mielessä. Toisaalta monta kertaa äiti sanoi:
– Niin va, nehän on kuollu, minun äiti ja isä.

Mutta kotiinsa hän varmasti kaipasi silloinkin, kun karkasi. Oli 24. helmikuuta 2011 ja kello näytti puolta neljää.
– Ny se Eila lähti, kiiruhti eräs asukas kertomaan hoitajalle.

Kului muutama minuutti, kun osaston työntekijä huikkasi työkavereilleen, että ”asukas pääsi karkaamaan”, nappasi takkinsa naulakosta ja Eilan takin tämän huoneesta ja lähti perään. Harmillisesti väärään suuntaan.

Hoivakodin työntekijä teki ilmoituksen poliisille, taksikeskukseen ja Urpolle, joka oli tuolloin lomalla ulkomailla. Vasta 16.30 soi Ulla-Maijan puhelin. Kun Ulla-Maija kuuli, että äiti oli karannut,
iski paniikki.
– Mitä hänellä oli päällä? Ulla-Maija kysyi heti.
– Sisävaatteissa, kuului vastaus.
– Monenko aikaan?
– Noin tunti sitten.
Ulla-Maijan mielen valtasi järkyttävä hätä.

– Vedin takkia hädissäni päälle ja sujautin kengät jalkaan. Tiesin, ettei äiti selviäisi kauan siinä kelissä. 
Ulla-Maija lähti ajamaan pitkin Haukiputaan katuja.
– Itkin, huusin ja rukoilin. Toivoin, että näkisin edes pilkahduksen äidistä jossain.

Poliisi oli järjestänyt kunnantalon pihalle ohjauskeskuksen etsintöjä varten. Myös Oulun seudun Vapaaehtoisen pelastuspalvelun ihmisiä saapui auttamaan.

Kiire kotiin

Sillä välin pieni ja hento 150-senttinen Eila-mummo tepsutteli pitkin katuja. Hänellä oli päällään vain vaaleanpunainen ohut neule, mustat housut ja jalassa Aino-tossut. Tuuli puhalsi kasvoille ja pipottomaan päähän, hennot kädet alkoivat kohmettua. Toisessa kädessään Eila puristi silmälasikoteloaan. Oli ruuhka-aika. Ihmisillä oli kiire, ja niin oli Eilallakin. Haukiputaan ostoskeskuksella Eila oli kuitenkin pysähtynyt lapsijoukon luo. Tämä tiedetään, sillä myöhemmin eräs rouva soitti Ulla-Maijalle pyytääkseen anteeksi sitä, ettei ollut auttanut.

Ulla-Maija Vähä

Eila oli ylittänyt suojateitä. Kenties joku ihmetteli lämpimässä autossaan, kuka hourupää kadulla kuljeskeli. Ostoskeskuksen jälkeisellä vilkkaalla tiellä vastaan tuli työstä kotiinsa palaavia, kauppaan kiiruhtajia, koululaisia heiluvine reppuineen. Joku koiran ulkoiluttajakin kenties. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt kysymään, minne mummolla oli matka, oliko rouvalla kylmä, kun vain sisävaatteet ovat päällä.

Poliisi pääsee jäljille

Ilta hämärtyi ja Ulla-Maija alkoi olla epätoivoinen. Välillä hän kaarsi poliisin yhdysauton luo ja kyseli viimeisiä tietoja. Lopulta he olivat saaneet ratkaisevan vinkin: eräs rouva oli huomannut poliisit etsintähommissa ja kertonut heille nähneensä vanhuksen kulkemassa Ervastinrantaan päin.

Rantaan johtavan tien laidasta oli löytynyt Aino-tossun painauma. Poliisit olivat seuranneet jälkiä ja huomanneet, että Eila oli tien loputtua jatkanut rantaan päin moottorikelkkareittiä pitkin. Välillä hän oli epäröinyt: kääntynyt muutaman askeleen takaisin päin. Pari kertaa kohmeinen keho oli pettänyt lumihangessa. Jalat olivat kuitenkin kantaneet Eilan Ervastinrantaan, 5,5 kilometrin päähän hoivakodista.

Löytöhetkellä hän oli istunut kinoksessa pahoin kylmettyneenä. Hänen heiveröinen kätensä oli jähmettynyt silmälasikotelon ympärille. Kello oli tuolloin 19.30. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun Eila astui hoivakodin ovesta ulos.

Ulla-Maija sai puhelun veljeltään, joka kertoi äidin löytyneen.
– Minut valtasi sanoinkuvaamattoman suuri helpotuksen tunne, hän muistelee nyt.

Viestin saatuaan Ulla-Maija ajoi kunnantalon pihalle ja tiedusteli poliiseilta äidin kuntoa. Heidän mukaansa Eila oli ollut ”olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa”. Ulla-Maija näki saman tien ambulanssin ajavan ohi ja lähti seuraamaan sitä sairaalalle.
– Ajattelin, että kun menen sairaalaan, äitini sanoo ”kiva kun tulit hakemaan minut kotiin”.

Sairaalassa kuitenkin selvisi, että äitiä oli yritetty elvyttää pitkään, jo ambulanssissa. Kehon lämpötila oli laskenut 16:een asteeseen. Lääkärit ja sairaanhoitajat toimivat ympärillä, kun Ulla-Maija silitteli äitinsä tukkaa.
– Olet minulle rakas, hän kuiskasi äidin korvaan.
Eilan sydän meni värinään, eikä elvytys enää auttanut. Ulla-Maijan oli pakko luopua äidistään.

Hyvät muistot palaavat

Ulla-Maijan mielen valtasi loputon suru mutta myös järkytys.
– En voi kuin ihmetellä, miksi ihmiset eivät puuttuneet tilanteeseen. Ovatko he kenties ajatelleet, ettei asia kuulu heille? En voi kuin arvailla.

Ulla-Maija Vähä

Vaikeinta surua kesti vuoden. Ulla-Maija näki pitkään unia ja mielikuvia siitä, kuinka äiti kävelee pakkasessa. Pari kuukautta äidin kuoleman jälkeen Ulla-Maija näki ratkaisevan unen: Unessa hän oli äitinsä muistotilaisuudessa. Mustiin pukeutuneet vieraat kokoontuivat Haukiputaan kunnantalon pihalle. Yhtäkkiä Ulla-Maija näki äitinsä kauempana. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen mekko, ja hän katsoi Ulla-Maijaa levollisesti.
– Ajattelin unessa, että voi harmi, miksi äidillä on muistotilaisuudessa punainen mekko. Menenpä sanomaan hänelle. Uni kuitenkin loppui äidin katseeseen. Jälkeenpäin olen miettinyt, että äitini kävi viestittämässä minulle, että hänellä on nyt hyvä olla.

Unen jälkeen Ulla-Maijan painajaiset ja mielikuvat hellittivät.
– Ajattelen äitiä joka päivä. Ikävä on kova, mutta nyt pystyn muistelemaan häntä myös hymyssä suin. Uskon, että hän seuraa elämäämme tuolta jostakin ylhäältä.

Suvussa on tapahtunut iloisia asioita, joista Eila-mummu olisi todella onnellinen. Ulla-Maijan isoveli on löytänyt elämäänsä rakkauden, mennyt naimisiin ja tullut isäksi viime syksynä. Ulla-Maija on saanut kunnian toimittaa kummin ja lisäksi myös ”mummin virkaa”.
– Tiedän, että meidän lasten ja lastenlasten pärjääminen ja onni elämässä oli äidille tärkeää. Äitini aina sanoi: ” Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.”

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 4/2014, nimellä ”En koskaan unohda sitä päivää”.

Teksti: Else Turunen
Kuvat: Maiju Torvinen

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Else Turunen

Keskustelu

  1. julia

    Olen järkyttynyt näin massiivisesta välinpitämättömyydestä. Tämä yhteiskunta ei enää muodostu ihmisistä, jos näin pääsee käymään.
    Oma täysin muistamaton tätini lähti menemään mökillä jonnekin, mutta onneksi hänet löydettiin rantakiveltä n. tuntia myöhemmin, joskin kastuneena ja kylmettyneenä. Oli kesä, mutta tilanne oli tarpeeksi hirveä sittenkin.
    Tämän vanhuksen näki ihan pienellä laskutoimituksellakin ainakin 100 ihmistä, mutta kenestäkään ei tuntunut että pitäisi mennä kysymään… Ei voi olla totta!

  2. Hannas

    Luin tämän jutun torstaiaamuna ennen töihin lähtöä ja ajankohta oli hieman väärä, koska tämä juttu järkytti ja liikutti minua niin paljon, että itkin eikä siitä meinannut tulla loppua. Näin silmissäni tämän hennon pienen ihmisen järkyttävän kohtalon ja kukaan ei auttanut, vaikka olisi hyvin voinut. Harvalla on oikeasti niin kiire, ettei voi hetkeksi pysähtyä ja auttaa. Auttajalle olisi tullut hyvä mieli pitkäksi aikaa – vaan toisin kävi. Miten tällaista voi tapahtua? Kiire kun on monesti itse järjestettyä. Voimia Sinulle Ulla-Maija.

  3. Toimitus

    Ulla-Maijan äidin tarina on tosiaan koskettava ja järkyttävä. Kertooko mielestänne yleisemmin ilmapiiristä vai onko vain yksittäistapaus?

  4. Leenamaija

    Minunkin mielestäni juttu on hyvin surullinen ja itkin kun luin sitä – ja pitkään sen jälkeen.

  5. Pelastanut

    Kerran oli yksi vanhus karannut hoivakodissa tunnistin hänet ja pyysin kyytiin ,niin hän tuli ja sanoi vielä et onko vielä näin kilttiä ihmisiä et vievät minut kotiin ,mutta palautin hänet takaisin hoivakodin jossa häntä oltiin just etsimässä .sa noinkin heille jatkakaa siitä selvittäkää ,mikäli onnistuvat olipahan se valtava pettymys asukkaalle kun ei päässytkään kotiinsa ,parempi näi

  6. murmuttaja

    Täällä maallakin voi muistisairas vanhus päästä seikkailemaan pitkälle ilman että kukaan puuttuu asiaan. On näet monasti kiusallinen ja vaiettu salaisuus, että henkilöllä on esim alzheimer, jonka oireena on esim. kotoa ”karkaaminen”. Ja kun tutut eivät tiedä asiasta, heille ei tule mieleen palauttaa kotiin kylätiellä tai kirkonkylän torilla harhailijaa, joka näennäisesti voi yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Oma vanha isäni pääsi karkaamaan äidiltäni aamukuudelta, koska äiti oli iltayöstä valvonut ja nukahti vasta aamunkoitteessa. Äidistä on kiusallista, että isä ei aivoinfarktin jälkeen palannut täysin ennalleen eikä hän siitä ole pahemmin halunnut mainita perheen ulkopuolisille. Äiti heräsi seitsemältä ja soitti meille hermostuneena. Oli lauantai aamu ja mieheni pakkaili juuri hirvimetsäeväitään. Samassa pihaamme ajoi vieras auto ja isäni ilmestyi siitä meille sisään -auton kuljettaja jäi fiksuna seuraamaan, että isä pääsi sisään (varhainen aamu kun oli). Isä oli kovasti tulossa hommiin mieheni kanssa ja kyseli, onko kuivurilla vielä viljaa menossa ja onko siellä varmasti lämmöt päällä. Soitin heti äidille, että hän tiesi rauhoittua. Tarjosimme isälle aamukahvit ja heitin hänet sitten takaisin kirkonkylälle rivitalokotiin. Meille kävi kuten monen vanhan ”karkaajan” kanssa käy: vanhus lähtee eläkeläisasunnostaan tai hoitopaikastaan oikeaan kotiinsa -meidän tapauksessa siis tänne sivukylän maatilalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti