Käsityö

Koulun käsityötunnit ovat olleet monelle traumaattisia: ”Opettaja haukkui koko luokan kuullen tumpeloksi” – lukijat paljastavat ikävät muistonsa ja kertovat, miten selättivät käsityökammon

Kansakoulun aikana käsityöopetusta ohjasivat kuri, virheettömyyden vaaliminen ja ahtaat perheroolit. Kotilieden lukijat kertovat, kuinka käsityöopettaja nöyryytti oppilaita ja pakotti vasenkätiset opettelemaan oikeakätisiksi.

Lähes jokaisella meistä on jonkinlaisia muistoja koulun käsityötunneilta. Joku on joskus pujotellut värikkäitä lankoja vohvelikankaan läpi, joku toinen ehkä virkannut patalapun tai veistänyt voiveitsen.

Mutta entä kun patalapusta tulee niin tiukka, että se muistuttaa pikemminkin kissan palloa? Ja mitä, jos sitä on vielä ihmetelty ääneen koko luokan kuullen?

Kysyimme lukijoiltamme, millaisia ikäviä kokemuksia heillä on koulun käsityötunneilta ja miten se näkyy käsityöinnossa tänä päivänä.

Käsityötunti vuonna 1939.
Käsityötunti vuonna 1939. © Thérèse Bonney, Museovirasto

Virheettömyyttä metsästänyt käsityöopettaja nöyryytti oppilaita 

Kyselyyn vastasi Kotilieden Minunmedia-lukijayhteisössä 231 henkilöä. Huonoja muistoja koulun käsityötunneista oli hieman yli puolella kyselyyn vastanneista.

Lähes 90 prosentilla vastaajista kokemukset ajoittuvat 1940–1970-luvulle, jolloin Suomessa vallitsi kansakoulujärjestelmä. Käsityön opetus oli pakollista kansakoulun perustamisesta, eli vuodesta 1866, asti.

Kansakoulun perustaja Uno Cygnaeuksen mukaan käsityön opetuksen tuli olla kasvattavaa ja siveellisesti jalostavaa.

Enemmistö Kotilieden kyselyyn vastanneista kertoi ikävien muistojen johtuvan käsityöopettajasta. Toiseksi eniten huonoja muistoja aiheuttivat omat taidot.

Tämä ei yllätä Margarita Rossellóa. Hän työskentelee museolehtorina Suomen käsityön museossa, joka on kerännyt käsityötunteihin liittyviä muistoja ja tallentanut käsityöopetuksen historiaa.

Yksilöllisen opetuksen puute leimasi kansakoulun taito- ja taideaineiden opetusta pitkälti koko sen olemassaolon ajan, Rosselló sanoo. Esimerkiksi vuoden 1892 oppien mukaan käsityöopettajien tuli toimia työnjohtajina ja neuvojina.

”Minulle se kuulostaa siltä, että opettaja on arvostelija, ei opettaja, joka oikeasti opettaisi, auttaisi ja tukisi. Silloin on ajateltu, että työ on mahdollista oppia vain työtä tehdessä, tekninen virheettömyys oli tärkeintä”, Rosselló sanoo.

Tekniikkalähtöinen opetus loi Rossellón mukaan otollisen maaperän sille, että virheitä tehneet tai hitaammat oppilaat joutuivat silmätikuiksi.

Kotilieden kyselystä käy ilmi, että monet vasenkätiset jäivät vaille opetusta tai heidät pakotettiin opettelemaan neulominen ja virkkaaminen oikealla kädellä, koska opettajalla ei ollut taitoa neuvoa vasenkätisiä.

”Oppilaat on laitettu riviin ja on vertailtu, kenellä on suorin lanka. Kyllä sellainen virheen metsästäminen syö sekunnissa kaiken ilon ja yrittämisen halun.”

Kotilieden lukijat kertovat, kuinka opettaja suosi muita oppilaita ja nöyryytti virheitä tehneitä muun luokan edessä. Ajalle tyypillisesti oppilaat pidettiin kurissa ja nuhteessa jopa väkivalloin.

Kuopion kuurojenkoulun oppilaita ja käsityönopettaja 1960-luvulla.
Kuopion kuurojenkoulun oppilaita ja käsityönopettaja 1960-luvulla. © Einar Olavi Koponen, Suomen käsityömuseo
Kansakoulun käsityötunti vuonna 1936
Kansakoulun käsityötunti vuonna 1936. © Otavamedia

Lue myös: Kansakoulussa laulettiin niin paljon, että jopa muistisairaat vanhukset muistavat sanat yhä ulkoa: ”He alkavat laulaa mukana, vaikka heihin ei muuten saisi kontaktia”

Tunneilla tehdyt käsityöt valmistivat ahtaisiin perherooleihin 

Kolmanneksi eniten ikäviä muistoja Kotilieden lukijoissa herättivät tehdyt käsityöt. Revinnäistyöt ja pitsin ompelu tuntuivat liian haastavilta. Esiliinan tai vauvan nutun ompelu eivät puolestaan kiinnostaneet lapsia. 

Nämä olivat Margarita Rossellón mukaan kansakoulussa tyypillisiä koulukäsitöitä. Tehdyt käsityöt vastasivat ensisijaisesti tulevia perherooleja ja perheiden tarpeita. Kansakoulussa tytöt tekivät tekstiilitöitä ja pojat opiskelivat veistoa.

”Vielä 1960-luvullakin tekstiilitöiden pointti oli opettaa taito valmistaa perheenäidin tarvitsemia välttämättömiä tekstiilejä. Puukäsitöissä tehtiin puunkantotelineitä ja muita arkipäivän tuotteita, joita perheessä oli oltava. Sen sijaan, että niitä on kaupasta lähdetty ostamaan, on ajateltu, että jonkun perheessä on osattava ne tehdä”, Rosselló sanoo.

Pula-aikoina taidosta tehdä käyttötavaroita on myös hyötyä, Rosselló huomauttaa. Tilaa luovuudelle ja kokeiluille ei kuitenkaan ole ollut. Tiukat raamit ovat luoneet painetta sekä opettajille että oppilaille. 

”Ajatuksena on ollut, että on pakko oppia tekniikka virheettömästi, jotta voi kasvaa hyväksi ihmiseksi, pyörittää perhettä ja olla osa yhteiskuntaa. Se on aikamoinen lasti harteille kenelle tahansa.”

Vähitellen kritiikki jakoa ”tyttöjen” ja ”poikien käsitöitä” kohtaan alkoi yltyä. Vuonna 1968 Suomessa tuli voimaan peruskoululaki, joka toi vapauden valita tekstiili- ja teknisten käsitöiden välillä sukupuolesta riippumatta. Kansakoulujärjestelmä lakkasi olemasta vuonna 1977.

2000-luvulla peruskoulun käsityöopetusta on uudistettu suunnittelu- ja muotoilulähtöisemmäksi. Oppilaat pääsevät toteuttamaan töissään aiempaa enemmän omaa luovuuttaan.

Kouluaikojen ikävät kokemukset voivat vaikuttaa käsityöintoon myöhemmin

Omien taitojen häpäisemisestä johtuva häpeä ja huonommuuden kokemus voivat seurata aikuisuuteen asti.

”Jäi sellainen ikuinen trauma, että ei osaa mitään, kun aina haukuttiin ja purettiin tekeleeni. Tuli pelko ja inho koko käsitöitä kohtaan”, eräs Kotilieden kyselyyn vastanneista kertoo.

”Vastenmielisyys niitä kohtaan jäi ikään kuin sisäänkirjoitetuksi. En edes halua tekohengittää itseäni käsitöistä tykkäämiseen”, toinen vastaaja kirjoittaa.

Suomen käsityömuseon museolehtori Margarita Rossellón mukaan on ymmärrettävää, että omiin taitoihin kohdistuva arvostelu kolahtaa.

”Kaikki mahdolliset huonot kokemukset, jotka osuvat kohtiin, joissa olet yrittänyt kovasti, ja sen jälkeen muiden edessä on vielä sanottu, että ethän sinä osaa, totta kai ne jäävät kummittelemaan. Häpeä istuu tiukasti ihmisessä.”

Käsityötunti Vanhassa Suomalaisessa yhteiskoulussa.
Käsityötunti Vanhassa Suomalaisessa yhteiskoulussa. © Valokuva Kolmio, Otavamedia

Kotilieden kyselyn vastaajista valtaosa, lähes 70 prosenttia, suhtautuu käsitöiden tekoon nyt positiivisesti huonoista koulumuistoista huolimatta. Osa on jatkanut käsitöiden tekoa jo lapsuudessa äidin tai mummon opissa. Jollekin käänteentekevän kokemuksen on tarjonnut uusi, kannustava opettaja.

Monet ovat löytäneet käsityön ilon aikuisiällä, kun työt on saanut valita itse omien kiinnostusten mukaan, eikä kukaan ole ollut osoittelemassa virheitä tai patistamassa kellokallena vieressä luomaan silmukoita nopeammin.

Juuri virheiden hyväksyminen ja muihin vertailun lopettaminen ovat Rossellón mukaan usein avaimia käsityökammon päihittämiseen.

”Ei ole olemassakaan sellaista asiaa kuin ’virheetön’. Ihan niin kuin jokaisella on oma käsiala kirjoittaessa, jokaisella on myös oma käsiala käsitöitä tehdessä. Jos työstä ei tule sellaista kuin ajatteli, se ei haittaa. Aina voi kokeilla uudestaan tai muuttaa suunnitelmaa. Itselläni on toiminut se, että en vertaile itseäni muihin.”

Kun käsityökammoon liittyvän kynnyksen yli uskaltaa kurkistaa, saattaa aiempi kielteinen kokemus muuttua aivan toisenlaiseksi.

Kuopion kuurojen koulun oppilaita 1960-luvun lopulla.
Kuopion kuurojen koulun oppilaita 1960-luvun lopulla. © Einar Olavi Koponen, Suomen käsityön museo

Lähteenä on käytetty myös Raija Mannisen artikkelia Käsityötuntien kuudenkymmenen vuoden turhaumat (2003) sekä Craftstories.fi-sivustoa.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Koulun käsityötunnit ovat olleet monelle traumaattisia: ”Opettaja haukkui koko luokan kuullen tumpeloksi” – lukijat paljastavat ikävät muistonsa ja kertovat, miten selättivät käsityökammon

Sinun täytyy kommentoidaksesi.