Tarinat

Oululaisessa palvelutalossa nuoret, vanhukset ja vammaiset asuvat yhdessä - näin arjen rinnakkaiselo sujuu

Kuka oppii keneltä, kun nuoret, vanhukset ja vammaiset asuvat yhdessä? Oululaisen palvelutalon asukkaat kertovat, mitä he saavat toisiltaan.

Mummoutuuko nuori vanhusten palvelutalossa? Ja toisin päin: häiriintyvätkö vanhusten päiväunet, kun naapuriin muuttaa opiskelija?

Entä kun nuoret asuvat vammaisen kanssa, löytyykö yhteisiä kiinnostuksen kohteita?

Oulussa Caritaksen palvelutalossa asuu nuoria aikuisia yhdessä vanhusten ja eri tavoin vammaisten asukkaiden kanssa.

Nuoret asuvat palvelukodeissa tavallisissa asunnoissa ja maksavat niistä kaupungin vuokratasoon nähden huokeampaa vuokraa. He sitoutuvat olemaan hyviä naapureita ja tekevät asukkaiden parissa vapaaehtoistyötä 4–5 tuntia viikossa.

Viisi nuorta asuu ikäihmisten palvelutalossa, kaksi vammaisten tehostetussa palvelutalossa. Lisäksi maaliskuun alussa kaksi nuorta muutti Caritaksen Rovaniemen-yksikköön. Myös siellä asuu sekä ikäihmisiä että vammautuneita.

Caritaksen Hyvä Naapuri -ohjelma on ensimmäinen laatuaan Pohjois-Suomessa. Idea yhteisölliseen asumiseen tuli Hollannista. Caritaksen johtoryhmä vieraili huhtikuussa 2016 Humanitas- dementiakodissa, jossa asui muistisairaiden asukkaiden lisäksi nuoria. Jo saman vuoden elokuussa ensimmäiset nuoret muuttivat Caritaksen Oulunpalvelutaloihin.

Pääkaupunkiseudulla ainakin Vantaan, Helsingin ja Espoon kaupungeilla sekä Diakonissalaitoksella on vastaavia yhteisöllisen asumisen järjestelyjä. Osassa paikoista nuoret saavat asua halvemmalla vapaaehtoistyötä vastaan, osassa nuorille maksetaan työstä palkkaa.

Joonas ja Lassi palvelutalossa
”Palvelutalossa, jossa asuin aiemmin, ei ollut tällaista toimintaa”, pyörätuolissa istuva Lassi kehuu nykyistä kotiaan. Takana Joonas.

Emme olekaan kovin erilaisia

Lassi Järvinen, 38:

”Minulla on täällä oma yksiö ja tuttu henkilökunta. Aiemmassa talossa ei ollut tällaista toimintaa. Viimeksi pari viikkoa sitten juhlimme synttäreitä talon olohuoneessa.

Joonas on käynyt luonani kylässä. Minulla on Oulussa aika paljon tuttuja, mutta on aina kiva saada uusia kavereita. Minun luokseni saa kyllä aina tulla. Sen kun soittaa ovikelloa.

Tykkään paljon musiikista, ja Joonas soittaa hyvin. Hänestä tulee muusikko. On ollut kiva tutustua häneen tässä talven aikana.”

Joonas Kinnunen, 21:

”Olin tyytyväinen, kun sain kivan ja halvan asunnon läheltä koulua. Se, että talossa asui vammaisia, ei todellakaan vaikuttanut päätökseen ainakaan negatiivisessa mielessä. Minusta elämän kuuluukin olla tällaista, että erilaiset ihmiset elävät yhdessä.

Sitä paitsi loppupeleissä emme ole kovin erilaisia. Täällä naapureilla on erilaisia apuvälineitä, mutta yhteiselo on samanlaista läpänheittoa kuin kenen tahansa muun kaverin kanssa.

Lassi on hyvä tyyppi ja aina aktiivisesti mukana järjestämissämme musiikki- ja peli-illoissa. Muutenkin tulee poristua niitä näitä, kun törmäämme käytävällä tai hississä. Olen piipahtanut parin asukkaan luona kylässä. Sellaista ei ehkä tulisi tehtyä tavallisessa kerrostalossa.

Kesällä tulee varmaan käytyä enemmän myös ulkona ukkojen kanssa. Niillä on nuo sähkärit eli sähköpyörätuolit, joilla pääsee joka paikkaan.”

Mukava tulla kotiin

Jukka-Pekka Leinonen, 34:

”Hyvät naapurit tuovat iloa elämään. Liisa on sellainen. Juttelemme käytävällä niitä näitä, kun näemme. Tiistaisin käyn kuuntelemassa, kun Liisa ja täällä asuva toinen nuori, Joonas, soittavat meille. Torstaisin pelaamme lautapelejä asukkaiden yhteisessä olohuoneessa.Peleistä tykkään eniten Unosta. Liisa auttaa minua valitsemaan oikeat kortit, jos en itse hoksaa. Pyrin aina voittamaan, ja joskus se onnistuukin.

Olen yrittänyt kertoa Liisalle jääkiekosta. Hän ei edes tiennyt, mitä säälipleijarit ovat. Olen itse Kärppä-fani, mutta Liisa lähti tahallaan kotiinsa Turkuun, kun Kärpät pelasi TPS:ää vastaan.

Pelkään käydä hammaslääkärissä, mutta kun Liisasta tulee hammaslääkäri, uskallan ehkä mennä hänen vastaanotolleen.”

Jupe, Joonas, LAssi ja Liisa pelaamassa korttia
Vammaisten yksikössä asuvat Jupe, Joonas, Lassi ja Liisa pitävät yhdessä peli-iltoja. Toisinaan Jupe tai Lassi tarvitsevat apua korttien kanssa.

Liisa Puhakka, 35:

”Muutin Ouluun Turusta. Hain asumaan tänne, koska minusta tämä vaikutti loistavalta idealta. Minulla ei ollut sen kummempia ennakkoajatuksia tulevista naapureistani. Toivoin vain, että pääsisin tutustumaan ihmisiin uudessa kotikaupungissani.

Meillä on oikein hauskaa. On mukavaa tulla kotiin yliopistolta ja touhuta yhdessä. Naapurini ovat todella aktiivisia, ja nauramme paljon.

Näemme Juha-Pekan eli Jupen kanssa monta kertaa viikossa ja vaihdamme kuulumisia. Jupe puhuu vähän tavallista hitaammin, ja olen opetellut antamaan hänelle aikaa sanoa asiansa ilman, että hötkyilen ja puhun päälle. Toisen voi oppia tuntemaan vasta, kun antaa hänen kertoa asiansa rauhassa ja näyttää, mitä hän osaa.

Olen oppinut Jupelta paljon jääkiekosta. Olen saanut naapureilta myös hyödyllisiä arkisia ohjeita esimerkiksi liikkumisesta Oulussa.

Uskon, että naapureideni ansiosta katson uutta kotikaupunkiani eri silmin kuin jos olisin muuttanut tavalliseen kerrostaloon, jossa kukaan ei tunne seinänaapuriaan.”

Uusia näkökulmia

Annikki Kelhä, 88:

”Juomme aina Presidentti-kahvia, kun Janette tulee kylään. Olemme katselleet ampumahiihtoa ja elokuvia. Janetesta on tullut minulle äärettömän tärkeä.

On ollut hienoa saada tänne nuorta verta ja kosketusta nykymenoon. Olen huomannut, että elämme todella erilaisessa maailmassa. Moni asia on muuttunut omista nuoruusvuosistani, nyt on kännykät ja internetit. Janette on neuvonut minua esimerkiksi kännykän asetuksissa. Janette tietää aika paljon myös vanhasta musiikista ja kirjoista.

Jotkut epäilivät, että nuoret pitäisivät ääntä, mutta heistä ei ole ollut kertaakaan häiriötä. Päinvastoin, elämä on nyt entistä mukavampaa.”

Annikki ja Janette palvelutalossa
Samassa palvelutalossa asuvat Janette Tuomilaakso ja Annikki Kelhä ystävystyivät nopeasti. Puhuttavaa riittää, vain politiikasta ei keskustella.

Janette Tuomilaakso, 23:

”Muutin tänne palvelukotiin mielelläni, ja tulimme heti hyvin juttuun Annikin kanssa. Hän on ihanan valoisa ihminen. Keskustelut Annikin kanssa ovat antaneet minulle uusia näkökulmia.

Opiskelen Oulussa neljättä vuotta varhaiskasvatusta, ja Annikki on kiinnostunut kuulemaan, miten minulla menee opiskeluiden suhteen ja muutenkin.

Olen oppinut Annikilta uusia sanoja. Esimerkiksi keväästä puhuessa esille nousi sanonta ”variksen jalat”. Annikin lapsuudessa lasten jalat menivät kuralammikoissa juoksemisesta likaisiksi, koska kumisaappaita ei ollut. Niitä sitten kutsuttiin variksen jaloiksi. Annikki on myös kertonut paljon juttuja siitä, minkälaista elämä oli ennen täällä Oulussa.

Kaikki asukkaat eivät ole yhtä aktiivisia, ja olemme yrittäneet muiden nuorten kanssa tutustua myös niihin naapureihin, jotka eivät lähde mukaan yhteisiin tapahtumiin, joita järjestämme. Olemme esimerkiksi pitäneet syksystä lähtien kerroskahveja, joissa kokoontuu aina muutama naapuri kerrallaan.

Tykkään siitä, että voin vain vetää kengät jalkaan ja lähteä kyläilemään. Tunnen oloni täällä tervetulleeksi.”

Aivan hurmaavaa seuraa

Eila Viiri, 95:

”Kun meille kerrottiin, että saamme naapureiksi nuoria, kysyin heti, saisiko sieltä kävelykaveria. Minulla on näkövamma, mutta muuten pystyn liikkumaan itsenäisesti. Anne tarjoutui kaveriksi, ja siitä lähtien olemme käyneet kävelyillä, konserteissa ja kauppakeskuksessakin.

Juttelemme Annen kanssa kouluhommista, ja kerron omia vanhoja juttuja. Olen antanut Annen lukea myös minun kirjoittamiani tekstejä, värssyjä ja novelleja. Olen painottanut, että pitää uskoa siihen, että elämä kantaa. Elämässä joutuu luopumaan, mutta on uskallettava astua uuteen. Pitää mennä ja elää, niin minäkin olen aina tehnyt.

Mieli virkistyy, kun saa viettää aikaa nuoren ihmisen kanssa. Olen oppinut Annelta paljon nykynuorten maailmasta. Hän on aivan ihana tyttö. Olen niin iloinen, että minulla on tällainen uusi ystävä.”

Eila ja Anne palvelutalossa
Eila Viiri (vas.) on asunut nykyisessä palvelutalossa kuusi ja puoli vuotta. Kesällä hän sai iloisia uutisia: naapureiksi muuttaa nuoria aikuisia.

Anne Plosila, 25:

”Olin todella onnekas, kun minut valittiin tänne asukkaaksi. Yhteisöllinen elämäntapa sopii minulle hyvin. Kaverit tosin vitsailivat, mummoudunko minäkin, kun muutan palvelutaloon. Mutta elämme täällä ihan tavallista elämää, menemme ja tulemme niin kuin haluamme.

Kahvittelemme viikoittain naapureiden kanssa, ja Eilan kanssa käymme kävelyillä. Eila on ikäisekseen todella hyvässä fyysisessä kunnossa.

Tuntuu, että sivistyksen tasoni on noussut täällä asumisen myötä. Olemme lukeneet yhdessä runoja ja keskustelleet kirjoista. Eila ja muut naapurit ovat tutustuttaneet minut teoksiin, joita en tuntenut aiemmin. Toisaalta olemme löytäneet yllättävän paljon myös yhteisiä suosikkikirjoja ja musiikkikappaleita.

Kuuntelen mielelläni Eilan tarinoita elämästä esimerkiksi sota-ajalla. Tiedän nyt enemmän Suomen historiasta. Opiskelen luokanopettajaksi, ja minua on kiinnostanut kuulla myös Eilan omista kouluajoista. Olen oppinut arvostamaan nykypäivän mahdollisuuksia kouluttautua ja opiskella.

Eila on opettanut minulle, että jokaisesta päivästä täytyy ottaa parhaat asiat koppaan ja heittää ikävät asiat pois. Toivon, että olisin itsekin vanhana yhtä positiivinen ja aktiivinen kuin Eila.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 12/2017 -lehdessä.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Oululaisessa palvelutalossa nuoret, vanhukset ja vammaiset asuvat yhdessä - näin arjen rinnakkaiselo sujuu

Sinun täytyy kommentoidaksesi.