Vanhuus ei tule yksin ja ikä alkaakin Irmalla jo vähän painaa. Isolle koiralle 12 vuotta on korkea ikä. Irma on sairastanut kilpirauhasen vajaatoimintaa jo monta vuotta ja sen takia käymme eläinlääkärissä kontrolliverikokeissa vuosittain. Se on oikeastaan tosi hyvä asia vanhan koiran kanssa, samalla lääkäri tarkastaa koiran yleiskunnon ja kuuntelee sydämen ja keuhkot. Verikokeista sitten nähdään myös, jos jokin on vialla.

Irmalla on jo silmät vähän sumentuneet ja askel käynyt hitaaksi, mutta noin yleisesti se on vielä ollut oikein hyväkuntoinen, iloinen ja elämästään nauttiva vanhus. Irma syntyi pentueeseen, jossa oli kaikenkaikkiaan 10 hienoa borzoita, ja nyt niistä vain Irma on enää jäljellä. Kaksi viimeistä siskoa nukkuivat tänä keväänä pois. Tiedän, että olemme Irmankin kanssa jo elämän ehtoopuolella.

Onko elämä itsessään aina arvokasta? 

Viimeistään siinä vaiheessa, kun omasta koirasta on tullut selvästi vanha, omistajan olisi hyvä pysähtyä miettimään millaista on lemmikin hyvä elämä ja onko elämä aina välttämättä ihan viimeiseen asti arvokasta. Minusta koiran elämän pitää olla antoisaa, iloista ja kivutonta ollakseen arvokasta ja elämisen arvoista. Jokainen koiranomistaja joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan nämä vaikeat pohdinnat ja päätökset, koska loppupeleissä aika harva vanhakaan koira kuolee kotona itsekseen rauhallisesti ja kivuttomasti ilman mitään apuja. Kipujaan koirat eivät yleensä mielellään näytä, tämäkin on omistajan syytä pitää mielessä.

On normaalia, että vanha koira käy hitaaksi, näkee ja kuulee huonommin ja saattaa vähän dementoituakin, mutta kärsiä se ei saisi. Koira elää tässä hetkessä eikä ole mielestäni reilua sanoa sille ”hei olosi ehkä helpottuu vielä”, jos sillä on jo selkeästi kipuja. Tai ”kestä nämä pari kipeää päivää, ensiviikolla voi olla taas muutama kivutonkin päivä”. Omistajan velvollisuus on osata päästää irti ajoissa.

Irma nauttii vielä elämästään. Naapurissa asuu Irman hyvä ystävä Junnu, sekin jo seniori-ikäinen herrakoira. 🙂

Irman paras ystävä Kerttu

Meille näiden raskaiden päätösten aika koitti ensimmäisen kerran keväällä 2015. Irman tullessa perheeseemme pentuna, löytyi kotoolta jo entuudestaan neljävuotias kääpiöpinseri Kerttu. Kerttu oli meidän ensimmäinen koiramme ja Irma eli suurimman osan elämästään sen kanssa kahdestaan. Kerttu oli 14-vuotias, kun tuli aika päästää irti.

Irma parhaan ystävänsä Kertun kanssa syksyllä 2005. Kerttu oli vielä nuori ja Irma ihan vauva! 😀

Menimme lääkäriin marraskuussa 2014, kun Kerttu tuntui lyhyessä ajassa menettäneen paljon lihasmassaa ja painoa, se oksenteli usein, joi paljon ja pissasi paljon. Välillä sen vatsa kramppasi ruokailun päätteeksi ja se vaikutti selvästi kivuliaalta. Aina se ei tullut edes syömään ja se oli huolestuttavaa. Kyseessä oli kuitenkin koira, joka oli AINA ollut äärimmäisen ahne.

Huonoja uutisia

Kertulla diagnosoitiin pitkälle edennyt munuaisten vajaatoiminta. Kuultuamme lääkäriltä Kertun tilasta ja sairaudesta, jouduimme pohtimaan milloin olisi oikea aika päästää irti. Lääkäri puhui meille viisaasti hyvästä elämästä ja siitä, miten tässä vaiheessa olisi kiinnitettävä huomiota ennen kaikkea elämänlaatuun. Saimme Kertulle jatkuvan kipulääkityksen ja teimme ruokavalioon muutoksia. Halusimme vielä antaa sille mahdollisuuden elää hyvää elämää.

Eeva ja Kerttu päikkäreillä kevättalvella 2015.

Kerttu oli sitkeää tekoa. Niin sitkeää, että itsekseen se ei olisi ilman pitkää kärsimystä kuollut. Sen elämä sai onneksemme vielä hetkeksi käänteen parempaan, uusi ruokavalio toimi ja painoa saatiin vähän takaisin, se ei enää oksennellut juurikaan ja oli paljon iloisempi kuin aikoihin.

Mutta miltä meistä itsestämme tuntuisi, jos olisi jatkuvasti ihan järkyttävä jano, joka ei helpottaisi, vaikka joisimme kuinka paljon? Olisiko se antoisaa elämää? Miten pitkään elimistö kestäisi vahvoja kipulääkkeitä? Ja ennenkaikkea, kuinka kauan Kerttu itse vielä haluaisi olla täällä? Entä koska tulisi se lopullinen romahdus ja tuskallinen kuolema?

Meidän kolmikkomme näytti tältä vielä pari vuotta sitten. Silloinkin lauma koostui ihanan erilaisista tyypeistä. 🙂

Jäähyväisten aika

Ruokahalu Kertulla oli lopulta loppuun asti aivan erinomainen, varsinkin sen jälkeen kun pöperöt koostuivat herkullisesta kotiruoasta ja siinä rinnalla meni jatkuva kipulääke. Kerttu vaikutti vielä iloiselta ja innostui joskus leikkimäänkin. Mutta se joi ihan kamalasti koko ajan, joi ja pissasi, joi ja pissasi. Yöunetkin sillä keskeytyivät jatkuvaan janoon.

Joitakin kuukausia meni melko hyvin näillä muutoksilla, mutta keväällä 2015 Kertulle tuli sitten se ensimmäinen selvästi huonompi päivä sairauden toteamisen jälkeen. Silloin sen silmistä näki miten väsynyt se oli. Tiesimme, että oli tullut oikea hetki sanoa hyvästit. Olimme Kertulle luvanneet ettei sen tarvitsisi kärsiä.

Kertun viimeinen viikko, sen yhden huonon päivän jälkeen, oli todella hyvä ja kun sovittu lopetuspäivä koitti, se meni tutun eläinlääkärin vastaanotolle vielä reippaasti itse kävellen ja häntä heiluen. Joku toinen olisi ehkä tässä vaiheessa vielä perunut lopetusajan, mutta jokin minun sydämessäni tiesi, että sen hetken oli oltava juuri silloin. Me olimme kuitenkin jo saaneet kaiken kaikkiaan kokonaiset viisi kuukautta hyvää elämää lisää ja sen kiitollisina olimme ottaneet vastaan. Olimme saaneet aikaa sanoa hyvästit ja valmistella lapsia tulevaan ja mikä tärkeintä, Kertun oloa oli saatu loppuajaksi kohennettua.

Kerttu sai lähteä arvokkaasti niin sanotusti saappaat jalassa, hyvänä päivänä. Olen kuullut monen sanovan, että lähdön liiallista pitkittämistä on omistaja usein katunut, mutta päätöstä päästää irti ajoissa ei. Kerttu on haudattu omaan pieneen puutarhaamme, kesällä sillä on aina tuoreita kukkia ja talvella haudalla palaa kynttilä.

Kerttu olisi saattanut päätöksemme jälkeen sitkeydellään elää vielä kuukausia, ehkä puolikin vuotta. Mutta meistä oli reilumpaa antaa sen jo mennä. Meillä oli todella pitkä ja ihana taival yhdessä! Kerttu oli hieno koira, monella tapaa aivan ainutlaatuinen.

Kertun viimeinen leposija sijaitsee omassa puutarhassamme. Kesäisin poimimme sille kukkia ja talvella lämpöä tuo oma kynttilä. Nuku hyvin kultapieni!

Irman tulokset

Irman senioritarkastus jännitti kovasti. Ikääntymistä on nimittäin vuodessa taas tapahtunut kovasti. Mutta Irma päätti yllättää meidät kaikki vielä positiivisesti, sen sydän löi voimakkaasti ja tasaisesti ja keuhkot kuulostivat hyviltä! Pieniä nisäkasvaimia löytyi jonkun verran, mutta nekään eivät vielä tässä vaiheessa ole kamalan huolestuttavia. Verikokeet palasivat takaisin erinomaisina.

Meillä on täällä siis jo toistamiseen supermummo! Olemmekin vitsailleet kumpi mahtaa kestää pidempään, vanha sohvamme vai Irma. Irma näyttäisi vetävän pidemmän korren, sohva on nimittäin paikoitellen jo melkein puhki! 😀

Eläinlääkäritarkastuksen jälkeen reipas potilas palkittiin tietenkin hampurilaisella! 🙂

Olen onnellinen, että vielä ei tarvinnut tehdä toistamiseen sitä raskasta päätöstä. Tiedostan silti, että Irma on jo hyvin vanha ja tässä vaiheessa jokainen päivä on lahja. Rapsuttelen ja suukottelen Irmaa joka päivä ja kerron miten paljon sitä rakastammekaan! Hellittelemme sitä hyvällä ruoalla ja hieronnalla. Se pääsee takapihalle nuuskuttelemaan kevättä aina halutessaan ja pienille kävelyille jaksamisensa mukaan. Meillä voi olla vielä vaikka kokonainen vuosi yhdessä tai enemmänkin.

Irma esikoisemme kainalossa, kuvien välissä on liki 12 vuotta aikaa. Paljon ihania muistoja!

Tulevaa on aivan turha murehtia, koirat elävät tässä hetkessä ja niin pitäisi meidänkin elää. Kiitos Irma, kun olet vielä täällä ilonamme! Odotetaan kesää yhdessä. 🙂

Irma viime kesänä nauttimassa lempipuuhastaan. Näitä hetkiä toivomme vielä varovasti lisää!