Hei kaverit, on joulukuu! Se tarkoittaa sitä, että kohta on joulu ja saadaan lahjoja. Se tarkoittaa myös sitä, että marraskuu on ohi. Me vähän hulluteltiin Emilian ja Olivian kanssa yks marraskuinen päivä, kun tytöt olivat meillä yökylässä. Otettiin kuvia movemberin kunniaksi. Laitan niitä tähän näytille – niistä näkee mun mielipiteeni asiasta. Mulla on jo viikset, en tartte tollasia typeriä pahviviiksiä.

Hyvää movemberia vaan!

Voihan viikset!

Näytän noissa kuvissa niin aikuiselta, ja aikuinenhan mä olen. Ajattelin kuitenkin vielä kerran muistella vähän menneitä mun lapsuudesta. Ihan vaan sen kunniaksi, kun mun video julkaistiin just Tekniikan Maailman nettisivuilla. Kantsuu kattoo, sillä oon siinä todella taitava!

Palataan vähän ajassa taaksepäin. Mähän tulin mun ihmiselle reilu vuosi sitten. Mun ihmisen esimies on ihan mahtityyppi. Se sanoi, että mä voin olla töissä ilahduttamassa kaikkien työpäivää. Samalla mä saisin paljon ihmiskontakteja, eikä mun tarttis olla vielä näin pienenä pitkiä työpäiviä yksin kotona. Tai enhän mä ihan yksin olisi ollut, koska Ylva ja Kentsu olivat kotona. Me vaan ei saatu silloin vielä olla yhdessä, kun oltiin kotona ilman meidän omaa ihmistä.

Pennut ja nuoret koirat asuvat meidän laumassa yksin ollessaan ”vankilassa”, ja sinne mutkin laitettiin pienenä. Se on siis oma huone, jossa on oviaukossa portti, josta näkee kuitenkin vähän muualle asuntoon. Mun huoneessa oli silloin petejä (huom! monikko), leluja, luita, pissapapereita silputtavaksi ja herkkujakin sai sinne aina mukaan, kun portti laitettiin kiinni. Muuten tilaa oli rajoitettu kompostiverkoilla niin, etten pystynyt sisustamaan sitä ihan täysin oman makuni mukaan. Harmi, sillä mulla olis ollut siihen lahjoja.

 

Voisin muokata vähän näitä ”viiksiäkin”.

Alkuun mun ei tosiaan tarvinnut olla omassa huoneessani pitkiä aikoja yksin, koska sain kulkea mukana töissä. Mutta ei sitä iloa ihan hirveän kauan kestänyt.

Jokaiselle meistä voi joskus tulla vastaan se päivä, jolloin kehotetaan keräämään tavarat. Sellainen koitti mullekin, sillä jossain vaiheessa mun ihminen oli sitä mieltä, että mun oli aika oppia olemaan yksin kotona pidempiä aikoja kuin vain kelpieiden aamulenkin ajan. Vaikka ne pääsivätkin aika kivan pituiselle aamulenkille, niin mä en kuulemma olisi oppinut niiden avulla olemaan 8-tuntisia päiviä yksin kotona. Niinpä käsky kävi: tavarat kasaan. Ja niin mun työpaikalle tuomani lelut ja luut pakattiin pahvilaatikkoon.

Tässä on mun tavarat pakattuna pahvilaatikkoon.

Mä en ollut ainoa, joka oli tästä päätöksestä pöyristynyt. Mun ihmisen kollegat olivat myös harmissaan, sillä mähän olen meidän toimituksen pr-vastaava ja ilopilleri. Kaiken lisäksi mä olin varmaan kaikista innokkain työntekjiä. No oikei, kyllä mä joskus nukuin koneen äärellä.

Välillä otin torkut, niin jaksoin sit taas seurustella.

Mutta muuten olen sitä mieltä, että mun olis pitänyt saada vuoden työntekijä -titteli (kts. toi video ja ihastu mun tarmokkuuteen). Kuka muu muka tulee töihin tällaisella innolla niinku mä?!?

No, ei auttanut jupinat, kotiin oli jäätävä. Eikä siinä vielä kaikki: mun selliosastolle asennettiin kameravalvonta. Mun ihminen pääsi siis katsomaan työpaikalla ollessaan puhelimen kautta, mitä mä puuhasin. Ja voin kertoa, että kyllä mä vähän puuhasinkin… Toi alussa ollut linkki paljastaa miten mä selvitin tieni ulos escape roomista. Vähän jouduin jumppaamaan, mutta niin vaan pääsin ujuttautumaan vapauteen. Ennen tota pätkää mä muutamaan otteeseen sovittelin itseäni siihen kahdeksan sentin rakoseen ja meinasin jäädä jumiinkin, mutta sitten mä keksin miten mun pitää vääntää itseäni, että siitä pääsi vapauteen.

Seuraavana päivänä toi reitti muuten tukittiin. Se raivostutti mua aika paljon. Ihminen kattelikin puhelimen kautta, kuinka yritin moneen otteeseen päästä samasta rakosesta vapauteen, mutta hitsi vieköön, ei se enää onnistunut.

Mutta ihan parasta oli se, että myös Ylva jäi kiinni tekosistaan. Selvisi ettei sekään ole ihan niin puhdas pulmunen mitä antaa olettaa. Kerran kun mun ihminen otti puhelimen kautta yhteyden kotiin, niin se kuuli kauheaa haukkumista. Kuvayhteys paljasti, että Ylva oli mun portin takana haukkumassa. Tarina ei kerro mitä mä olin tehnyt, niin että Ylva katsoi asiakseen komentaa mua – enkä kyllä kerro! Mitäs ihminen ei katsonut meidän puuhia vähän aikaisemmin. Nyt ihminen näki mut vain istuvan kiltisti ja hiljaa ihmetellen, mikä ongelma Ylvalla oikein. Niin siinä sitten kävi, että Ylvalla oli jatkossa sitruunapanta kaulassa, kun oltiin yksin kotona.

Mutta se oli sitä aikaa se. Nythän mä oon jo niin iso poika, että mut on vapautettu vankilasta ja me kaikki kolme ollaan yhdessä yksinolon ajan. Sitruunapannastakin on päästy. Kameravalvonta on kyllä yhä käytössä, mutta ei toi ihminen jaksa enää niin usein katsoa sen kautta, mitä me puuhaillaan. Mutta joskus se kyllä vakoilee yhä meitä.

Nyt mä oon jo niin iso poika, että mulle on kasvanut viikset. Hah, uskoitteko?

Pääsen aina välillä mukaan ihmisen työpaikalle tervehtimään mun työkavereita. Ja joskus ihminen tekee töitä etänä, jolloin mä huolehdin sen taukojumpasta pyytämällä sitä päästämään mut säännöllisin väliajoin takapihalle ja sitten takaisin sisälle. Nyt kun on jo joulukuu, niin oon koittanut haistella pihalla onko tontut olleet jo liikkeellä. On tää joulun odotus jännää aikaa.

Ennen joulupukin saapumista – jo ylihuomenna – me juhlitaan 100-vuotiasta Suomea. Näihin kuviin ja tunnelmiin toivotankin kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

t. Åke

 

Onnea Suomi!

Hyvää itsenäisyyspäivää!