Kuningatar on poissa ja meidän surumme suunnaton

En tiedä pystynkö tätä kyyneleiltäni edes kirjoittamaan, mutta yritetään. Ajattelin josko kirjoittaminen toimisi jonkinlaisena terapiana ja helpottaisi tätä tuskaa, jota juuri nyt tunnen rinnassani.

Meidän kuningattaremme on poissa. Miten käsittämättömän vaikeaa nuo sanat onkaan kirjoittaa. Voisinko jotenkin kääntää aikaa taaksepäin, edes pieneksi hetkeksi? En ollut valmis, en lainkaan valmis. En vaikka tähän oltiin jo tovi varauduttu.

Itsekäs ihminen minussa yritti huudella vastalauseita, kun tuli aika lähteä Irman kanssa viimeiselle autoajelulle ja tiesin, että se ei palaisi enää kotiin kanssamme. Toimin silti rauhallisesti ja kutsuin lempeästi Irman luokseni, vaikka ääni päässäni huusi jäämään kotiin ja käpertymään sohvalle sylikkäin. Älä mene, tienne erkanevat! Silti meidän oli mentävä.

Konneveden prinsessa

Mistä ja miten me tämän uskomattoman aarteen löysimme elämäämme? Oli kevät 2005 ja olimme juuri menettäneet traagisesti nuoren kääpiöpinserimme Hannun. Kerttu oli jäänyt yksin ja perheemme oli täysin rikki ja hajalla. Minä olen aina toipunut menetyksistä vain ottamalla tilalle jotain uutta, jota rakastaa. Pienen pennun viattomuus, ilo ja edessä oleva pitkä ja onnellinen elämä ovat ainoita asioita, jotka ovat saaneet minut pikkuhiljaa uudestaan kokoon menetyksen jälkeen.

Muistin silloin borzoin, tuon jumalaisen koirarodun johon rakastuin jo lapsena. Sanoin miehelleni, että minä haluan ja tarvitsen elämääni borzoin. Hänellä ei ollut aavistustakaan millaista koiraa olin meille hankkimassa ja kun hän kysyi tulevan koiran kokoa, näytin vähän sinnepäin polveni korkeudelle ja asia oli loppuunkäsitelty. Hän rakastaa minua niin paljon, että ei esittänyt asiasta vastalauseita.

Löysin rotuyhdistyksen pentulistalta suunnitteilla olevan pentueen ja otin kasvattajaan yhteyttä. Teimme alustavan varauksen tyttöpennusta. Pentuetta odotettiin syntyväksi juhannuksen aikoihin. En muista mistä ja miten löysin Katrin, mutta Katrin kuitenkin löysin. Hän odotti samasta pentueesta itselleen urospentua.

Soittelimme odotusaikana toisillemme tiiviisti ja puhuimme puhelimessa tunteja ja taas tunteja. Katri tiesi niin paljon rodusta enemmän kuin minä ja vinttikoirien sielunmaailmasta muutenkin. Hän oli tukeni, turvani ja tietopankkini alusta asti ja hän on sitä yhä. Yhteys on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka Katrin Sergej kuoli jo jonkun aikaa ennen Irmaa. Katri oli ensimmäinen, jolle eilenkin soitin, kun meillä oli hätä.❤️

Borzoin pennun ja omistajan ensikohtaaminen.

Ensikohtaaminen. Jotain satumaista oli syntynyt. ❤️

Pennut syntyivät ja niitä tulikin valtavasti. Joukosta löytyi meille meidän Irma ja Katrille Katrin Sergej, meidän molempien niin kovin odotetut pienokaiset. Elokuussa koitti se kauan odotettu päivä, kun saisimme vihdoinkin tavata Irman. Matka Konnevedelle alkoi. Matkaa taitettiin neljä tai viisi tuntia, aika pitkään.

Pihassa jonkinlainen totuus valkeni miehelleni, kun Irman Helmi-äiti jolkotteli vastaan leveästi hymyillen. Mennessämme taloon sisään, nykäisi mieheni minua hihasta ja kuiskasi ”tuleeko siitä NOIN ISO?” En ollut tainnut kertoa ihan sitä oikeaa kokoa kuitenkaan. Mutta kohtaloa taisi olla sekin, että Irma jäi kooltaan paljon pienemmäksi kuin äitinsä ja sisaruksensa. Meille Irma oli aina iso koira, mutta muita borzoita tavatessamme ymmärsimme ettei se niin iso ollutkaan. Irma muutti meille.

Kasvukipuja

Alkutaipaleeseemme kuului jonkun verran kasvukipuja. Mieheni ei yhtään tykännyt, kun Irma söi talosta kaikki kengät. Ja kaikki kaukosäätimet. Ja yhden nojatuolin. Ja yhden hyvin uuden ja hyvin kalliin kalastusvavan. Ja lukemattoman määrän muuta pienirtaimistoa. Minä yritin puolustella Irmaa ja sen tekemiä tuhoja, se ei sentään syönyt kokonaista huonetta, niin kuin yksi sen veljistä. Tappelimme aiheesta kuonokoppa. Minä sanoin ettei herkälle sielulle voi laittaa kuonokoppaa, eikä sitä onneksi ikinä laitettu.

Kaunis hetki pellolla borzoin kanssa.

Irma oli uskomaton koira ja välillämme vallitsi syvä kunnioitus ja rakkaus. Irmaa ei voinut käskeä, piti vain pyytää kauniisti.

Muutamassa kuukaudessa pieni pentu oli venynyt mahdottomasti raajoja ja kokoa lisää ja puolivuotiaaksi varttunut vasa poukkoili lastenvaunujen vieressä kuin villiori. Jouduin käyttämään Irmalla ketjupantaa, ettei se vetäisi minua ja vaunuja kumoon. Silloin soitin taas kerran Katrille ja vuodatin ongelmiamme. Jälleen kerran Katri neuvoi viisaasti. Kertoi minulle, miten nämä olennot on luotu juoksemaan ja liikkumaan. Elleivät ne pääse juoksemaan, ei niiden pää kestä. Minun pitäisi luottaa Irmaan ja antaa sen juosta.

Mutta minua pelotti. Minua oli peloteltu, miten borzoi ei kuuntele mitään ja karkaa systemaattisesti heti, kun sille suodaan siihen mahdollisuus. Siinä minä silti vihdoin olin, pellon laidalla. Katsoin Irmaa ja minua pelotti, mutta mietin myös Katrin sanoja. Ja niin minä laskin Irman ensimmäistä kertaa vapaana viilettämään. Suljin silmäni peläten pahinta ja annoin sen mennä.

Ja Irmahan meni. Se juoksi juoksemistaan tuulispään lailla onnellisena ja vapaana. Ja sitten juostuaan tarpeeksi se palasi luokseni. Luottamus välillemme oli syntynyt ja siitä päivästä lähtien Irma sai päivittäin kirmata pelloilla vapaana. Ketjupanta sai jäädä eikä se enää ikinä poukkoillut lastenvaunujen vierellä. Sen silmistä paistoi onnellisuus.

Kuningatar on syntynyt

Siitä päivästä lähtien, kun päästin Irman vapaaksi juoksemaan, kasvukipumme hiljalleen haalistuivat ja lopulta hävisivät kokonaan. Kolmevuotiaana Irma lopetti kaiken tuhoamisen. Siitä oli tullut fiksu nuori aikuinen.

Ruokavaras se tosin oli elämästä loppuun asti, mutta senkin kanssa selvittiin hienosti ennakoimalla. Tietyt kaapit saivat lapsilukot ja tiedettiin ettei kannata jättää kananmunia, sokereita tai suklaata minnekään pöytätasoille – niitä Irma rakasti. Etenkin juoksujen aikaan.

Vapaana se pääsi juoksemaan päivittäin ja se jos mikä teki siitä Onnellisen Koiran. Ja aina kun se juoksi, minä tunsin vähän pelkoa, mutta sitäkin enemmän onnea. Irma oli luotu juoksemaan. Aina kaikki ei mennyt ihan nappiin. Kuten silloin eräänä kertana, kun se pitkän juoksun jälkeen meni jäähdyttelemään golfkentän vesiesteeseen ja jouduin kahlaamalla hakemaan sen sieltä pois ja sitten taluttamaan violetiksi muuttuneen, äärimmäisen pahanhajuisen koiran parin kilometrin matkan kotiin asti. Mutta aina, ihan aina, se palasi luokseni. Välillämme vallitsi syvä luottamus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.

Kaikki kauniskin päättyy aikanaan

12 vuotta meni nopeasti. Aivan liian nopeasti. Keväällä Irman kaksi viimeistä siskoa nukkuivat pois ja tiesimme, että Irmankin aika olisi pian koittava. Minulla oli tunne, että tämä olisi sen viimeinen kesä.

Ja upean kesän saimmekin yhdessä viettää. Kaikella on tarkoituksensa, ajattelen. Silläkin, että juuri tänä kesänä pikkuiset lähtivät äitiyslomalle ja Irma sai viettää viimeisen kuukautensa meidän ainoana koirana, kaiken rakkauden ja huomion keskipisteenä. Se oli niin pirteä alkukesästä vielä ja reissasi mielellään mukanamme. Vielä viikko sitten olimme mökillä yhdessä ja se todella nautti jokaisesta hetkestä.

Borzoin viimeinen mökkireissu.

Vielä viikko sitten nautimme mökkeilystä yhdessä ja kaikki oli hyvin. Irma eli täysillä nauttien loppuun asti. ❤️

Maanantaina lähdimme Iisalmeen katsomaan Eevaa, Liisaa ja vauvoja. Appeni tuli meille hoitamaan Irmaa matkamme ajaksi. Ensimmäistä kertaa Irma ei yrittänytkään tulla matkaan mukaan. Se näytti vähän väsyneeltä ja katsoi minua sohvalta kuin sanoen, että antakaa minun jäädä kotiin lepäämään ja menkää te katsomaan pentuja. Ja niinhän me oltiin ajateltukin tekevämme, matka olisi muutenkin ollut Irmalle ihan liian pitkä ja raskas.

Maanantaina kotoa ei vielä kuulunut huolestuttavia uutisia ja saimme tavata tytöt ja pennut mielet iloisina ja huolettomina. Tiistaina kotimatkalle lähtiessä saimme soiton, että Irma on ollut poikkeuksellisen väsynyt. Vanhan koiran päivät voivat vaihdella ja ajattelimme, että se varmaan vaan hyödyntää hiljaisen ja rauhallisen talon ja nukkuu varastoon meidän ollessa poissa.

Borzoi lepää lattialla.

Voi rakas, kuinka sinua kaipaammekaan.

Kotiin tullessamme tiesimme, että jokin oli vialla. Irma tulee aina, ihan aina, meitä vastaan ovelle ja väläyttää sen maailman upeimman borzoihymyn. Mutta nyt se ei jaksanut edes päätään nostaa sohvalta. ? Huomasimme pian, että sen kaula vaikutti melko turvonneelta ja ensin ajattelimme josko sitä olisi vaan pistänyt vaikka ampiainen. Annoimme kyytabletin ja seurasimme sen vointia tarkasti koko illan. Irma hengitteli illan melko kiivaasti ja pinnallisesti, mutta aamuyöstä rauhoittui kuitenkin vielä levollisesti nukkumaan.

Kipeät jäähyväiset

Niin valkeni keskiviikko aamu 19. heinäkuuta, Irman viimeinen päivä. Se nukkui sohvalla ihan rauhallisesti ja hengitys tuntui tasaiselta, minun mieleni oli uudestaan hieman toiveikas. Jospa meidän yhteisen aikamme ei tarvitsisikaan ihan vielä päättyä. Mutta kun lähdimme aamukävelyllemme, huoleni palasi pahempana. Irman hengitys oli vaikeaa ja äänekästä eikä se jaksanut juurikaan kävellä, vaan halusi pian takaisin kotisohvalle lepäämään. Hengitys ei rauhoittunut enää sohvalla levätessäkään, vaan oli hyvin raskasta ja rohisevaa.

Keräännyimme koko perhe Irman luokse ja valmistelimme lapsia tulevaan. Sanoimme, että Irma ei voi hyvin ja lapset huomasivat sen itsekin. Meidän olisi vietävä Irma lääkäriin ja valmistauduttava siihen, että nyt on ehkä Irman aika mennä. Irma katsoi meitä sameilla silmillään ja ihan kuin olisi rauhoitellut meitä katsellaan. Minulle tuli tunne, kuin se olisi työnsä tehnyt ja valmis lähtemään. Soitimme eläinlääkäriin ja saimme heti lähteä matkaan. En olisi halunnut mennä, mutta lupauksestaan oli pidettävä kiinni.

Niin me saavuimme lääkäriin ja ymmärsimme kaikki heti, että emme voisi enää pyytää jatkoaikaa. Nyt olisi autettava Irmaa lähtemään kauniisti ja arvokkaasti. Se kävi lattialle makaamaan ja sai pian rauhoittavan aineen, jonka jälkeen sen hengitys vihdoinkin rauhoittui. Halasimme ja suukottelimme sitä ja kuiskimme kauniita sanoja sen korviin. Se oli mennyt jo muihin maailmoihin, mutta me halusimme vielä tuntea sen lämmön ja hengityksen. Kuiskasin sen korvaan viimeisen käskyn ”vapaa”. Olimme koko perhe Irman rinnalla viimeiseen henkäykseen saakka.

Hyvää matkaa rakas Irma.

Hyvää matkaa rakas Irma.

Niin nukkui pois maailman lempein koira. Maailman Paras Koira. Olemme surusta musertuneita. Tiedän, että kipu ja kaipuu on musertavaa vielä pitkään eikä meillä ole edes pieniä täällä juuri nyt lohduttamassa. Odotan vain sitä hetkeä kun Irma tulee minua unessa tervehtimään ja sanoo, että kaikki on hyvin. Sitten minullakin on kaikki hyvin. Toivon sen päivän koittavan pian. Lepää rauhassa Paras Ystäväni. ❤️

Yksi panta lisää muistoseinälle...

Tulemme muistamaan sinut aina. Kiitos, kun olit luonamme niin pitkään.

Edesmenneet ystävykset kääpiöpinseri Kerttu ja borzoi Irma.

Parhaat ystävykset ovat yhdessä taas. Olen varma, että meidän Kerttu oli Irmaa vastassa. ❤️

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.