Kodinhoito

Hurahditko konmarittamaan tai kuolinsiivoamaan? Mieti tarkkaan, ettet kadu

Desing-kynttilänjaloista tai venäläisestä teeastiastosta luopuminen voi olla ensialkuun vapauttavaa, mutta entä sitten kun ”The farkkujen” kaipaus jää jäytämään mieltä loppuiäksi.

Japanilainen Marie Kondo sai aikaan influenssan lailla leviävän siivousepidemian kehittämällään konmari-menetelmällä. Tiedätte mistä on kysymys. Konmaritus lupaa elämään selkeyttä ja järjestystä, kun ihminen luopuu turhasta tavarasta ja säästää vain sen, mikä tuottaa hänelle iloa.

Lue myös: Eroon tavarasta: 1–7-metodi tyhjentää laatikot kuin itsestään

Samaan sarjaan kuuluva uusin villitys lähti liikkeelle Ruotsista. Eläkeläinen Margareta Magnusson kirja Dödsstäding – Ingen sorglig historia on laukaissut liikkeelle joukkopsykoosin, jota kutsutaan kuolinsiivoukseksi, ja nyt kolmekymppiset suomalaisetkin”kuolinsiivoavat” komeroitaan, kuin lähtö olisi piankin lähellä.

Lue myös: Kannattaisiko sinunkin aloittaa kuolinsiivous? Näiden 5 vinkin avulla pääset alkuun

Jokaisen on varmasti silloin tällöin järkevää järjestellä ympäristöään, ja luopua tavaroista, jotka pyörivät nurkissa vain pölyä keräämässä, mutta entä sitten, jos valtavassa siivoamisen vimmassa tulee viskelleeksi pois esineitä, joista luopuminen  kaduttaa jälkeenpäin?

Toimittaja pyysi omaa ystävä- ja tuttavapiiriään kertomaan, katuvatko he omia ”konmarituksiaan” tai ”kuolinsiivouksiaan”.

Yllättävän moni kertoi katuvansa. Jotkut kaipaavat rakkaita esineitä lapsuudestaan asti.

Tällaisia tarinoita he kertoivat:

”Luin konmarin niin kuin kaikki muutkin tavaran säilöjät ja koin herätyksen. Päätin aloittaa tavaroiden hävittämisen peltisestä nappirasiasta, joka on pyörinyt kodissani niin kauan kuin jaksan muistaa. Tuntui jotenkin siltä, että sieluni vapautuu, jos heitän menemään esineen, jota olen raahannut mukanani muutosta muuttoon lapsuuskodista asti.

No, jo seuraavana päivänä olisin tarvinnut nappeja ja aloin ajatella, mitä kaikkea olisin voinut niistä aarteista askarrella. Parin päivän päästä tästä poikani tuli kyselemään, tiedänkö missä ”se vanha peltinen nappirasia on, kun siellä on säilössä hänen suurin aarteensa, pokemon-kokoelman vanhin ja hienoin yksilö.”

En ikinä unohda lapsen ilmettä, kun hän kuuli, että olen heittänyt rasian roskikseen. Siitä alkoi ja siihen myös loppui konmaritukseni.”

Nainen, 48

”Kun olin opiskelemassa ja vanhemmat muuttivat, sanoin, että kaikki leluni saa viedä lastenkotiin. Olen usein kaivannut nukkea, jonka tukka oli oikeaa tukkaa. Siitä on valokuva mun sylissä. Ajattelin nukkea tälläkin viikolla.”

Nainen, 67

”Ostin upean kasmirsekoitteisen talvitakin kuopusta odottaessani talvialen loppualesta paitapuseron hinnalla. Pidin tummansinistä, laatikkomaista karvakaulustakkiani niin sanottuna parempana takkinani, kunnes aika näytti ajaneen sen ohi. Silloin muotiin tulivat vartalonmyötäiset, tyköistuvat vaatteet.

Säilöin takkia sen loistavan laadun vuoksi niin, että kuopus oli jo käynyt armeijan ja muutti kotoa, kunnes kerran siivouspuuskassani totesin, että väljä takki ei tulisi enää koskaan muotiin. Heitin takin Uffin laatikkoon.

Kahden viikon päästä luin ruotsalaisesta muotilehdestä, kuinka väljät takit on juuri esitelty Pariisin muotiviikoilla. Nyt joku onnellinen nuori nainen keekoilee upeassa takissani torkkupeitto kaulan ympärillä. Opetus: Älä koskaan heitä laatuvaatteita pois, kyllä niille tulee vielä käyttöä.”

Nainen, 59

”Äiti säästi ja keräsi, minä tuhosin”

”Myin vinyylilevykokoelmani opiskeluaikana kaverille. Siinä oli Pink Floydia, Paul Simonia, Canned Heatiä, John Denvereitä, Procol Harumia, Yesiä, Woodstockin kokoelma ja myös täyspuiset B&O kaiuttimeni. Levyistä pyysin muutaman kympin, kaiuttimista satasen, ja nyt puhutaan siis markoista. Miten saatoin olla niin tollo?”

Mies, 62

”Muotoilija Timo Sarpanevan Festivo-kynttilänjalat ovat suomalainen klassikko, olleet tuotannossa vuodesta 1967 lähtien. Meillä oli niitä kotona ja inhosin niitä syvästi.

Äitini kuoli kesällä ja isä muutti pienempään asuntoon. Kaikkea mahdollista myytiin ja annettiin pois. Minä myin Festivot Tampereella peräkonttikirppiksellä. Ne menivät kaupaksi heti aamutuimaan, 4 tai 5 erikorkuista yhteensä 70 eurolla. Myin ne siis aivan alihintaan. Jaloissa oli 2, 3, 5 ja jopa 7 solmua. Yhden solmun hinta lienee kymmenen euron kieppeillä.

Joulun alla Tukholmassa asuva kaverini kertoi ostaneensa samoja kynttilänjalkoja arvostetusta huutokauppakamarista kovalla hinnalla ja oli äärimmäisen tyytyväinen ostokseensa.

Eikä se rahakaan lopulta ole se, mikä kaduttaa. Isä kertoi myöhemmin, että äitini oli halunnut kerätä Festivoja pienellä palkallaan ja tykkäsi niistä kovin. Sitähän en tietenkään tiennyt myyntihetkellä.”

Nainen, 57

”Meillä oli kotona valtava vintti, mihin äiti säästi vaikka mitä. Oli nuoruuden vaatteita, koruja, huonekaluja ja pelejä. Yläasteikäisenä rakastin penkoa vanhempien vanhoja vaatteita, isän villatakkeja ja kapealahkeisia housuja, äidin mekkoja ja kenkiä. Vintiltä löytyi aina jotain päälle pantavaa. Koulussa kaverit kyselivät, että olenko taas käynyt vintillä ”ostoksilla”.

Hyvin harvoin äiti heitti mitään pois, mutta valitettavan usein juuri sen, mikä sitten tuli uudelleen muotiin. Kuinka monta kertaa sainkaan kuulla, että ”minulla oli juuri tuollainen nuorena, mutta heitin sen pois vuosi sitten.” Arvatkaa, ottiko päähän?”

Nainen, 39

”Astiastosta luovuin, ruman taulun pidin”

”Anoppini oli sen ajan ihminen, että heitti harvoin mitään pois. Kun hän kuoli, tyhjensimme mieheni kanssa hänen asuntonsa kahdestaan, koska kaikki muut sukulaiset asuvat toisella puolella Suomea.

Sellaisessa urakassa tulee aluksi kyllä lajiteltua asioita huolellisesti, mutta lopulta kun työ vain jatkuu ja jatkuu, esineet muuttuvat tavaraksi ja niitä alkaa nakella menemään rouhealla kädellä.

Jälkeenpäin olen katunut raskaasti sitä, että vein kierrätyskeskukseen kauniin käsin tehdyn valkoisen hartiahuivin ja Venäjältä tuodun teeastiaston. Sen sijaan säilytin ruman, arvottoman taulun, joka pölyttyy nyt kellarissamme.”

Nainen, 42

”Ostin 1980-luvun lopussa jostain tarjousrekistä hyvin yksinkertaisen ultramariininsinisen samettipaidan. Väri oli syvä ja upea, mutta välillä vähän vaikeasti yhdisteltävä. Paidassa oli joskus jotenkin tätimäinen olo, se oli liiankin pelkistetty.

Aina silloin tällöin, harvoin, se pääsi ulkoilemaan kaapin perukoilta. Nyt olen jo kaikin puolin täti, uudestaan viehättynyt siniseen ja sekä 1980-luku että sametti ovat supermuodikkaita. Mietin miksi ihmeessä laitoinkaan sen viisi vuotta sitten kiertoon?”

Nainen, 55

”Äiti on sanonut polttavansa päiväkirjansa, ennen kuin lähtee tästä maailmasta. Ei sellaista saisi tehdä. Mitä väliä sillä on, jos salaisuudet selviävät kuoleman jälkeen? Jälkipolville päiväkirjat taas avaavat aivan uuden puolen vanhemmista. Olisivatpa mummon päiväkirjat säästyneet.”

Nainen, 38

”Mummon kuoltua vaari muutti toiselle paikkakunnalle ja pienempään asuntoon. Samalla hän tyhjensi asuntoa ja antoi kaiken vanhan jollekin vanhan tavaran myyjälle.

Olin mielestäni sanonut kaikille, että haluaisin vaarin vanhan ja vieläpä toimivan radion, sitten joskus, jos hän siitä luopuu. Ilmeisesti sitä ei muistettu, sillä radio meni muiden tavaroiden mukana. Se harmittaa vieläkin, vaikka siitä on jo yli 20 vuotta.”

Nainen, 49

”The farkut kuuluisivat minulle”

”Minulla oli kolmekymppisenä The Farkut. Ne istuivat justiinsa ja molemmissa lahkeissa oli ”prässin” kohdalla katseenvangitsijana metallinen vetoketju, jolla housut muka saisi auki tuosta vain pyyhkäisemällä alhaalta ylös. Älytön koriste siis, funktiota vailla, mutta niin se taitaa olla, että en ole koskaan saanut elämässäni mistään niin paljon positiivista, spontaania palautetta kuin niistä farkuista sain. Ja kaikenlaista on kumminkin tullut tehtyä.

Vuodet vierivät, jotain tapahtui. En enää mahtunut farkkuihin. Jossain kevätsiivouksessa siirsin ne käyttövaatteiden kaapista arvoesinekategoriaan ja säilytin niitä taka-ajatuksella ”joskus vielä”.

Lisää vuosia kului. Koitti päivä, jolloin katsoin farkkuja ankarasti. Minun ei tarvitse tässä toivoa muuksi muuttuvani. Käytän sopivan kokoisia vaatteita ja annan lintusten pukeutua linnunvaatteisiin. Nyt te lähdette, totesin, ja siirsin farkut kirpputorilla myytävien kasaan.

Kaupaksi menivät, joku tuntematon ne vei, kasvojaan en muista.

Nyt olen viisikymppinen ja jotenkin tässä tullut hoikistuneeksi, varmaan lisääntyneen liikuntahimon vuoksi. Tekisi mieli kokeilla, mahtuisivatko The Farkut. Kaihomielin mietin, ovatko ne vielä olemassa, jonkun onnekkaan jaloissa. Minulle ne kuuluisivat.”

Nainen, 48

”Kyllä on tullut heitetyksi pois ja annetuksi eteenpäin tavaroita, joita nyt kiivaasti kaipaisin takaisin. Eniten kaduttavat tyttären barbie-nuket ja pojan turtles- ja biker mice -figuurit. Vähän harmittaa myös 1940-luvun senkki, jonka annoin kaverille sijoitukseen mille tielle se jäikin.

Niin ja kummitädin puusarvinen fillari, sitäkään en kehtaa pyytää takaisin.

Siskolle annoin kaksi mummun 1950-luvun nojatuolia ja satulanahkaiset terassituolit heitetin siirtolavalle.”

Nainen, 56

”Minulla oli lapsena flanellinen haalarimallinen yöpaita, sellainen, mitä nyt näkee paljon kaupoissa. Rakastin sitä. Se oli vaaleanpunainen, pehmeä, lämmin ja lutunen. Äitini heitti sen roskikseen minulta kysymättä, koska resorit olivat niin rispaantuneet. En ikinä antanut sitä anteeksi.

Muistan, että päätin silloin, että jos saan lapsia, en koskaan heitä heidän tavaroitaan pois kysymättä lupaa. Ja tämä päätös on pitänyt.”

Nainen, 55

”Vaimoni kerää kirjoja. Niitä on meillä joka paikassa, eikä hän lue niitä kuin kerran. Silloin tällöin hävitän yksittäisiä kappaleita. Vielä en ole jäänyt kiinni, mutta luulen, että vielä koittaa se päivä, kun joudun katumaan tätä harrastustani.”

Mies 49

Kommentoi

Kommentoi juttua: Hurahditko konmarittamaan tai kuolinsiivoamaan? Mieti tarkkaan, ettet kadu

Kosh

Ryönää ulos vaan. Ei kannata roikkua jossain kynttilänjaloissa.

konmarittaja

Ei vaatetta kannata heittää pois siksi, että se on mennyt pois muodista, jos se itseä kuitenkin miellyttää. Jos ei enää miellytä, niin sitten hävittää, tuskin se alkaa uudelleen miellyttämään enää sittenkään, kun muoti palaa… vai pitääkö joku vaatteita sen takia, kun ne ovat muodissa, vaikka eivät niistä itse tykkäisikään? Surullista, jos näin.

J

Jokaisella on oikeus tehdä omille tavaroilleen mitä haluaa ja muiden on siihen sopeuduttava. Minä en esimerkiksi todellakaan halua, että kukaan kuolemani jälkeen lukisi pöiväkirjojani tai kirjeitäni ja on todella itsekästä ajatella, että jälkipolvilla olisi jokin oikeus tällaiseen!

Hömpötyksiä

Ei kai se konmarituksen syytä ole, jos kaipaa 30 vuotta vanhoja rättejä eikä voi aikuisena päättää ilman Pariisin muotilehtiä, että mistä vaatteista tykkää. ”En voi antaa anteeksi kun äiti heitti pois rispaantuneen yöpaidan”, siis mitä ihmettä, kyllä nyt taitaa joku muu kaivertaa mielessä tai ihmissuhteessa, jos tällaisia murehtii.

Puhumattakaan siitä, että kokee jotain oikeutta vanhempien tai isovanhempien päiväkirjoihin. Mikset puhu heille nyt kun ovat elossa ja kysele nuoruusvuosista? Jos eivät halua nytkään puhua, niin ei kai sinulla ole mitään oikeutta päiväkirjoihinkaan.

Jestas ihmiset.

Sinun täytyy kommentoidaksesi.