Sisustus Tilaajille

Ajalla on 157 eriväristä Mariskoolia, vain neljä puuttuu: ”Olisin valmis maksamaan liki nelinumeroisen summan…”

Espoolainen Aja on hurahtanut keräilyyn, ja on valmis maksamaan hurjia summia saadakseen kokoelmansa täydelliseksi. Hän, kuten myös keräilijäsielut Janne ja Päivi rakastavat metsästämistä, samanhenkisten yhteisöjä ja hienoja tarinoita.

Aja Engström, 60, iloitsee löydöistä

”Aluksi minulla oli kymmenisen erilaista Mariskoolia. Innostuimme niistä tyttäreni kanssa, koska ne ovat kauniita kimaltaessaan erivärisinä ikkunalaudalla.

Sitten törmäsin Facebookissa ryhmään, jossa Mariskoolien kerääjät keskustelevat, kertovat löydöistään, myyvät ja ostavat puuttuvia skooleja. Muiden harrastajien keskustelua seuratessani taisin hurahtaa. Nyt minulla on 157 Mariskoolia, lähes kaikki Suomessa valmistetut ja myynnissä olleet värit.

Alussa kokoelma tietysti kasvoi hyvällä vauhdilla, mutta mitä kauemmin kerää, sitä harvemmin enää löytää puuttuvia osia. Niiden etsiminen, kirpputorien ja antiikkimarkkinoiden kiertäminen käy jo harrastuksesta.

Kokoelmastani puuttuu neljä väriä. Rubiininpunaisen ehkä vielä löydänkin. Sitä Iittala valmisti aikanaan pienen erän. Haaveilen, että löytäisin myös mattamustan ja kaksi opaalilasista eli maitolasiksikin kutsuttua väriä, punaisen ja oranssin. Niistä olen nähnyt vain kuvia Facebook-ryhmässä. Jos löytäisin ne, olisin valmis maksamaan liki nelinumeroisen summan ja ajamaan aika pitkälle.

Kolmesta arvokkaimmasta Mariskoolistani olen maksanut 400 euroa kustakin. Toisaalta olen löytänyt kirpputorilta parilla eurolla sadan euron arvoisen värin.

Nautin edelleen siitä, miltä lukemattomissa eri väreissä loistavat Mariskoolit näyttävät, mutta myös aarteiden etsiminen on kivaa. Tulee hyvä mieli, kun tekee löydön ja saa itselleen jotain sellaista, jota on etsinyt pitkään. Silläkin on oma merkityksensä, että voin vaihtaa ajatuksia muiden harrastajien kanssa. Toisen keräilijän tekemä mieluisa löytö lämmittää minunkin sydäntäni.

Aiemmin keräsin myös muumimukeja ja Aalto-maljakoita, mutta niistä olen sittemmin luopunut. Mariskoolien lisäksi minulla on 71 Kivi-kynttilälyhtyä eri väreissä.

Mariskoolit vievät tilaa ja keräävät pölyä. Välillä olen sydän syrjälläni, kun mies siivoaa. Joskus ottaa päähän, että puuttuvia skooleja on niin vaikea löytää. Silloin tulen ajatelleeksi, että laitan kaikki myyntiin.

Mariskoolien hinnat ja suosio ovat viime aikoina laskeneet, mutta se ei haittaa minua, koska en tosissani aio luopua omistani. En kerää Mariskooleja rahan vuoksi. Tykkään niistä edelleen ihan siksi, että ne ovat kauniita.”

Lue myös: Löytyykö sinunkin kotoasi Kivi-tuikku tai 24h-astiasto? Suunnittelija Heikki Orvola paljastaa ikisuosittujen esineiden syntytarinat

Janne Söderholm, 45, kerää rahoja

”Sain isoisältäni pikkupoikana vuoden 1893 hopeisen viisikymmenpennisen. Se oli pienessä purkissa, ja pikkuhiljaa aloin katsella sitä useammin ja kiinnostuin muutenkin kovasti vanhoista rahoista. Kiinnostukseen vaikutti varmasti se, että isoisällä oli laatikossaan rahoja ja kunniamerkkejä, joita sain katsella vain yhdessä isoisän kanssa. Se oli pienelle pojalle vähän mystinen ja siksi houkutteleva kokoelma.

Aloin etsiä tietoa ja lainasin kirjastosta numismaattisia kirjoja. Teini-iässä innostukseni hiipui, mutta parikymppisenä innostuin uudestaan toden teolla. Liityin Päijät-Hämeen numismaattiseen yhdistykseen. Aluksi istuskelin takarivissä katselemassa ja miettimässä, mitä teen vanhojen miesten keskellä, mutta minut otettiin lämpimästi mukaan. Pari vuotta sitten harrastuksesta tuli jopa ammatti, kun aloin pyörittää Suomen numismaattisen yhdistyksen huutokauppaa.

Vanhojen rahojen muotokieli on hieno, ja niihin liittyy monta kiehtovaa ­asiaa. Ensinnäkin ne kantavat mukanaan tarinoita. Kun saa selville rahan alkuperän, voi miettiä, kenen hallitsijan aikana se on lyöty ja mitä maailmassa on tapahtunut sinä historiallisena ajankohtana. Esimerkiksi 1800-luvun venäläisissä rahoissa on kaksipäinen kotka, jolla on toisissa kynsissään valtikka ja toisissa valtakunnan omena. Siitä voi lähteä miettimään, ­mikä ihmeen omena ja mihin se historiassa liittyy.

Rahoissa on myös paljon kiinnostavia teknisiä yksityiskohtia, esimerkiksi valmistusmateriaali. Ne ovat lähes poikkeuksetta myös kauniita ja kiinnostavia katsella.

Kerään itse suomalaisia rahoja vuodesta 1864 markan päättymiseen asti. Lisäksi minulla on seteleitä ja joitakin kunniamerkkejä. Rahoja löytää muilta kerääjiltä, huutokaupoista ja rahaliikkeistä. Tällä hetkellä haaveilen vuoden 1909 tuhannen markan setelistä. Sitä on tarjolla hyvin harvoin, ja sen hinta liikkuu 1000–3000 eurossa.

Moni on kysynyt, onko rahojen keräämisessä mitään järkeä, mutta he huomaavat ennen pitkää, että ihan sama mitä sanotaan, tämä mies kerää niitä joka tapauksessa.”

Lue myös: Danila hurahti kukkakimppuihin ja alkoi keräillä maljakoita – nyt niitä on yli 100! Keräilyvimma johti yllättäen uuteen ammattiin

Päivi Hovilainen, 64, on keräilijäluonne

”Kun mieheni kuoli kymmenen vuotta sitten, aloin täyttää tyhjää aikaa kiertelemällä kirppareilla. Olimme olleet yhdessä koko elämämme. Kirpparikierroksella olo helpottui, oli uudenlaista tekemistä, ja sain touhuta omiani.

Olen aina ollut hyvä hilloamaan tavaraa, mutta en ole kuitenkaan sellainen keräilijä, joka haluaa kaiken mahdollisen ja on valmis maksamaan mitä tahansa. Ostan maltillisesti ja myyn välillä pois.

Keräilyinnostukseni alkoi aikanaan maatuskoista. Ensimmäiseni ostin vuonna 1981 Leningradin-matkalla Berjozka-myymälästä. Se maksoi 80 ruplaa. Ehkä myin vastineeksi sukkahousut niin kuin siihen aikaan oli tapana.

Tamperelaisella kirpparilla törmäsin sitten seuraavaan ja ajattelin, ­että ostan tuosta kaverin. Pikkuhiljaa niitä kavereita alkoi sitten kertyä. Parhaimmillaan maatuskoita oli lähes sata, mutta suurimman osan olen myynyt ja säilyttänyt vain hienoimmat.

Maatuskoissa viehättää se, että ne on tehty käsin, ne ovat kaikki erilaisia. Monta kaunista yksilöä olen löytänyt kirpparilla muutamalla eurolla. Kalleimmasta olen tainnut maksaa 35 euroa.

Kerään myös Mariskooleja ja ylipäänsä kotimaista värilasia, vanhoja barbeja ja Arabian astioita. Neito-kannuista maksoin yhteen vaiheeseen paljonkin, mutta nyt niitä on hylly täynnä. En voi ostaa enempää. Jos ostan, joudun myymään pois jotain vanhaa.

Sisarenikin on keräilijäluonne. En tiedä, vaikuttaako siihen se, että tulemme aika vaatimattomista oloista. Lapsena en saanut koskaan omaa barbia, koska ne olivat niin kalliita. Nyt aikuisena olen sitten kerännyt niitäkin.

Nautin kauniiden esineiden katsomisesta. Jos jostain täytyy luopua, minulle on tosi vaikeaa päättää, mitä laitan pois. Konmaritus ei minua auttaisi, sillä jos minun pitäisi hävittää kodistani nyt sellaiset tavarat, jotka eivät tuota iloa, en voisi hävittää mitään.”

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 1/2023.