”Komian tähären!” sanoo Heikki, joka kunnosti 27 metriä pitkää sukutaloa 25 vuotta
Heikki Häkkinen opetteli pohjalaistalon korjaamisen kantapään kautta ja opaskirjoja lukemalla. Hän sai työstä tunnustukseksi rakennusperintöpalkinnon.
Valtavalla pohjalaistalolla on mittaa 27 metriä. Yhdellä sivulla on kymmenen ikkunaa. Kuistin päällä lukee: Abel Maja nro 1.
”Abel Maja oli talon rakentaja, isoisäni isä”, kertoo Heikki Häkkinen, joka syntyi tasan sata vuotta Abelin jälkeen, joulukuussa 1943. Heikki syntyi Abelin tekemässä talossa, samassa kamarissa kuin äitinsä.
Nimi Maja tuli keskiajalta periytyvästä kestikievarista, josta tila lohkottiin. Tuohon aikaan sukunimi annettiin tilan mukaan.
Tavallisen pohjalaistalon mittasuhteet hämmentävät nykypäivän ihmistä. Hirret tuotiin rekipelillä naapuripitäjästä Peräseinäjoelta. Korkeissa perustuskivissäkin oli louhimista ja kuljettamista, mutta jälkipolvet kiittävät vaivannäöstä, koska hirsien säilyminen on paljolti hyvän perustuksen ansiota.
Miksi sitten tarvittiin näin massiivinen talo, jonka alakerrassa on tilaa 240 neliötä ja vintillä saman verran? Pohjanmaalla vastaukseksi riittää kaksi sanaa: ”Komian tähären!”
Vesimyllyn takaus halkaisi tilan kahtia
Abel ja Sanna Maja saivat kolmetoista lasta, joista vähän yli puolet selvisi aikuiseksi asti. Yksi heistä oli Heikki Häkkisen isoisä Samuel, jonka haltuun talo annettiin vuonna 1902.
Samuel Alatalo sai puolestaan kahdeksan lasta ja kuoli vuonna 1930. Siitä tuli kohtalon vuosi muutenkin. Laman aikana vesimyllyn takaus lankesi maksettavaksi ja tila halkesi kahtia. Itse talo säilyi kuitenkin suvulla.
Alatalon otti nyt haltuunsa Samuelin esikoistytär Aili Kohtamäki. Talossa asuivat myös Ailin sisko ja veljet. He kaikki olivat lapsettomia.
Lasten äänet alkoivat kuitenkin raikua talossa jälleen vuonna 1936. Koskuen kyläkoulun ykkös- ja kakkosluokat sijoitettiin tuolloin suuren talon pohjoispäätyyn, edustupaan. Koulunkäynti talossa jatkui vuoteen 1953 asti. Kahdeksan vuoden ajan myös opettaja asui edustuvan viereisessä huoneessa.
Heikki Häkkisen muistikuvat yltävät tähän aikaan.
”Ailin aikana toimeentulo saatiin lehmän alta, maitolitviikistä, mutta koulusta saadut lisätulot olivat varmasti tervetulleita. Elämä oli siihen aikaan aika askeettista”, Heikki muistaa.
Siunaus, kirous ja kohtalo
Kun Hyvinkäällä asuneet Heikki Häkkisen vanhemmat jatkoivat opiskelua, tarjottiin pikku-Heikkiä maalle tätien ja enon hoiviin. Sehän sopi kaikille osapuolille.
”Vietin talossa paljon aikaa ennen kouluikää, ja vielä kouluaikanakin kaikki lomat. Alatalosta tuli minulle mieluinen paikka, Heikki kertoo.
Lukioaikana Heikin Koskuen-reissut vähenivät, mutta eivät loppuneet silloinkaan kokonaan. Kun äänitarkkailijan työpaikka löytyi Helsingistä Yleisradiosta, hän tapasi yhä viettää kesälomansa Alatalossa.
Heikki kiintyi talon lisäksi Aili-tätiin, jota hän kutsuu yhä varaäidikseen. Hän alkoi auttaa Ailia ison talon korjauksissa. Heikki muun muassa muurasi uuden piipun saunaan ja veti kattohuovat päreiden päälle.
Heikin isä oli ammatiltaan puuseppä, mutta poika ei myönnä ammattitaidon periytyneen, vaan hän opetteli kaiken kantapään kautta.
Aili-tädin aikaa jatkui vuoteen 1971 asti. Hänen jälkeensä toinen täti ja eno jäivät vielä asumaan Alataloon, mutta talon omistus siirtyi Heikille.
”En tiedä, oliko sukutalon saaminen siunaus vai kirous. Tuntui kuin olisin pettänyt tädin luottamuksen, jos en olisi huolehtinut talosta”, Heikki miettii.
Huolehtimisesta oli tullut elämäntapa, josta Heikki ei enää halunnut päästä irti, vaikka talo ehti olla kymmenkunta vuotta asumattomana. 1980-luvulla talo liitettiin kuitenkin vesijohtoverkkoon ja se sai viemärikaivot.
Vuonna 1986 Heikki toi mukanaan morsiamen, Ritvan, ihmettelemään rapistuvaa pohjalaistaloa. Ritva ymmärsi heti, että talo oli Heikin kohtalo, joka ulottui häneen asti.
Siitä alkoivat pariskunnan yhteiset Koskuen-matkat.
Ostin Panu Kailan kirjan Pohjalainen talo ja ajattelin, että tästä se lähtee!
Heikki Häkkinen
Suurempi remontti aloitettiin vuonna 1994, kun yhteinen lapsi Markus syntyi. Pääremontoija oli edelleen Heikki.
Pariskunta asui näihin aikoihin Espoossa ja muutti kohta Tuusulaan. Palkkatyö pysyi etelässä, mutta toinen elämäntyö seisoi Jalasjärven Koskuella.
Heikki kantoi ämpäreillä 3 000 kiloa betonia
”Ostin Panu Kailan kirjan Pohjalainen talo, ja ajattelin, että tästä se lähtee!” Heikki sanoo.
Kirjasta sai osviittaa tekemiselle, samoin Rakennusperintö-lehdestä.
Näiden oppien mukaan alkoi itse tekeminen. Jos ei ensimmäisellä kerralla aivan onnistunut, tehtiin uudelleen ja välillä kolmeenkin kertaan. Kiirettä ei ollut.
Tärkeää oli, että talon järeät perustuskivet olivat pitäneet hirret tarpeeksi ehjinä. Alimpien hirsikertojen vaihtaminen olisi ollut näin suuressa talossa lähes ylivoimainen tehtävä. Tekemistä tosin riitti ilman sitäkin.
”Möyrin tuvassa koko ensimmäisen kesän. Aloitin purkamalla 80-neliöisen tuvan lattian ja poistin muun muassa pinkopahvit seinistä.”
Heikki kaatoi lattian uudet värkit metsästä serkkunsa kanssa. Puista sahattiin ja höyläytettiin ponttilankut. Koko pitkän remontin kovimmaksi yksittäiseksi työksi Heikki nimeää lattian niskojen alle tulleiden putkien täyttämisen betonilla.
”Kannoin ämpäreillä kaikkiaan 3 000 kiloa betonia”, Heikki kertoo, eikä halua muistella urakkaansa sen enempää.
Piilukirveen jäljet jätettiin esiin tuvissa
Pinkopahvien alta löytyivät hirret ja niiden pinnasta upeat piilukirveen jäljet. Jäljet saatiin esiin, kun hirret puhdistettiin teräsharjalla ja käsiteltiin kyllästysaineella.
Molempien tupien seinät jätettiin hirrelle. Kamarien seinille asennettiin huokoinen puukuitulevy ja päälle paperitapetit. Lämmikkeenä oli selluvilla, muovia ei haluttu mihinkään. Punamultamaalitkin sekoiteltiin itse. Oma urakkansa oli kuuden tuhannen kattotiilen hinkkaaminen teräsharjalla ja maalaaminen.
Pelkästään ikkunanpokia kertyi yhtä vaille sata. Niistä suurin osa pystyttiin käyttämään hionnan jälkeen. Hiomisessa sentään käytettiin ulkopuolista työvoimaa. Tuttu eläkeläinen käytti työhön pari kolme talvea.
Tuvassa ollut pieni keittiö poistettiin ja uusi keittiö tehtiin porstuakamariin, jossa toimi 1920-luvulla puhelinkeskus.
”Kun yksi nurkka alkoi valmistua, käynnistyi heti jokin toinen työ. Ei minulla ollut siihen mitään sanomista, kun näin Hessun innon. Eihän minulle jäänyt paljon muuta kuin maksamisen ilo”, Ritva toteaa.
Sekin auttoi, kun aurinkorannat eivät ole koskaan kilpailleet korjaustyömaan kanssa.
”Kun ystävät kertoivat menevänsä Kosille, me sanoimme lähtevämme Koskuelle.”
Vessaa ei haluttu sisälle
Työt laajenivat myös piharakennuksiin. Vanha sauna säilytettiin, mutta sen viereen rakennettiin uusi sauna. Tallin jatkeena ollut luttirati todettiin liian lahoksi, joten Heikki suunnitteli sen tilalle uuden liiverin. Samalla talli kengitettiin ja seinät tuettiin piirlasteilla – siis vaihdettiin alimmat hirsikerrat ja pystytettiin tukiparrut.
Hirsirakenteinen pohjalaistalo osoitti joustavuutensa, sillä ilmalämpöpumppu ja muu haluttu tekniikka saatiin istumaan vanhoihin rakenteisiin.
”Uutta sisävessaa emme kuitenkaan halunneet tehdä vanhaan porstuaan, jossa se olisi ollut heti vastassa. En tiedä, onko kukaan yllättynyt siitä, että talossa ei ole vessaa tai suihkua, vaan pitää mennä pihan perälle tai saunaan”, Ritva sanoo.
Vanha ulkovessa kavennettiin, sillä se oli kouluajan jäljiltä turhankin juhlallinen näky: neljä reikää tytöille, toiset neljä pojille, välissä kaksi aukkoa opettajille – kaikki toki omissa osastoissaan.
Viereen tehtiin kompostoiva ekologinen kuivakäymälä.
Lue myös: Henna palasi jatkamaan sukutilaa 26-vuotiaana: ”Halusin lapselleni maalaislapsuuden”
Järjettömän hienoa käsityötä
Kun remonttia oli tehty 25 vuotta, se julistettiin valmiiksi vuonna 2019. Samana vuonna talonväelle myönnettiin rakennusperintöpalkinto vanhaa kunnioittavasta kunnianhimoisesta kunnostamisesta.
”Palkinto oli Hessulle aivan täydellinen tunnustus. Uskon hänen miettivän, että näkisipä Aili nyt tämän pilvenraosta. Myös Heikin äiti olisi hyvin otettu. Hän ehti viettää täällä 90-vuotispäiviään”, Ritva toteaa.
Heikki myhäilee ja tyytyy vain myöntämään, että olisihan vanha talo voitu pilatakin. Ja lausuu perään melkein kaikkien perinnekorjaajien kokemuksen.
”Onneksi en tiennyt, miten iso homma tämä oli. Mutta pakko oli tehdä kaikki itse ja vähitellen.”
Pariskunta on ilahtunut, kun Alatalo vaikuttaa kelpaavan myös pojalle. He ovat voineet myös luvata, että talolle ei vähään aikaan tarvitse tehdä mitään.
Heikki Häkkinen kertoo, että hänen perimmäinen motivaationsa on ollut syvä kunnioitus esi-isien työhön ja halu säilyttää jälkipolville talo, joka edustaa eteläpohjalaista rakennusperinnettä puhtaimmillaan.
”Kunnioitus syntyy, kun katselee hirsiseinien piilurivin jälkiä. Tai kun huomaa, miten ylhäällä kokilla koko kattorakennelma on lovitettu ja tehty puutapeilla. Se on järjettömän hienoa käsityötä, jota olen aina ihaillut.”
Mikäs täällä on ollut ollessa, kun on helppo hengittää, eikä silmä pökkää.
Koronaevakossa on mennyt koko vuosi
Heikki ja Ritva Häkkinen ovat viihtyneet tämän käsityön keskellä lähes koko koronavuoden. Lähinnä lumityöt on käyty tekemässä 280 kilometrin päässä Tuusulan-kodissa.
”Vietimme myös joulun ensimmäistä kertaa kahdestaan Alatalossa. Mikäs täällä on ollut ollessa korona-aikana, kun on helppo hengittää eikä silmä pökkää”, Heikki sanoo.
Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 3/2021.