Luonto

Mystiset hiidenkirnut ovat luonnon omia taideteoksia – näillä paikkakunnilla voit bongata niitä!

Peruskallioon porautuneet arvoitukselliset onkalot eli hiidenkirnut ovat kansanuskon mukaan hiisien tekosia. Todellisuudessa urakointia ovat johtaneet vieläkin mahtavammat voimat.

Hiidenkirnut eli kovaan peruskallioon muodostuneet syvät sileäreunaiset kuopat pohjalla olevine kivineen ovat ihme, jonka syntyä ammoiset ihmiset eivät ymmärtäneet.

Niinpä pienikokoinen henkiolento ­Hiisi sai ansion kallioisten patojen muokkaajana. Kansanuskomusten mukaan Hiisi keitteli hiidenkirnuissa kivisiä keittojaan.

Suomen suurin hiidenkirnu Juomapata Sallan Kalliovaarassa on halkaisijaltaan 13–15,5 metriä ja sen syvyys saattaa olla jopa 13 metriä. Tarkkaa syvyyttä ei ole ­päästy mittaamaan, sillä lohkareikko peittää kirnun pohjaa.

Rovaniemen lounaispuolella Sukulanrakan kallioilla on 14 hiidenkirnua, joista suurin on Juomapataakin syvempi, 15 metriä, mutta halkaisijaltaan vain 8 metriä.

Kallioista löytyy kolmenlaisia hiidenkirnuja

Glasifluviaaliset eli jäätikön sulamisvesien kovertamat kirnut syntyivät jääkauden loppuvaiheissa, mutta uusia, joskin pieniä kirnuja syntyy edelleen.

Vuolaissa koskissa syntyy koskikirnuja ja suurten vesien äärellä rantakirnuja. Niissä veden liike liikuttaa ja pyörittää kiviä ja kuluttaa kalliota. Ne ovat läpimittaansa nähden matalia ja usein epämääräisen muotoisia.

Koskikirnuista näyttävimmät ovat Imatrankosken vanhassa uomassa, ­jossa villisti virtaava vesi törmäsi kalliokynnykseen. Virran tuomat lohkareet pyörivät kalliosyvennyksissä ja koversivat kallioon hiidenkirnuja.

Muita kirnuja laakeampia rantakirnuja löytyy kaikkialta Itämeren rannoilta ja joiltakin suurilta järviltä, kuten Höytiäisen Kirnu­kalliolta.

Hiidenkirnut ovat virtaavan veden kovertamia

Jääkauden loppuvaiheissa valtavat sulamisvesi­joet kuljettivat jäätiköllä mukanaan maata ja kiven­lohkareita. Sulamisvaiheessa kolmen kilometrin paksuisesta jäästä suli valtavasti vettä.

Kun jäätikön sisällä virtaava vuolas vesi putosi railoa myöten pystysuorasti kallion pintaan, ­veden mukana tulleet kivet sorvasivat suuressa pyörteessä kalliota ja siihen porautui metrien syvyi­nen, leveä kuoppa.

Hiidenkirnu saattoi syntyä muutamassa kymmenessä vuodessa. Sen ­pitikin syntyä nopeasti, sillä jää suli koko ajan ja jään reuna vetäytyi kohti pohjoista.

Kun jauhinkivet kuluivat olemattomiin, vesi toi uusia, ja hiontatyö jatkui. Lopputuloksena syntyi sileäpintainen onkalo, jonka laidoilla näkyy rihlamaisia hiomakivien uurtamia jälkiä.

Hiidenkirnujen pohjalla on usein pyöreäksi kulu­nut sorvikivi, joka on ollut kairaamassa ­kalliota 10 000–13 000 vuotta sitten.

Helsingin hiidenkirnut Aarnipata ja Rauninmalja

Kaikki tunnetut hiidenkirnut ovat syntyneet ­viime jääkauden loppuvaiheissa, kahta lukuunottamatta.

Helsingin Pihlajamäestä löytyi kaksi hiidenkirnua tietöiden yhteydessä 1990-luvulla juuri ennen kallion räjäytystä. Kallio oli jo panostettu, mutta viime hetkellä kirnut rauhoitettiin.

Kirnut tyhjennettiin ja todettiin paljon vanhemmiksi kuin viime jääkausi. Ne ovat ainakin 50 000-vuotiaita. Suurempi kirnu oli täynnä viimeisen jääkauden kuljettamaa moreenia, ja kirnun viereisestä kalliosta löytyi kahden viimeisen jääkauden synnyttämiä uurteita.

Koko Skandinaviasta ei ole löydetty yhtä vanhoja hiidenkirnuja.

Kirnuista suurempi, 6,9 metriä leveä ja 8,45 metriä syvä, nimettiin Aarnipadaksi ja pienempi, 1,6 metrin levyinen ja 3,2 metrin ­syvyinen Rauninmaljaksi. Aarnipadan suurin jauhinkivi painaa noin kuusi tonnia, ja sen läpimitta on noin 1,6 metriä.