Maalla-kolumni: Suvun ja ystävien juuret ovat puutarhassa

Maalla-lehden kolumnisti Riitta Lehtimäki asustaa Kiljuskärjen mökkiään ja puu-Käpylän taloaan. Hän miettii nyt, voiko puutarhaa muuttaa.

Kultaköynnökset, peikonlehdet, maijat ja muut välillä jo unohdetut kasvit lävähtävät silmille niin ystävien kodeissa kuin Instagramissa. Elämme viherkasvi-innostuksen aikaa, jollainen koettiin ­viimeksi 70-luvulla. Silloin ikkunat muurautuivat umpeen amppeleissa roikkuvista juoruista ja rönsyliljoista. Mummojen pikkuporvarilliset saintpaulia- ja pelargoniaruukut saivat väistyä, kun intian­puuvillaan verhoutuneet hipit vihersisustivat.

Vaikka muuta tahtoisin, henki on maallisessa kiinni, erityisesti mullassa.

Menossa on myös puutarhabuumi, ja pihoista on pula, kun puutar­haansa vaalivat eivät halua vaihtaa mörs­kiään kerrostaloon. Myös Kil­juska ja Meirän mies ovat tarrautuneet mökkeihinsä – aivan kuin ­henki olisi puutarhasta ja sen päällä ­olevasta satavuotiaasta tönöstä kiinni.

Lue myös: Maalla-kolumni: Mittavirheitä ja onnenpotkuja

Puutarha on kuin elävä räsymatto

Vaikka muuta tahtoisin, henki on maallisessa kiinni, erityisesti mullassa. Kodinhan voi aina remontoida ja sisustaa mieleisekseen, mutta miten muutetaan puutarha?

Miten voi jättää hyvästit rakkaan kummitädin keltaisena hehkuvalle kultapallolle? Tai hänen pinkille särkyneellesydämelleen ja hänen lempeistä silmistään värin saaneelle siniselle asterille? Entä miten jätetään työkavereiden läksiäislahjaksi antama rautatieläisen omenapuu? Miten hyvästellään piha­polkuja reunustavat kuunliljat, nuo ystävältä saadut klorofylli-övereissä pullistelevat vihreyden ylipapittaret?

Komean kevätkukkijan, keltakiurunkannuksen olen saanut yhdeltä naapurilta, päivänliljan toiselta, juhannusruusun ja karviaispensaan kolmannelta. Anoppi on tuonut omasta puutarhastaan lempikukkani, vaaleanpunaiset pionit ja sähkönsiniset iirikset.

Puutarhamme on kuin elävä räsymatto, suvun ja ystävien juuria täynnä.

Lue myös: Maalla-kolumni: Tako-kortit ja salajuoni

Tunteita vuosien takaa

Vietimme juuri Meirän miehen kanssa kirsikankukkajuhlaa, hanamia, kirsikkapuumme valkoisen kukkapilven alla. Istutimme puun pienenä piiskana häthätää tontin ainoaan remonttitarvikkeista vapaaseen nurkkaan, nyt se on parikymmenmetrisenä jättiläi­senä seudun suurin kirsikkapuu.

Siinä kirsikkalikööriä nauttiessamme huomasin ennen ihmetelleeni, ­miten karjalaiset kaipaavat edelleen Viipurissa sijainnutta Monrepos’n puistoa. Puisto kuin puisto ja puu kuin puu, oli nuorena helppo ajatella.

Vähänpä ymmärsin.

Nyt tiedän, että vanhojen talojen hirsien männyt ovat alkaneet kasvaa satoja vuosia sitten. Kukat ja puutarhat kantavat tunteita kymmenien, jopa satojen vuosien takaa, kun istuttajat itse ovat jo mullaksi maatuneet.

Ehkä jo ensi viikolla voin leipoa kevään ensimmäisen piirakan – kolmekymmentä vuotta sitten kuolleen rakkaan isoäidin raparperista.

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 5/2021.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Maalla-kolumni: Suvun ja ystävien juuret ovat puutarhassa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X