Tarinat

Haaveiletko muutosta lapsuusmaisemiin? Kuvanveistäjä Mia Hamari toteutti monen unelman ja löysi rauhan lappilaisesta kylästä

Kuvanveistäjä Mia Hamari palasi kotipaikkakunnalleen Lapin Simoon pienen poikansa kanssa 2000-luvun alussa. Elämä pohjoisessa luonnon, eläinten ja suvun läheisyydessä on ollut juuri sellaista, mitä Mia kaipasikin: karua mutta onnellista.

Kapealla hiekkatiellä vastaan tulee traktori, jonka ratissa istuu lippalakkipäinen poika. Mio Hamari, 16, on menossa tapaamaan kavereitaan.

Kaupunkilaisen mielestä traktori on työkone eikä kulkuväline, mutta maalla se sopii molempiin tarkoituksiin. Talvisaikaan traktori on erityisen tärkeä, sillä sen avulla tehdään lumityöt. Sitä käytetään myös painavien tukkien siirtämiseen. Niitä pihalla riittää, sillä Mion äiti Mia Hamari on kuvanveistäjä, jonka tärkein materiaali on puu.

Sisällä talossa kohisee. Perämeren parhaimpiin lohijokiin kuuluva Simojoki virtaa aivan Mian ja Mion kodin vieressä.

Lue myös: Anna, 33, pyörittää yksin suurta luomutilaa: ”Come on, miksi en voisi pärjätä ilman miestä?”

Simojärven soilta Perämereen laskevassa joessa on yli 15 koskea: Maaninkakoski, Tainikoski, Veitsikoski, Kalliokoski, Saukkokoski, Harskukoski, Mertakoski, Kuolemankoski…

Piharakennuksessa veden ääni peittyy moottorisahan pärinään. Vihreään työhaalariin pukeutunut siro nainen veistää ihmishahmoa. Veistos jalustoineen on lähes kaksi kertaa Mian korkuinen. Keskeneräinen hahmo tuo mieleen hedelmällisyyden jumalattaren.

”Eikö ookki hieno! Täsä puusa on ollu paljon oksia, mutten raaskinut ottaa niitä pois, sillä niistä voi saada vaikka mitä jännää. Kärsiä, nisiä, kaikenlaisia ulokkeita”, Mia innostuu.

Mieluiten Mia tekee töitä ulkona, missä riittää valoa ja ilmaa.

”Talaven kylymimmät kuukauet teen töitä sisälä ja ootan kessää. Nautin siitä, että saan tehä töitä ulukona . Musta on ihana kuunnella kosken kohinaa ja lintujen ääniä.”

”Käet tekkee ja pää yrittää pysyä peräsä. En luonnostele hahmoja, vaan ne tullee jostain. Unista, peloista, haaveista. Pohojosen luonto ruokkii mielikuvitustani.”

Muutto Ruuhka-Suomesta Perämeren rannalle

Äidille ja pojalle elämä pohjoisessa veden äärellä merkitsee henkistä vapautta ja elämänlaatua. Omalta pihalta pääsee istuskelemaan rantakallioille ja uimaan. Kesäisin vapaapäivät kuluvat kalojen hyppelyä ja sudenkorentojen lentoa ihmetellessä.

Aina ei ole ollut näin. Kun Mio vuonna 2002 syntyi, Mia asui Vantaan Länsimäessä ja opiskeli Helsingissä Kuvataideakatemiassa. Vantaan kaupungilta vuokrattu ateljeeasunto oli valoisa ja avara, ja siellä oli hyvä tehdä taidetta. Pääkaupunkiseudulla asui paljon Mian ystäviä ja kollegoita, joten yksinäistä heillä ei ollut.

Silti Mia ei ollut onnellinen.

”Kaupungisa eläminen ei ole mun juttu. Lähin sinne aikoinaan taideopintojen takia, mutta mulla oli sielä huono olla. En kottiutunu sinne koskaan. Palasin Simmoon itteni ja Mion vuoksi.”

Kaupungissa Mia ikävöi luontoa ja eläimiä. Lapsena Mia vietti paljon aikaa mummolassa Kuivaniemellä. Mummun ja papan maatilalla hän sai hoitaa lehmiä ja kissanpentuja. Serkkujensa kanssa Mia paimensi lehmiä pajuvitsat kädessä kuin sata vuotta sitten.

Tytön suurin rakkaus olivat kuitenkin hevoset. Ensimmäisen kerran Mia kiipesi hevosen selkään kuusivuotiaana. Kyseessä ei ollut mikään poni, vaan ravihevonen, jonka vieressä laukkasi varsa.

”Hevosten olemus, vauhti ja liike kiehtoi mua jo pienenä. Pehmeän turvan kosketus, tuoksu, heilahtava harja, liikkeen rytmi…”

Pari vuotta sitten Mian ja Mion naapuriin Simoon perustettiin hevostalli, ja Mia aloitti ratsastamisen uudelleen. Kymmenien vuosien tauko ei tuntunut missään, vaan taito oli tallella kehon muistissa.

Nykyisin Mia ratsastaa Jonna Kotilan hevostallin Team Taicalan hevosilla lähes päivittäin. Mieluiten hän lähtee tallille heti aamusta ennen töihin ryhtymistä.

Hevosten kanssa vietetyistä hetkistä Mia kerää talteen asioita, jotka ilmenevät myöhemmin hänen taideteoksissaan.

Kesämökki muuttui kodiksi

Ajatus muuttamisesta takaisin Simoon heräsi yhden pohjoisessa vietetyn kesäloman aikana. Elämä Simossa kiehtoi, vaikka Mia ymmärsi, mitä se merkitsisi oman ammatin kannalta. Syrjässä olemista, pitkiä välimatkoja, teosten kuljettamista.

”Sydän veti takasin pohojoseen, vaikka järki sano muuta. Ihan hulluahan se monella tappaa oli. Mio oli alle kaksivuotias ja talosa paljon työtä. Mutta en ole koskaan pelänny haasteita enkä riskinottoa. Tein jo nuorena asioita eri tavalla kuin muut. Ihimisen omilla valinnoila on suuri merkitys.”

Yhdessä vanhempiensa kanssa Mia kunnosti perheen kesäpaikan talviasuttavaksi kodiksi. Mökkiin vedettiin sähkö- ja vesijohdot.

Talo on pieni mutta kodikas. Siellä on paljon taidetta, Mian omia maalauksia, pieniä veistoksia ja installaatiota, valokuvia sekä ystävien, kuten lappilaisen taidemaalari Helena Junttilan, teoksia. Puusauna on kodin tärkein paikka ja se lämpiää joka ilta.

Elämänmuutoksen myötä myös lemmikkien hankkiminen tuli mahdolliseksi. Koirien ja kissan ohella äidin ja pojan arkea ilahduttavat Kalle- kilpikonnan ja vuohien, Nikitan ja Noita Nefertitin touhujen seuraaminen. Mion ja Mian mukaan vuohet ovat yhtä älykkäitä kuin koirat, ne osaavat jopa antaa tassua ja pusun!

”Jos veistäessä tullee ongelmia tai kaipaan muuten vaan taukoa, meen käymään vuohien aitauksesa. Juon kahavia, juttelen ja rapsuttelen niitä. Se rauhottaa. Kaikilla ihimisillä, niin aikusilla kuin lapsillakin,pitäis olla oma elläin.”

Uusperhe nauttii yhdessäolosta

Mia ja Mio elivät kahdestaan usean vuoden ajan. Arki oli onnellista ja täynnä touhua.

Vaikka perhe asui syrjässä maaseudulla, Mia halusi tarjota Miolle mahdollisuuden harrastaa ja kokeilla eri lajeja. Poika pelasi pesäpalloa, soitti rumpuja ja innostui tanssimisesta ja näyttelemisestä. Edestakainen kuljettaminen tanssitunneille Tornioon ja teatteriharjoituksiin Kemiin vie paljon aikaa, mutta Mia on tyytyväinen.

”Itseilmasu, oli laji mikä tahansa, on hyvinvoinnile tärkeää.”

Mia oli ajatellut elävänsä kaksin poikansa kanssa, mutta toisin kävi. Kolme vuotta sitten Mian ja simolaisen puusepän Klaas de Rijkin tiet kohtasivat Simon kansalaisopistossa. Klaas piti siellä puuntyöstökurssia, johon Mia osallistui. Kuvanveistäjää ja puuseppää yhdistää puun ohella rakkaus luontoon ja luonnossa liikkumiseen.

”Klasu tuo mulle kaikenlaisia aarteita, kuten linnunsulukia, erikoisia pahkoja tai vanahoja konneen osia. Yhistelen niitä puuhun veistoksissani.”

Klaas on syntynyt Suomessa, mutta hänen vanhempansa ovat hollantilaisia. Matkustamista harrastaneet vanhemmat ihastuivat 1970-luvulla Lappiin ja halusivat jäädä sinne asumaan. Sopiva paikka löytyikin lopulta Lapin eteläisimmästä kunnasta Simosta Perämeren rannalta.

Klaasilla on kaksi teini-ikäistä tytärtä, Anni ja Siiri, jotka asuvat viikonloppuisin ja lomilla isänsä, Mian ja Mion luona Simossa. Silloin perhe nauttii yhdessäolosta ja ulkoilee.

Aikaa vietetään myös Klaasin lapsuudenkodissa Simonkylällä. Paikka on idyllinen: vanhat rakennukset, pää- ja sivurakennus perinteisine vinttikaivoineen ja maakellareineen muodostavat kauniin, yhtenäisen pihapiirin.

Nyt edessä paluu Helsinkiin pariksi vuodeksi

Alkuvuosina simolaisten oli joskus vaikea ymmärtää Mian ammattia. Usein keskustelu päättyi kysymykseen: ”Niin, niin, mutta mitä sinä teet työksesi?” Pääkaupunkiseudulla kysymyksen kuulee harvemmin.

Siihen ja moneen muuhun asiaan on taas totuttelemista, sillä Mia ja Mio muuttavat nyt pariksi vuodeksi Helsinkiin. Mia on saanut arvostetun Wihurin rahaston stipendin, mikä tarkoittaa sitä, että hän saa käyttöönsä Etu-Töölössä sijaitsevan ateljeeasunnon kahdeksi vuodeksi. Mio puolestaan aloittaa opinnot Helsingin Rudolf Steiner -lukiossa.

Ystävät ja sukulaiset ovat ihmetelleet suurta elämänmuutosta. Heille Mia toteaa rauhallisesti:

”Ihimiselle tekkee hyvvää mennä oman mukavuusalueen ulukopuolele. Meilä on vain yks elämä ja se kannattaa ellää hyvin. Mun motto onkin: Tartu hetkeen!”

Ikävä Simoon tulee molemmilla olemaan kova. Pohjoisessa ovat rakkaat ihmiset, lemmikit, joki ja meri, puusauna ja Mion traktori.

Onneksi niiden luokse pääsee lomien aikaan.

Mian veistoksia on esillä Liisa Ihmemaassa -näyttelyssä Keravan taidemuseossa 11.11. asti: sinkka.fi, miahamari.fi.

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 10/2018.