Tarinat

Parasta elämäntavassa Luumäen Kannuskoskella: "Täällä saapi olla rauhassa"

Rakkaus maalaiselämään pitää eteläkarjalaisessa Kannuskosken kylässä asukkaiden jalat tukevasti omalla raitilla ja panee keksimään, mistä leipä löytyy. Tältä näyttää kesäpäivä Väliväylän vesireitin solmukohdassa.

Koski pauhaa, hauet ja salakat molskivat rantavesissä, kuikka huutelee järvellä ja kyläkauppa avaa ovensa. Kannuskosken kylä herää tähänkin kesäaamuun niin kuin se on aina herännyt.

Kauppaa pyörittävä Anne Vanhatalo nostelee esiin katiskat ja täydentää vihannestiskin. Puoti on kuin vanhan ajan sekatavarakauppa: tarjolla on kaikkea työkaluista siemenperunaan ja kylän myllyssä jauhettuun ohrajauhoon.

Tällä paikalla on sijainnut kauppa jo 1920-luvulta saakka. Nyt saman katon alla on Kymen Seudun Osuuskauppa, kyläyhdistyksen pyörittämä baari Väliväylän etappi ja posti.

Tästä kaikesta muodostuu kylän keskipiste.

Aamulla pihalle, eläimet ja lapset!

Parin kilometrin päässä kaupalta matkailumaatila Tuhannen tarinan talossa on jo täysi meno päällä.

Niina Sydänmaanlakka-Wallis on jo valmistanut aamupalan vieraille ja omalle lapsikatraalleen. Lapset Iiris, 11, Emma, 8, ja Emil, 6, touhuavat pihalla. Seurana on naapurissa asuva kuusivuotias Anton-serkku.

Tilalla on kotieläiminä neljä hevosta, lampaita, vuohia, minipossu, ankkoja, kaneja. Niiden tärkein tehtävä on olla niin lasten kuin aikuisten rapsuteltavana. Rajumpaan pihakäyttöön on myös muutama keppihevonen.

Matkailutilalla voi yöpyä ja syödä sekä pitää kokouksia, leirejä tai vaikka joogaretriittejä. Tänään tavaransa pakkasi joukko valokuvaajia, jotka yöpyivät vanhan navetan yläkertaan rakennetuissa huoneissa.

Niinalla on töiden välissä hetki aikaa istahtaa kahville talon suureen tupaan. Elämä maalla eläinten, lapsikatraan ja vaihtuvien vieraiden kanssa sopii Niinalle ja hänen miehelleen Mark Wallisille.

”Kesällä tehdään työtä tauotta, mutta silti kaikkea voi säädellä itse. Vaikka työtä on paljon, on täysin omissa käsissä, mitä ja miten sitä tekee. Olen yhdistänyt työhön kaikki omat harrastukseni”, Niina kertoo.

Hän on ratsastanut pienestä pitäen ja sai ensimmäisen hevosensa rippilahjaksi. Nyt talon hevoset ilahduttavat perheen lisäksi vieraita, ja heppaleirit ovat osa ohjelmatarjontaa. Luonto-oppaan koulutuksen saanut Niina ohjaa myös patikointiretkiä, ja monien yhteistyökumppaneiden kanssa järjestetään melontaa, seikkailuretkiä, tähtien tarkkailua ja vaikka mitä.

Matkailutilan perustivat parikymmentä vuotta sitten Niinan vanhemmat, jotka pyörittivät sitä maatilan ohessa. Sukupolvenvaihdos tehtiin kymmenen vuotta sitten, Niina jatkoi matkailuyritystä ja veli otti hoitoonsa maatilan.

Niinalla ja Markilla on kokemusta myös muualla elämisestä. Vuosi Irlannissa hoitoalan töissä ja kerrostaloelämä Espoossa vahvistivat ajatusta siitä, missä he haluavat perheensä asuvan: Kannuskoskella. Päätöstään he eivät ole katuneet.

”Täällä on luonto ja vapaus. Lapset saavat temmeltää pihalla kuten haluavat. Kesällä eletään leirien ja täysihoitolavieraiden tahdissa, talvella enemmän oman perheen kesken. Silloin ehtii harrastaa ja opiskella. Lapset käyvät soittotunneilla Kouvolassa, ja minä soitan viulua Etelä-Karjalan orkesterissa. Kaikki on mahdollista, mutta parasta tässä elämäntavassa on se, että ei ole hätää mihinkään”, Niina sanoo.

Multapuheita ja mökkiläisiä

Palataan takaisin kylän keskipisteeseen, jossa Ruokokoski jatkaa pauhuaan. Se tuottaa pienen voimalaitoksen kautta sähköä KSS Energian verkkoon.

Ennen näillä rannoilla parveili tukkilaisia, sillä Väliväylä, kuten vesireittiä kutsutaan, oli elintärkeä vesireitti Saimaalta Kymijoelle. Kiivaimpana uittoaikana väylällä kulki jopa pari miljoonaa tukkia vuodessa. Uitto loppui vuonna 1964, ja nyt väylää kulkevat tukkien sijasta kajakit, sillä kaunis ja polveileva reitti on melojien ja kalastajien suosiossa.

Kosken toinen ranta on Luumäkeä eli Etelä-Karjalaa ja toinen Kouvolaa eli Kymenlaaksoa. Silti kylä on yksi ja yhtenäinen.

Kaupan pihaan kaartaa traktorilla nuori, vaalea nainen. Mari Kilpiö poikkeaa vaihtamaan kesämökkiläisen kanssa pari sanaa multakuormasta, jonka on luvannut toimittaa. Hänkin on tavallaan paluumuuttaja.

”Asuin kyllä välillä muualla, mutta veri veti takaisin lapsuusmaisemiin”, Mari sanoo.

Hän tekee töitä isänsä maansiirtoyrityksessä, ”ajelee kuorma-autolla” – tai kuten tänään, traktorilla.

”Joskus talvisin joku soittaa, että tule auttamaan, olen täällä ojassa, ja sitten minä menen. Se on sitä naapuriapua!”

Kaupan pihalle pysähtyy myös lippalakkipäinen mies, jonka kaikki kylässä tuntevat. Esa Harju, kyläyhdistyksen puheenjohtaja, lupaa näyttää, mitä kosken partaalla sijaitsevassa, kauniisti punamultamaalilla sivellyssä vanhassa talossa tapahtuu.

Talo on nimeltään Tehtaanpuisto, ja se on melkein kaikki, mitä kokonaisesta tehdasmiljööstä on jäljellä. Tällä paikalla sijaitsi aikoinaan tehdas, josta on jäänyt pystyyn vain tämä työnjohtajan asuintalo. Suomen teollistumisen nousukaudella tähän rakennettiin puuhiomo ja kartonkitehdas, joka toimi vuosina 1894–1938.

”Tehdas toi aikanaan leivän isolle joukolle kyläläisiä. Nyt vuokraamme tätä jäljellä olevaa rakennusta loma-asunnoksi”, Esa Harju kertoo.

Mökkivuokraus on monelle kyläläiselle vähintäänkin sivubisnes. Esakin hoitaa päätyökseen 200 lypsylehmän tilaa yhtiökumppaneidensa kanssa.

Koputamme oveen, ja saamme ystävällisen kutsun astua peremmälle. Retrohenkisessä keittiössä hääräävät janakkalalaiset Merja ja Hannu Pärmäkoski lounasvalmisteluissaan. Heille Ruokokosken partaalla sijaitseva mökki valikoitui viikonloppuretken kohteeksi sijaintinsa vuoksi: tänne on kaikkien lasten perheineen helppo tulla eri puolilta Suomea.

Pihapiiri on hiljainen. Naavaa roikkuu kuusenoksilla, käki kukkuu. Keskipäivän kiireestä ei ole tietoakaan.

Päiväunia ja varamummola

Monen kyläläisen puheessa toistuu tarina siitä, miten Kannuskylän ala-aste pari vuotta sitten lakkautettiin. Se oli pitkä taistelu, joka päättyi kirvelevään tappioon. Koululaiset kulkevat nyt Luumäen kuntakeskukseen Taavettiin.

”Mutta jäihän sentään päiväkoti ja eskari”, moni on muistanut jatkaa.

Kylällä on siis lapsia – ja se on elämän merkki! Kieppaamme saman tien koulun, nykyisen ryhmäperhepäiväkodin pihaan. Seinälle on muotoiltu isot numerot: 100. Ne ovat olleet siinä vuodesta 2005, jolloin koulu täytti sata vuotta, mutta sopivat nyt hyvin juhlistamaan Suomen satavuotisjuhlaa.

Kauniissa puisessa koulutalossa heräillään juuri päiväunilta. Unihiekka pyyhkiytyy silmistä nopeasti, kun alkaa kuulua lähihoitaja Marjaana Oksasen työntämän välipalakärryn kolinaa. Kaikkiaan lapsia on hoidossa 13, iältään kaksivuotiaasta eskarilaisiin, mutta tänään on paikalla vain viisi.

Kylään syntyi yhden vuoden aikana yhdeksän lasta, jotka nyt ovat eskari-iässä. Se on paljon kylässä, jonka vakituisten asukkaiden lukumäärä on parisataa. Silti koulu lakkautettiin kaksi vuotta sitten.

”Taisi olla päättäjien taskulaskimissa vanhat patterit”, kylän aktiivinen puuhamies Heikki Asikainen sanoo.

Alun perin kuopiolainen Heikki ja hänen vaimonsa Tuula muuttivat Kannuskoskelle, Tuulan synnyinseudulle, 11 vuotta sitten.

”Meistä ei kaupunkilaisia tullut”, kansanedustajan avustajanakin työskennellyt ja maailmaa ristiin rastiin kiertänyt Heikki sanoo.

”Täällä saapi olla rauhassa.”

Nyt jo eläkepäiviä viettävien Heikin ja Tuulan tärkeä tehtävä on kaiken muun puuhastelun ohella toimia varamummona ja -pappana kylän lapsille. Pieniä koululaisia ja päiväkotilaisia on usein leppoisan pariskunnan hoivissa. Jotkut heistä ovat käyneet ”mummolassa” jo sylilapsesta lähtien.

”Se on sellaista epävirallista, luonnollista naapuriapua. Meillä kun on aikaa, miksi emme auttaisi lasten kiireisiä vanhempia, jotka käyvät muualla töissä?” Tuula ja Heikki sanovat.

Mylly joen partaalla

Heikki lähtee oppaaksi kylän jännittävimmän näköiseen pihaan. Kosken partaalla kohoaa mansardikattoinen vaalea talo ja sen vieressä korkea punainen rakennus, mylly.

Toisen rakennuksen katolta kömpii tikapuita alas talon isäntä Markku ”Make” Mankki.

Täältä siis kylän kaupassa näkemämme ohrajauho on peräisin! 1850-luvulla rakennettu mylly on kuin museo: kaikki on – hammasrattaista lähtien – puuta, ja käy vesivoimalla.

Markku Mankin isoisä osti myllyn vuonna 1906 pakkohuutokaupasta, ja siitä lähtien hänen sukunsa on jauhanut kyläläisille viljaa. Nykyään jauhetaan vain ohraa, ja sitäkin vain ”naapureille ja vähän kyläkaupalle”.

Vanhimmat kyläläiset kertovat tarinoita siitä, miten myllyreissulle piti lähteä jo melkein keskellä yötä, hevosella kun mentiin. Ensimmäiset hevoskärryt odottivat myllyn pihalla jo aamuvarhain, sillä tulijoita riitti jonoksi asti.

Nyt mylly ja sen vieressä sijaitseva saha ovat kuin menneiden työtapojen museo, mutta silti ne toimivat tarvittaessa.

Lavista terassilla

Päivän kääntyessä illaksi palaamme kylän keskipisteeseen, Väliväylän Etapille, jonka ovi on juuri avautunut. Keskiolutta myyvä baari terasseineen on erityisesti kesällä kohtaamispaikka numero yksi. Jos oltaisiin Britanniassa, tätä kutsuttaisiin pubiksi.

Baaria pyörittänyt yrittäjä lopetti joitakin vuosia sitten, mutta baarista ei niin vain haluttu luopua. Niinpä kyläyhdistys otti vastatakseen tämän tärkeän palvelun hoitamisen.

”Hiljaisinakin päivinä asiakkaita on kymmenkunta, mutta juhannuksen huippusesonkina satoja joka päivä”, tiskin takana häärivä Jonna Salmi kertoo.

Etapin ilmoitustaululta selviää yhdellä silmäyksellä, mitä iltarientoja kylällä on tarjolla.

Eino Grön esiintyy Kannuskosken lavalla joka ikinen juhannuspäivä. Seurantalolla pidetään hirvipeijaisia ja muita juhlia, ja Martat järjestävät tapahtumia harva se viikko. Tukkilaisnäytös pidetään Kannuskoskipäivänä 15.7., ja 12.8. Etapilla grillataan kokonainen sika sadonkorjuujuhlan merkeissä.

Mutta mitä ihmettä on Lavis, jota luvataan järjestää Etapin terassilla heinäkuussa?

Sitä pitää kysyä baariin karjalanpiirakoiden ja pullien kanssa pyörähtävältä Sirkka Sydänmaanlakalta, joka on Marttojen puuhanaisia.

”No se on tietysti lavatanssia, mutta sitä voi tanssia ilman paria. Tervetuloa tanssimaan!”

Lähde: Toimittaja Seppo Vuokon kirjoittama historiikki Kannuskosken Kylänraitti.

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 7/17.