Onnenlaaksossa ollaan onnellisia: ”Kyläläiset ovat helkutin hyviä tekemään yhteistyötä”

Maaseutuko muka luuserialuetta? Oletus suututti Saarijärven seudun kyliä Keski-Suomessa. Ne päättivät yhdessä näyttää, kuinka siellä eletään. Touhukkaasti, sopuisasti ja hauskaa pitäen, ainakin.

Siemen kapinaan kylvettiin eräässä Saarijärven kunnanvaltuuston kokouksessa.

Koskenkylällä asuva valtuutettu Tuire Kettunen kuunteli verenpaine nousten, miten ikävästi kaupunkilaisvaltuutetut puhuivat kylistä. He väittivät, että kyläläiset vievät kaupunkilaisten ansaitsemat verorahat. Ja että rahat menevät kylissä hukkaan, sillä eihän niissä asu enää kukaan, luusereita korkeintaan.

Tuirea suututti. Kokouksen jälkeen hän puhisi asiata ystävälleen Hanna Kaihlajärvelle. Jotain pitäisi keksiä!

Hanna Kaihlajärvi

Hanna Kaihlajärvi muutti vanhempiensa kuoltua takaisin vuonna 1810 rakennettuun kotitaloonsa. Nyt tilalla on neljä hevosta, kotiseutumuseo tilan tavaroista ja oma kotipubi. Se on avoinna juhannuksena ja muuten tarpeen vaatiessa.

Mitä jos järjestettäisiin avoimien ovien päivä? Silloin kaikki epäileväiset saisivat itse tulla katsomaan, kuinka kylissä eletään. Mutta mahtaisivatko kyläläiset raottaa oviaan vieraille?

Naiset väsäsivät kyselykirjeet ja lähettivät miehet polkemaan talolta talolle niitä jakamaan. Kirjeen saaneista 50 talosta puolet innostui mukaan.

Tämä porukka kokoontui viime keväänä suunnittelemaan heinäkuussa pidettyä Päivä Onnenlaaksossa -tapahtumaa. Ensin avattiin Facebook-sivut. Kissakuvilla, koska ne ovat suosittuja. Siellä esiteltiin kylän kuumimmat kollit.

Ideana oli, että jokainen tarjoaa kävijöille sitä, mitä voi ja haluaa. Monella oli pannu kuumana, koti kauniina ja eläimet silitettävinä. Kyläläiset halusivat tapahtumalla näyttää, kuinka maalla eletään. Ja että eletään, ei ole kuollutta! Että kylissä ei ole vain vanhoja kalkkiksia ja sortuneita taloja, vaan monenlaista väkeä.

Esimerkiksi Hanna Kaihlajärven luona sai kotimuseossa ihmetellä tilan vanhoja tavaroita. Mies ajelutti lapsia vanhalla traktorilla ja sisko piti keppihevostyöpajaa tallissa. Oikeitakin hirnujia sai rapsuttaa.

Tapahtumaa edeltävänä päivänä kyläläiset kiersivät itse kaikki esiteltävät kohteet. He huokailivat huomatessaan, kuinka ihastuttavia paikkoja kylällä onkaan.

Onnenlaakso_rakkauslukkoja

Viime kesän Päivä Onnenlaaksossa -tapahtumassa sillalle sai kiinnittää rakkauslukkoja. Hyvin ne ovat pysyneet, toivottavasti parit myös.

Seuraavana päivänä, 9.7.2016 kello 10 kyläläiset asettuivat odottamaan vieraita saapuvaksi. Villeissä unelmissa oli uskallettu toivoa kolmeasataa kävijää.

Vieraita saapui yli tuhat.

Ihan oma akatemia

Nyt on kevät ja seuraava Päivä onnenlaaksossa vielä suunnitteluvaiheessa. Hanna Kaihlajärven kotitalon pöydän ääressä istuvat hänen miehensä Jaakko Honkonen sekä kyläläiset Marja-Liisa Löytöjärvi ja Tuula Kuhno-Vuori sekä tämän käly Niina Vuori. Tarjolla on paikallisen kalankasvattajan lohta ja Hannan leipomaa ruisleipää.

Niina Vuori

Niina Vuori arvostaa sitä, että Onnenlaakson kylissä ei odotella muiden tulevan ratkaisemaan pulmia, vaan tehdään itse.

Tunnelma on kuin Suomi-filmistä: pihalla hirnuvat hevoset ja ikkunasta näkyy lampi, jossa vielä 1950-luvulla uitettiin tukkeja. Paikassa, jonka nimi on Onnenlaakso.

Oikeasti? Kuka tällaisen on keksinyt?

Nimi on alkuaan ollut vieraiden imartelua.

”Lehtolan kauppaan tulleet edustajat totesivat aina saapuvansa onnenlaaksoon”, Hanna kertoo.

Nimi on kyllä osuva, sillä Onnenlaakson kylät – Koskenkylä, Lehtola, Muittari ja Riekko – sijaitsevat vehmaassa laaksossa molemmin puolin Kalmujokea. Tähän noin 15 kilometrin matkalle osuu viisi koskea, jotka vienolla pauhullaan taustoittavat lintujen moniäänistä kuoroa.

Edustajia ei enää tapaa, sillä kaupat ovat nykyään parinkymmenen kilometrin päässä Saarijärven keskustassa. Se ei ole ongelma, sillä suuri osa asukkaista käy siellä töissä. Tai koulussa, sillä omia koulujakaan ei kylillä enää ole.

Mutta on kylällä sentään ”akatemia”, ruisleipäakatemia. Se käynnistyi, kun Tuire ja Hanna ryhtyivät leipomaan kimpassa kerran kuussa. Siinä pidetään perhe omissa leivissä ja samalla asiat puhki puituna.

”Meillä oli aina hyvät maistiaiset, joihin kututtiin naapuritkin. Pian alkoi maine kiiriä ja muutkin tahtoivat mukaan oppimaan ruisleivän tekoa”, Hanna kertoo.

Leipä tehdään Hannan satavuotiaaseen juureen, jota säilytetään perinteisesti tiinussa.

Hengen ravintoakin on. Talvi-iltoina naisten elokuvapiiri kokoontuu kerran kuussa. Emäntä valitsee elokuvan ja keittää kahvit. Muut tuovat ”tökkäämiset”.

”Jokainen tuo, mitä ehtii ja jaksaa. Marja-Liisakin on leiponut jo monta vuotta paketin Jaffa-keksejä”, Tuula sanoo ja tökkäisee nauraen vieruskaveriaan.

Pitäs pitäs -miehille kehuja

Hannan mielestä kylällä ollaan sopivasti sivussa kaupungin melskeestä. Puoliso Jaakko tosin totesi vaimonsa kotitilalle muuttaessaan, että korvessa ollaan, kun ei edes baariin pääse.

”No helkkari, minähän tein sitten oman pubin tuohon pihaan. Se on auki tarvittaessa, sopimuksen mukaan”, Hanna vitsailee.

Oikeasti näissä pihapubeissa vieraillaan lähinnä juhannusajeluissa. Silloin rytyytellään kopittomilla traktoreilla kylänraittia, välillä pubeissa pysähdellen.

Nyt lähdetään raittia pitkin venekoppelille. Järven rannassa sijaitseva koppeli on osoitus kyläläisten yhteisestä ponnistuksesta. Vanha, puinen venesuoja oli päässyt surulliseen kuntoon, miltei romahtanut.

Ida Mustamäki, 16, ja Anni Mustamäki, 13.

Venekoppeli on todella koko kylän kohtauspaikka. Sinne tulevat mielellään mukaan nuoretkin, kuten Ida Mustamäki, 16, ja Anni Mustamäki, 13.

Erkki Valkola sitten kerran sanoi, että eiköhän myö se korjata – ja kyllähän myö se korjataan”, Hanna kertoo.

Ja näin tehtiin. Kunnostettu koppeli valmistui 2013 ja on siitä lähtien palvellut kylätalona, jonne kokoonnutaan aina kun on aihetta tai muuten vaan. Siellä vietetään juhannusta ja vaikka mölkkykisoja.

Tänään nuotiolla käristyy makkaraa. Paikalle on saapunut lähes 30 kyläläistä, vaarista kuukauden ikäiseen vauvaan.

Hanna antaa kehut kylän ”pitäs pitäs -miehille”.

”Kun aina pitäs tehdä sitä ja tätä, niin meiltä vielä löytyy niitä, jotka tarttuu ja tekköö. Noinhan ne surauttaa pisti koppelinkin kuntoon.”

Juureviksi kasvatetut muksut

Kylällä kasvaneen Niina Vuoren mielestä parasta porukassa onkin juuri omatoimisuus.

”He eivät jää odottamaan, että joku tulee tekemään. He tarttuvat toimeen ja tekevät itse.”

Hanna on huomannut, että aina kun jotain keksii, siihen löytyy kyllä kaveri. Jonkinlainen kylähullu kun on kuulemma joka talossa.

”Mutta jos ei halua osallistua johonkin tai mihinkään, sekin hyväksytään.”

Myös muualta tulleet puolisot on otettu hyvin vastaan. Ketään ei katsota nenänvartta pitkin.

Jotain hyvästä hengestä kertoo myös se, että moni nuorista jää mielellään kotikylään. Jotkut käyvät töissä 85 kilometrin päässä Jyväskylässä asti, mutta haluavat silti asua täällä.

Tuulan mielestä se menee niin, että kun vanhemmat arvostavat kylää, se tarttuu lapsiinkin.

”Meidän kylän lapset ovat juurevia. Tietävät tasan tarkkaan, minkä pöydän alta ovat omat jalat lähteneet.”

Ruumiin viljaa ja sielun myös

Tuula Kuhno-Vuori on kutsunut meidät tutustumaan toiseen ylpeydenaiheeseen, Koskenkylän makasiinikappeliin. Hän ottaa meidät vastaan vanhanajanasuun pukeutuneena.

Tuula Kuhno-Vuori

Tuula Kuhno-Vuori esittelee mielellään kävijöille makasiinikappelia. Oikean tunnelman luomiseen vaaditaan vanhanajan asu.

Ikkunatonta kappelia valaisevat kymmenet kynttilät, kun istumme hirsipölkyistä tehdyille penkeille. Tila on kylmä mutta tunnelma lämmin, yhtä aikaa kotoinen ja harras.

Tuula kertoo, että olemme vanhassa viljamakasiinissa. Se rakennettiin vuonna 1886, jolloin kärsittiin nälkää. Vilja oli erittäin arvokasta. Niinpä makasiini oli lukittu kolmella lukolla, johon jokaiseen oli avain eri isännällä.

1990-luvulla makasiini lahjoitettiin nuorisoseuralle ja sille ryhdyttiin miettimään uutta käyttöä. Idea syntyi lehtijutuista. Oli luettu, kuinka ihmiset ovat liian kiireisiä hiljentymään. Kirkkoonkaan he eivät ehdi.

Niinpä vuonna 1997 makasiinista tehtiin kappeli. Koristeeksi laitettiin räsymatot lattialle ja lahjoituksina saatuja tekstiilejä seinille.

Onnenlaakson kappeli

Viljamakasiinista kunnostettu kappeli on kotoinen ja tunnelmallinen paikka vihkiäisiin ja kastajaisiin. Vuokran voi maksaa kynttilöin.

Makasiinissa on vietetty häitä ja kastetilaisuuksia. Niiden vuokra maksetaan kynttilöin.

Kyläläisille tärkein on jouluaaton hartaus. Silloin, kello 15, he saapuvat kappelille laulamaan jouluvirsiä. Niiden tulee olla tuttuja, sillä lämmittämättömässä kappelissa ei näe eikä tarkene virsikirjaa plarata.

”Ennen täällä oli ruumiin viljaa, nyt sielun viljaa”, Tuula sanoo.

”Kun otimme tämän käyttöön kappelina, päätimme, että kun tämä oli ennen tarkkaan lukittu, olkoon nyt aina avoinna.”

Ja totta se on, kappelia ei lukita. Parikymmentä vuotta siellä on voinut vierailla vapaasti kuka vain koska vain, eikä mitään ole tuhottu tai viety.

Missä ne miehet ovat?

Pienen kävelymatkan päästä kappelista on Roppilan tila. Joen varrella, kuten niin moni talo täällä. Täällä isäntä Lassi Ruuska myy matkailupalveluja ryhmille.

Vieraina käy tyky-päivän viettäjiä ja syntymäpäivien juhlijoita. Heille tarjotaan paikallisia huveja: savikiekkoammuntaa, savusaunaa ja koskenlaskua. Synttärisankarille voidaan järjestää myös rallikyytiä naapurin ralliautoilija Jarkko Nikaran kanssa.

Vieraille syötetään ruokaa läheltä: niin lihat kuin lantutkin tulevat naapureilta, leivät leipoo ”akkakulta” ja lohet ovat omasta kalankasvattamosta.

”Kyläläiset ovat helkutin hyviä tekemään yhteistyötä”, Lassi kehaisee.

Ja kehut tulevat myös toisinpäin: kyläläiset tarjoavat mielellään vierailleen Lassin lohta. Nyt he suunnittelevat, että sitä on tilattava juhannukseksi. Silloin on tarkoitus kokoontua venekoppelilla yhdessä syömään Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Kun jatketaan joenvartta, tullaan ralliautoilija Jarkko Nikaran tilalle. Koska Jarkko on juuri ajamassa Ranskassa, tilan lihakarjaa hoitaa hänen isänsä Arto Nikara.

Hän esittelee meille tilalla sijaitsevaa vanhaa vesimyllyä. Se jauhoi aikoinaan jyvät ja tuotti sähköä kylälle. Nyt siitä saa vielä sähköt tilan tarpeisiin.

Arto Nikara tutkii tuulimyllyn turbiinia

Arto Nikara tutkii tuulimyllyn turbiinia veljensä Riston konepajassa. Täällä korjataan myös kyläläisten koneet ja traktorit.

Ja tarpeita onkin, sillä Arton veljellä Risto Nikaralla on konepaja. Siellä korjataan koneet ja traktorit – ja pidetään ukkojen kokoontumisajoja. Konerasvan tuoksussa on nuppia ja nippeliä jos jonkinmoista, joten kyllä siellä äijät viihtyvät.

”Harva se päivä joku kyliltä käy, muuten vaan ja välliin asialla”, Risto selittää.

Maisema ei ole koskaan valmis

Mitähän annettaisiin kyläläisten vielä kehua? Ainakin maisemaa, sillä siihen on virallisestikin aihetta. Viime vuonna kylä sai Maa- ja kotitalousnaisten Vuoden maisemateko -palkinnon. Tunnustus tuli pitkäjänteisestä ja monipuolisesta kulttuurimaiseman hoidosta.

Kehuissa kerrotaan, kuinka linnustokin on tämän ansiosta monipuolistunut. Paljon niitä ainakin näkyy: naakkaparvia pölähtämässä auton edestä, kymmeniä joutsenia pellolla kaulojaan ojentelemassa ja niiden keskellä siroja kurkia tepastelemassa.

Kyläläiset kertovat niiden olevan kalojen perässä. Ne tykkäävät siitä, kun lampeen rakennettiin kivipato kalojen nousta.

Pian pelloilla näkyy myös lehmiä. Niitä on lainattu naapureiltakin hoitamaan jauhaen maisemaa. Pusikoita on raivattu myös ihmisvoimin, jotta maisema aukeaa silmien hyväiltäväksi.

Tuula tietää, että tässä ei voi silti jäädä itseään olalle taputtelemaan.

”Maisema ei ole koskaan valmis. Siinä riittää aina työtä.”

Tatuointitaiteilijan soma talo

Joenmutkan ehkä kauneimmalla niemellä asuu tatuointitaiteilija Ottilia Mäkinen miehensä ja kahden poikansa kanssa. Siellä kosken kohina kuuluu kahdelta puolelta.

Tila on Mikko-puolison mummola. Koska vanha talo oli huonossa kunnossa, sen tilalle rakennettiin uusi vuonna 2014. Sisustusta harrastavan Ottilian ansiosta talo on soma kuin karamelli.

Joenmutkassa sijaitsee tatuointitaiteilija Ottilia Mäkisen perheen talo. Keittiön pöydällä syntyvät monet piirrokset, jotka sitten ikuistetaan ihmisten iholle. Ottilia Mäkisen käsivarteen on tatuoitu teksti ”A River Runs Through it” -elokuvan ja kylän mukaan.

Päivä Onnenlaaksosssa -tapahtumaa varten Ottilia oli tehnyt poikansa Konstan kanssa karamelleja. Ne menivät heti, sillä kävijöitä oli noin 400.

”Olin odottanut paria-kolmeakymmentä. Joten yllättihän se.”

Mäkiset ovat niin uusia asukkaita, että he eivät ole vielä syvemmin ystävystyneet muiden kanssa. Silti Ottilia on tuntenut olevansa tervetullut pistäytymään naapureilla milloin vain.

”Ohikulkiessa tulee helposti pysähdyttyä juttusille ja käytyä kahvilla.”

Ottilia ja Mikko harrastavat 1950-lukua. Se näkyy pukeutumisessa – on kellohameita, farkkuja, nahkatakkeja – sekä tietysti musiikissa. Molemmilla on myös jenkkiautot, jotka otetaan kesäisin käyttöön.

Ottilialla on käsivarressaan suuri tatuointi, jossa lukee ”A River Runs Through It”. Se viittaa lempielokuvaan Ja keskellä virtaa joki – ja myös Onnenlaaksoon, jonka historiikki on samanniminen.

Koska keskellä virtaa joki.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Onnenlaaksossa ollaan onnellisia: ”Kyläläiset ovat helkutin hyviä tekemään yhteistyötä”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X