Ihmiset

Helena Ranta: ”Olen nähnyt paljon pahuutta”

Helena Ranta on nähnyt työssään valtavasti pahuutta ja tuntenut usein voimatonta vihaa. Kotiin päästyään hän antaa tunteiden tulla.

Helena Ranta, 69, istuu keittiössään, rautaruukin entisessä työläisasunnossa Raaseporin Åminneforsissa. Ikkunoista avautuu länsi-uusmaalainen luonto: vanhoja jalopuita ja kumpuilevaa maastoa. Kun oikeushammaslääkäri Ranta palaa maailman konfliktipesäkkeistä kotiinsa, hän vetää kumisaappaat jalkaansa ja lähtee kulkemaan metsäpoluille.

”On helpottavaa mennä kävelemään ilman, että täytyy pelätä tarkka-ampujia tai maamiinoja.”

Rannan koti on sijainnut vanhassa ruukkikylässä 1990-luvun lopulta lähtien. Hiljattain hän hankki täältä toisen asunnon työhuoneekseen, jonne voi levittää sotarikostutkintaan liitttviä papereita ja kirjojaan. Vaikka Helena Ranta on jo eläkkeellä virastaan Helsingin yliopistosta, hän tekee yhä töitä. Lähes koko edellisvuoden hän oli Kosovossa.

”Minut nostettiin haudasta näihin hommiin”, eläkeläinen nauraa.

Nytkin Helena Ranta on juuri palannut Pristinasta. Samalla matkalla oli myös presidentti Tarja Halonen puhumassa seminaarissa. Ranta on ollut Kosovossa luomassa keskusteluyhteyttä serbien ja albaanien oikeuslääketieteen asiantuntijoiden välille.

”Jos heidän kanssaan päästään askel askeleelta eteenpäin, ehkä tilanne maassa voi tulla paremmaksi.”

Helena Ranta tunnetaan naisena, joka ilmestyy televisioruutuun, kun katastrofeja ja sotia selvitellään, kun Bosniassa, Kosovossa, Irakissa tai Tšetšeniassa on tapettu satoja ja tuhansia, tsunami on iskenyt tuhovoimallaan tai suomalaisessa koulussa on ammuttu.

Helena Rannan vaaleansiniset silmät ovat nähneet valtavasti väkivaltaa ja kuolemaa. Mutta hän ei ole jäänyt niitä miettimään. Hän miettii, miten voisi tehdä maailmasta paremman paikan.

Ruumiita taivaan alla

Valmistuttuaan Helena Ranta toimi vain hetken hammaslääkärinä, kunnes ryhtyi tutkijaksi. Kohta hän päätyi töihin oikeusministeriöön ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle. Sieltä saivat alkunsa tehtävät uhrien tunnistamisen ja sotarikostutkinnan parissa.

”Kerran kun sisarusteni lapsenlapset olivat luonani yökylässä, he sanoivat, että sinua sanotaan hammaslääkäriksi, mutta ethän sinä tee muuta kuin matkustat ympäri maailmaa”, Helena kertoo ja nauraa silmät sikkurassa.

Uhrin oikeus tulla sekä tunnistetuksi että haudatuksi on oikeuslääketieteen työn ydin. Helena Rannalle oli silmät avaava kokemus, kun hän oli ensimmäisellä matkallaan Bosniassa maaliskuussa vuonna 1996. Srebrenican läheisillä vuorilla vainajia makasi avoimen taivaan alla. Taistelujen päättymisestä oli kulunut puoli vuotta.

”Olin silloin vielä aivan kokematon sodan suhteen. En ollut nähnyt sodan tuhoja kuin valokuvissa. Ihmettelin sitä, että olimme Euroopassa, eikä kukaan tehnyt mitään.”

Nytkin Euroopassa on ruumiita avoimen taivaan alla. Pakolaisia hukkuu joukoittain Välimereen. Lasten ruumiita ajautuu rantaan.

Helena Ranta ottaa hörpyn maitokahvistaan ja huokaa.

”Minun on pakko uskoa, että asioita voidaan muuttaa. En muuten jaksaisi tehdä tätä työtä.”

Mutta tunteet, eritoten viha, ovat velloneet hänen sisällään väkivallan ja ihmisoikeusrikkomusten äärellä.

”Olen joutunut tulemaan vihani kanssa toimeen.”

”Tunteista puhuminen ei ole banaalia. Jos minusta tulisi kyyninen, tämä työ pitäisi lopettaa heti. Olen nähnyt kansainvälisillä kentillä paljon ihmisiä, joilla työ on muuttunut pelkäksi rutiiniksi.”

Helena Ranta valokuva-albumi
Eräs tärkeä valokuva Helena Rannalle on Anselm Adamsin valokuva vuodelta 1937. Vanha nainen New Meksikosta on nähnyt elämässään paljon, mutta on sinut itsensä kanssa.

Luulin unohtaneeni

Ensi vuonna 70-vuotta täyttävä Helena Ranta näyttää erittäin hyvinvoivalta. Päällepäin ei näy se, että hän on ollut vuosien varrella ammuskelun keskellä, autopommi-iskussa, ihmiskilpenä ja kaksi kertaa pidätettynä. Irakista hänet evakuoitiin vuorokaudeksi aavikolle.

”Niistä 24 tunnista hiekka-aavikolla en muista juuri mitään. Ihmisen suojamekanismithan toimivat niin, että kaikkia yksityiskohtia ei muista.”

Joskus Helena Rannalle käy niin, että kun hän on kuvitellut unohtaneensa jonkin ikävän asian, se nousee yllättävässä paikassa niin sanottuna déjà-vuna esiin.

”Olin viime vuonna jälleen käymässä Pristinassa. Belgian suurlähettiläs kutsui minut siellä konserttiin musiikkikouluun. Kun kävelin rakennuksen portaita ylös, tajusin yhtäkkiä: Ei! Tämä on se paikka, jossa minut pidätettiin syksyllä 1998. Olin siellä silloin ensi kertaa sotarikostutkijana. Portaissa mietin, että pitikö minun tulla juuri tähän paikkaan.”

Kerran hän seisoi Åminneforsissa kaivon kannen päällä. Siinä hänet valtasi muisto, kuinka hän seisoi Kosovossa samanlaisen kaivon kannella. Kaivoon oli heitetty vainajia.

”Se on tapa saastuttaa kaivot. Silloin kylien ihmiset joutuivat jättämään asuinalueensa.”

Helena Ranta sanoo, että hänen jaksamiselleen on tärkeää, että hän ei ole konfliktialueella yhtäjaksoisesti liian pitkään. Aina kentillä kulkiessaan hän kuljettaa taskussaan pientä hajuvesipulloa, jotta sen tuoksu peittää kalman hajua.

Kodin arvot

Helena Ranta syntyi sodan jälkeiseen Kajaaniin, kesäkuisena päivänä vuonna 1946. Oli kuitenkin hilkulla, ettei häntä olisi ollenkaan.

”Isäni haavoittui sodassa kaulaan, oli vuotaa kuiviin ja kuolla. Hän oli riisunut jo vihkisormuksensa, antanut lähetilleen ja pyytänyt viemään sen äidilleni. Isä kuitenkin selvisi.”

Vaikka sota ei ollut enää konkreettisesti Helenan lapsuudessa läsnä, sen muistot nousivat perheessä pintaan, kun isä kävi itsenäisyyspäivänä ja jouluna sankarihaudoilla.

”Siitä huolimatta, että sodan jälkeen joistain asioista oli puutetta, lapsuuteni oli äärettömän onnellinen.”

Helena oli perheen kuopus, jolla oli vaaleat kiharat hiukset ja siniset silmät. ”Minua suojeltiin ja hemmoteltiin kaikin tavoin. Osasin kyllä itsekin saada toiveeni läpi.”

Lapsuuden kodin arvot ovat auttaneet, kun hän on johtanut oikeuslääketieteellisiä tutkijaryhmiä konfliktialueilla.

”Minulle tehtiin hyvin varhain selväksi, mikä on oikein ja väärin. Jos tein jotain kiellettyä, vanhempani puuttuivat siihen oitis ja ymmärsin asiat kerrasta. Kerran kyllä kävimme kavereiden kanssa toistemme pihoissa omenavarkaissa.”

Tasa-arvo oli perheessä itsestäänselvyys. ”Sain äidiltäni hyvin vahvan ja määrätietoisen naisen mallin.”

Helena Ranta
Helena Ranta sai äidiltään vahvan ja määrätietoisen naisen mallin.

Pahimmat hetket

Pahimpien kokemusten äärellä Helena Ranta on tuntenut voimakasta vihaa. Tunne on purkautunut vasta myöhemmin, koska työssä on oltava jäätävän rauhallinen.

”Tunsin voimatonta vihaa, kun neuvottelin Kosovossa serbihallinnon edustajien kanssa hautojen avaamiseen liittyvistä oikeuksista. En saanut näyttää tunteitani, vaan junnasin agendaani eteenpäin. Olen aikamoinen peluri. Saatan antaa hetkeksi näennäisesti periksi, mutta kierränkin äkkiä toista kautta ja ajan vastustajani nurkkaan.”

Helena Ranta kertoo, että hänellä oli täydellinen rooli päällä myös silloin, kun hän kohtaisi Slobodan Miloševic ́in Haagin tuomioistuimessa.

”Englanti on työkieleni, ei tunnekieleni ja siksi pystyn olemaan todella inhottava. Sanon näennäisen korrektisti asioita, jotka pystyvät suututtamaan vastapuolen. Ainakin Miloševic ́ suuttui.”

Vuonna 2000 Helena Ranta oli Kosovossa tutkimassa joukkohaudoista nostettuja vainajia.

”Muistan haudoista löytyneet odottavien äitien ruumiit. Tutkin niitä, koska osaan tehdä sikiöiden luista ja hampaista ikäarvioita. Vaikka tunsin vihaa, oli mentävä vain eteenpäin.”

Helena Ranta on vaikuttanut monissa naisten ja tyttöjen asioita ajavissa järjestöissä, kuten Suomen UN Womenissa ja Plan Suomessa. Nyt hän toimii puheenjohtajana Suomen Akateemisten Naisten Liitossa.

Hän on työssään konfliktialueilla nähnyt, millainen taakka naiselle on tulla sodassa raiskatuksi tai joutua synnyttämään vihollisen lapsen.

”Naisen ruumiista on tullut taistelukenttä. Raiskaus on ase muiden aseiden joukossa. Raiskatut joutuvat yhteisönsä ulkopuolelle.”

Helena Ranta on hetken hiljaa.

”Kohtasin Bosniassa raiskatun, odottavan äidin, joka ei nähnyt muita mahdollisuuksia kuin surmata itsensä ja syntymättömän lapsensa. Hän otti käsikranaatin syliinsä.”

Jokelan koulusurmien tutkinta oli Helena Rannalle eri tavalla raskas kokemus. Vihalle ei ollut sijaa.

”Kehen sen siinä tilanteessa olisi kohdistanut?”

Mielessä pyörivät raskaat muistot liittyvät surmattujen perheisiin.

”Olin oikeuslääketieteen laitoksella koko yön tekemässä valmistelevaa työtä seuraavan päivän ruumiinavauksia varten. Pappi ja poliisi olivat jo lähteneet, kun yhden lapsen vanhemmat tulivat oven taakse. En ole saanut koulutusta lohduttamiseen ja psykologiaan.”

Helena ei ryhtynyt lohduttamaan, mutta oli läsnä, antoi heidän puhua ja kohtasi surun.

Luotan vain itseeni

Yhden ainoan kerran hän on itse turvautunut psykologin apuun. Se ei liity sotatantereilla koettuun vaan siihen, että Suomessa työtoveri kävi häneen käsiksi.

”Se kertoo siitä, miten kavahdan väkivaltaa. Hän sai jonkinlaisen primitiivisen raivoreaktion, tarttui kiinni ja ravisteli. Konfliktialueilla minuun ei olla kajottu eikä lapsena annettu piiskaa.”

”Kun tuttu ihminen kävi käsiksi täysin irrationaalisesta syystä, se oli minulle kova järkytys.”

Helena Ranta yllättää sanomalla, että hän ei luota elämässä oikeastaan muihin kuin itseensä.

”Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Läheiset työtoverit ovat kuvaannollisesti puukottaneet minua selkään. Minut petetään vain kerran.”

Kuolinmessu rauhoittaa

Helena Ranta on ollut naimissa, mutta eronnut aikaa sitten. Lapsia hänellä ei ole. Hän sanoo, että perheettömyys on mahdollistanut sen, että hän on voinut lähteä ”missioilleen.”

”Minua ei voida kiristää konflikti­ alueilla lapsiin vedoten.”

Lapsettomuus ei ole ollut hänen oma valintansa. Siihen liittyy terveydellisiä syitä.

”Olen hyvin lapsirakas täti sekä sisa­ rusteni lapsille että lapsenlapsille. He ovat minun perheeni. Lapset sanoivat minulle kerran, että olen aikuiseksi aika kiva.”

Sukulaiset ovat alati huolissaan He­ lenan matkoista konfliktialueille ja kyselevät, että täytyykö tämän taas mennä.

”Menen, koska se on velvollisuute­ni. Fyysisesti olen hyvässä kunnossa. Vuosien mittaan saatan lähteä vähän hitaammin liikkeelle, mutta vauhtiin päästyäni etenen kuin juna.”

Nykyisin Helena Ranta osaa ar­ vostaa elämän yksinkertaisia asioita kuten sienten poimintaa ja lintujen lau­lun kuuntelua.

”Halkojen hakkaaminen on myös hirveän kivaa. Nyt kun olin kakkoskodis­sani Pudasjärven Syötteellä, tein kelohonkajämistä sytykepuita varmaan pariksi vuodeksi. Pohjoisessa luen Suomen Luontoa ja Tähdet ja Avaruus ­leh­ teä. Revontulia seuraan mielelläni.”

Mutta konfliktialueilta Helena Ranta palaa usein Åminneforsiin. Siellä, yksi­ näisyydessä, hän antaa tunteiden tulla.

Usein hän valitsee kirjahyllystään luettavakseen runoja, kuten Anna Ahmatovan Requiemin tai Bo Carpelania. Ne rauhoittavat häntä.

Hän laittaa soimaan kuolinmessun, vaikka Berliozin Suuren kuolinmessun tai Gounodin Pyhän Cecilian messun. Sävellyksissä on kuolema läsnä mutta ei ahdistus.

”Silloin itken. Onneksi olen säilyttä­ nyt kykyni itkeä.”

Lue lisää:

Helena Ranta kertoo, mistä vastapainoa työlle – katso video! Etäomaishoitaja on yleensä nainen Reidar Särestöniemi – Pohjolan Picasso Li Andersson: Rohkeasti räväkkä Eveliina Melentjeff – nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun

Kommentoi

Kommentoi juttua: Helena Ranta: ”Olen nähnyt paljon pahuutta”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.