Ihmiset

Heikki Haavikko: "Isältä ei jäänyt mitään kesken"

Heikki Haavikko kirjoitti muistelmateoksen isästään, kirjailija Paavo Haavikosta ja lapsuusperheestään, josta hän on ainoana jäljellä.

Heikki Haavikko, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

Heikki Haavikko,55, istuu pienessä mökissä metsätiluksillaan Pudasjärvellä. Talvinen metsä ympärillä on hiljaa. Kuuluu vain kannettavan tietokoneen naputus.

Heikki kirjoittaa tarinaa isästään, kirjailija Paavo Haavikosta (1931-2008) ja samalla itsestään. Hän kirjoittaa perheestä, jota ei häntä itseään lukuun ottamatta enää ole.

Kanteen painetaan Paavo Haavikko, isä (Teos).
– Tämä on yksi kertomus Paavo Haavikosta muiden joukossa. Tämä on minun kuvani isästäni.

Juttelemme Heikki Haavikon kanssa vanhassa arvoasunnossa Bulevardi 19:ssä Helsingissä. Näissä korkeissa huoneissa Paavo Haavikko asui viimeiset vuotensa. Sinisellä sametilla verhoillut tyylihuonekalut sekä Alpina-merkkiset kirjoituskoneet ovat kodin jäämistöä. Seinällä on piirroskuvat Paavo Haavikosta ja Marja-Liisa Vartiosta (1924-1966), Heikin äidistä.

Nykyisin huoneisto on Heikin johtaman Art House -kustantamon käytössä, kuten myös alempien kerrosten huoneistot. Kustantamon väki puhuu asunnosta kuitenkin yhä ”Paavon puolena”.
– Minusta se on kaunista. Isä kävi täältä usein kuitenkin kustantamon puolella, koska siellä oli ihmisiä ja vireä tunnelma.

Heikki Haavikko kirjoitti esikoiskirjansa, koska koki vanhaan, sairaaseen isäänsä kohdistuneen julkisuuden kohtuuttomana.
– Lööpit huutelivat viinasta, raivosta ja vieraista naisista. Kyllä isä viiniä joi ja naisiakin oli, mutta eivät he vieraita olleet. Ja kyllä hän välillä suuttuikin, mutta ei raivoaminen ollut tyypillistä.

Lehtikirjoittelussa oli Heikin mukaan ”patsaan kaatamisen halua.” Olihan akateemikko Haavikko paitsi tunnettu ja tunnustettu kirjailija, myös kiistelty persoona, joka jakoi mielipiteitä.
– Isähän kirjoitti kaikenlaista ja moni piti häntä pelottavana.

Heikki Haavikko sanoo, että kirjan kirjoittaminen nosti hänessä valoisat muistot nuoresta isästä. Viimeisiä yhteisiä vuosia väritti omaishoitajuus.
– Vanhan ihmisen hoitaminen ja vanhan surun kohtaaminen ei ole aina helppoa. Valoisat päivät olivat silloin harvemmassa.

Yksinhuoltajan poika

Kun Heikki ja hänen sisarensa Johanna olivat pieniä, perhe asui Kulosaaressa kuuden huoneen ja keittiön asunnossa osoitteessa Relanderinaukio. Pian elämä sai äkkikäänteen. Marja-Liisa Vartio kuoli uintiretken jälkeen aivoverenvuotoon ja keuhkokuumeeseen sairaalassa, Savonlinnassa kesäkuun alussa vuonna 1966.

Kun isä palasi kotiin sairaalasta, hän kertoi Heikille, 6, ja Johannalle, 10, suru-uutisen: Äiti on kuollut, meidän täytyy nyt pärjätä kolmistaan. (Paavo Haavikko, isä)

Heikki sanoo yhä muistavansa äitinsä hahmon ja läheisyyden, mutta ei enää ääntä.
– Äiti oli aina meille lapsille läsnä, koska kirjoitti kotona. Muistan hänet puheliaana ja hauskana.

Äidin kuoltua koti hiljeni. Vieraita ei juuri käynyt. Sunnuntaisin Heikki kävi isänsä kanssa muissa perheissä vierailulla.

Perheessä työskenteli myös kotiapulainen Johanna Niiranen ja asui Kuusamosta Helsinkiin opiskelemaan tullut serkku Leena Sairanen.
– Luulen, että heidän läsnäolostaan oli meille hyvin paljon tukea äidin kuoleman jälkeen.

Sitä Heikki Haavikko ei osaa sanoa, miten äidin menetys vaikutti hänen elämäänsä.
– Lapsihan sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin. Olin niin pieni, etten osannut suhtautua mitenkään erityisellä tavalla. Sisareeni äidin menetys sattui enemmän.

Kerran kun televisiossa oli näytetty ohjelmaa, jossa äitijääkarhu oli ammuttu ja pentu jäänyt yksin, pieni Heikki oli puhjennut hillittömään ja murheelliseen itkuun. Hetken päästä hän jatkoi kuitenkin leikkejään.

Heikki näki myös hyvin usein unta, johon liittyy oman äidin menettäminen.

Perheemme seisoo luodolla, edessä on äärettömiin toisia luotoja, saaria, vesiä, selkiä, sinne meni äiti edemmäs eikä palannut.

Myöhemmin suru tuli uusissa kohdissa.

Suurin suruni on yhdessä ajatuksessa: voi jos äitini olisi tuntenut vaimoni Anna-Liisan, olisi hän ollut tästä ylpeä. Tälle itken.

1950-luvun alussa kirjailijauransa aloittaneen Paavo Haavikon elämä muuttui puolison kuoleman jälkeen, myös ammatillisesti. Muun muassa Talvipalatsi– ja Puut kaikki heidän vihreytensä -kokoelmilla läpimurtonsa tehnyt runoilija nimitettiin Otavan kirjalliseksi johtajaksi vuonna 1966.

Paavo Haavikon Alpina-kirjoituskoneet, kuva: Paula Kukkonen, copyright: Otavamedia

Heikki muistaa, että kotona isä kirjoitti, puhui pitkiä puheluja kirjailijoiden kanssa ja laittoipa joskus ruokaakin. Arki oli hyvin säännöllistä.
– Isä vei Johannan ja minut aina aamulla autolla Yhtenäiskouluun Käpylään. Vielä Espooseen muutettuamme hän kuljetti meitä. Ne olivat hauskoja hetkiä. Isä kuunteli meitä ja kertoi, mitä oli milloinkin kirjoittamassa.

Parhaita hetkiä isän kanssa olivat Savossa, äidin suvun kesäpaikassa vietetyt päivät. Silloin uitiin kalliosaarilla ja kalastettiin.

Heikki oli 11-vuotias, kun isä avioitui Ritva Haavikon kanssa. Kirjassaan Heikki Haavikko muistelee kokeneensa epäoikeudenmukaisena, että hänellä teetettiin kotitöitä enemmän kuin Ritvan pojilla.
– Uusperhe on vaikea lajia ja meillä se ei onnistunut. Mutta opin minä Ritvan talossa keittiötöihin ja olen niissä hyvä vieläkin.

Metsien kulkijat

Kirjan kannessa on kuva hymyilevästä Paavo Haavikosta. Päivettynyt mies on paljain jaloin, mutaisissa farkuissaan metsätien varressa. Kuva on 18-vuotiaan Heikin ottama heidän Lapin-reissultaan.
– Isä on siinä 47-vuotias, mies parhaassa iässä. Ehkä hän on juuri riisunut märät saappaat ja sukat auton perälle, pudottuaan metsässä ojaan.

Pohjoiseen suuntautuvista matkoista tuli isälle ja pojalle ”Hekalle” tärkeä yhteinen harrastus ja työ. Paavo Haavikko oli paitsi kirjailija ja kustantaja niin myös liikemies, joka hankki tuhat hehtaaria metsiä Pohjois-Suomesta. Ja omistipa hän turvesoitakin.
– Isä oli syntyisin Helsingin Kalliosta. Ehkä hänellä oli jäänyt kaipuu metsiin. Niiden hankkimisen hän oppi ilmeisesti appiukoltaan. Me olimme metsäreissuilla aina kahdestaan. Hoidimme metsiä ja kuljimme luonnossa.

Työhirmu ja nautiskelija

Heikki lähti 19-vuotiaana opiskelemaan kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistoon. Opiskelijailloissa paloivat kynttilät, maistui punaviini ja lausuttiin vallankumouksellisia runoja.

Heikki ei valinnut kirjallisuustiedettä isänsä toiveesta.
– Paavo ei vaatinut minulta mitään. Ei hänellä olisi ollut siihen edes aikaa. Itse ymmärsin jo nuorena, että johonkin yritystoimintaan lähden.

Melko nuorena Heikki tapasi puolisonsa, toimittaja Anna-Liisa Haavikon ja perheeseen syntyivät lapset Anna, Tuomas ja Elina.

Kun Paavo Haavikko perusti Art Housen, Heikki tuli työhön mukaan 1980-luvun lopulla.
– Isä ajatteli tekevänsä tästä ison kustantamon, mutta se ei onnistunut 1980-ja 1990-lukujen taitteen lamassa. Isä katui lähtöään Otavasta.
– Aluksi Art Housessa oli myös kaunokirjallisuutta, mutta sittemmin olemme keskittyneet tietokirjoihin, sarjakuvaan, nuortenkirjoihin ja fantasiaan.

Heikki Haavikko kokee olevansa velkaa kustantamon jatkamisen isälleen, jonka luomus se on.
– Isä oli työhirmu, jossa taiteilijuus ja talousosaaminen yhdistyivät hyvin poikkeuksellisella tavalla.

Tätä puolta Heikki ei ole omien sanojensa mukaan perinyt.
– Olen paljon tasaisempi ja myös nautiskelija luonteeltani.

Heikki Haavikko isänsä Paavo Haavikon kanssa

Puhetta narsistisesta taiteilijasta, joka jättää lapsensa varjoonsa, hän ei isästään tunnista.
– Paavo oli pirun utelias ihminen ja seurallinen. Hän jutteli mielellään ihmisten kanssa, koska tarvitsi näytelmiinsä ja kuunnelmiinsa valtavan määrän hahmoja. Kun vietimme kesiä mökillä Kirkkonummella, hän seurusteli mielellään lasteni kanssa.

Joskus Paavo Haavikolla oli kuitenkin niin sanottuja hypomaanisia vaiheita, joissa hän ei kuunnellut muita ihmisiä vaan päätti asioita yksin.
– Hän saattoi jääräpäisesti painattaa suuren määrän kirjoja, vaikka markkinat olisivat olleet huonot.

Julkisuudessa kirjoitettiin raivokohtauksista, joissa kirjailija hajotti paikkoja.
– Kyllä hän puhelimen joskus heitti, mutta ei muuta. Tuonkin kaluston hänen on kerrottu pirstoneen, Heikki näyttää tyylihuonekaluryhmää.

Erittäin raskas hetki koitti isälle ja pojalle, kun Johanna Haavikko kuoli vuonna 1996 vain nelikymmenvuotiaana. Kuolinpäivä oli sama kuin äidin, 17. kesäkuuta.

Heikki sanoo, että isä ei pystynyt käsittelemään menetystä.
– Isä suri surunsa yksin. En tiedä miksi. Kirjoja, näytelmiä ja oopperalibrettoja hän kirjoitti yhä kiivaampaan tahtiin. Minä käsittelin omaa suruani vaimoni Anna-Liisan kanssa.

Nyt olet yksin, joku sanoi minulle. Halusi sanoa. Perhe kuollut. Minä elän ja vain minä muistan vielä mitä kukaan muu ei voi muistaa. Minussa perheen muisti sitten sammuukin.

Omaishoitajana isälle

Paavo Haavikon omaishoitajuus oli Heikille vaativaa aikaa. Kun Kirkkonummella asuva isä joutui luopumaan ajokortistaan vuonna 2002, alkoi Heikin aktiivinen rooli hänen arjessaan.

Aluksi Heikki ajoi pari kertaa viikossa Helsingistä Kirkkonummelle, ja viimeiset vuodet auttoi isää Bulevardilla. Siellä hän poikkesi kolmesti päivässä, ensimmäisen kerran aamulla keittämässä puuron ja kahvin.
– Oli itsestään selvää, että autan isää, joka halusi asua kotona. Diabeetikon pitää saada tasaisin välein ruokaa. Kotiapu tuo kerran päivässä annoksen, jota vanha ihminen ei saa välttämättä edes auki.
– Samaan aikaan vedin kustantamoa ja iltaisin kuljetin lapsia harrastuksiin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että millä voimilla tein sen?

Joskus Heikki Haavikko otti itselleen omaa aikaa.
– Saatoin mennä turvesuolle Pudasjärvelle tekemään hommia.

Kirjassaan hän kirjoittaa, kuinka hän säännöllisesti kantoi isälle repullisen punaviiniä.
– Ei ollut vaihtoehtoja. Toki minua juominen harmitti. Ei hän kuitenkaan alkoholisti ollut. Poikkeuksen teki kesä 1994, jolloin hän kirjoitti Prosperoa ja juominen meni hetkeksi alkoholistiseksi.

Heikki Haavikosta piirtyy kirjassa kuva, joka auttaa läheisiä, mutta laittaa omat tunteensa syrjään
– Omaa surua on vaikea kuvata. Sille ei ole sanoja. Olisihan se myös banaalia.

Viimeisinä vuosinakin Paavo Haavikko yhä kirjoitti, mutta kustannuspäätöksiin hän ei ottanut enää kantaa.

Tumma varjo

Kirjasta selviää, että tumman varjon isän ja pojan viime vaiheisiin loivat tapahtumat, jotka alkoivat, kun toimittaja-kirjailija Mauno Saari ja psykiatrian erikoislääkäri Pirkko Turpeinen-Saari alkoivat vierailla Paavo Haavikon kodissa ja lopulta sairaalassa.

Heikki Haavikko kirjoittaa, kuinka pariskunta puuttui isän hoitoon ja kyseenalaisti sitä. Mauno Saarella oli tekeillä kirja Haavikko-niminen mies (Otava).
– Kirjoitin tapahtumista, koska koen, että sillä on yleisempääkin merkitystä. Tämä ei varmasti ole ainutkertainen tapaus vanhustenhoidossa, jossa vanhukseen kohdistuu voimakkaita intohimoja. Saaren pariskunnan toiminnan taustalla oli ilmeisesti suureen luokan fanittaminen, jossa halutaan lopulta omistaa kohde ja tulla tähdeksi itsekseen.

Heikki Haavikko, kuva: Paula Kukkonen copyright: Otavamedia

Heikki Haavikko koki tilanteen ahdistavana ja pelottavana.
– He halusivat syrjäyttää minut isäni hoidosta ja syyttivät minua ties mistä.

Heikki Haavikko teki heidän toimistaan kanteluja, tutkintapyyntöjä ja nosti kunnianloukkaussyytteitä.
– Toimin niin, koska en halunnut ryhtyä uhriksi. Pahinta olisi ollut, jos en olisi yrittänyt taistella. Vain sitä kadun, että yritin vaatia nähdä Saaren kirjan ennen julkaisua.

Haavikon pyynnöistä tuli lopulta syyttämättäjättämispäätökset.
– Se turhautti. Hiljattain Etelä-Suomen aluehallintovirasto (avi) antoi Pirkko Turpeinen-Saarelle kuitenkin huomautuksen siitä, että tämä oli rikkonut lääkärin salassapitovelvoitteita, koska julkaisi nettiblogissaan isän terveyttä ja hoitoa koskevia tietoja tämän kuoleman jälkeen.

Malja haudalla

Paavo Haavikko kuoli 77-vuotiaana pitkäaikaisen sairauden murtamana vuonna 2008.
– Isältä ei jäänyt mitään kesken. Viimeisinä aikoina hän vaikutti tyytyväisemmältä elämäänsä.

Hauta on Hietaniemessä. Siellä Heikki tapaa käydä soutu- ja pyöräilykaverinsa Kain kanssa.

Talutamme pyörämme isän haudalle. Sytytän kynttilän. Otan repustani kolme viinilasia ja pienen pullon punaviiniä. Kaadan isoimmasta lasista
viinin haudan pääpuolelle, sanon: – Hyvää joulua isä! Juomme viinin. Kypärät ja myssyt päästä.

Nyt Heikillä on enemmän aikaa metsästykselle ja avomerisoudulle. Kesäkuussa hän on lähdössä Saaristomerelle.
– Avomerellä soutamisessa on jotain samaa kuin pyhiinvaelluskävelyissä. On tunne, että on tehnyt omin voimin jotain.

Siteeraukset Heikki Haavikon kirjasta Paavo Haavikko, isä (Teos), 2015.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/15.

Teksti: Essi Salonen
Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Kommentoi

Kommentoi juttua: Heikki Haavikko: "Isältä ei jäänyt mitään kesken"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.