Heli Laaksonen: Murteenkantaja

Kirkasotsainen maailman ihmettelijä, murehtija, humoristi, anarkisti, ikuinen lapsi, puolikylähullu, keskittymiskyvytön yökukkuja ja kaiken haluaja. Kodiksamin kulmakunnilla murrerunoilija Heli Laaksosella on tilaa olla näitä kaikkia.

Heli Laaksonen

Mutkittelevan raitin varrelta, pelto-plänttien ja metsäkaistaleiden välistä pilkahtaa puutaloja toisensa jälkeen. Poikkeuksellisesti matkassa ovat kirjalliset ajo-ohjeet, koska vierailun emännän sanoin ”josta syyst o nimittäs nii, et gepsi ei löyrä meil mittä järkevä reitti. See ajatta puimureitten peräs peltoteit”.

Lopulta päädymme punaisen, 1870-luvulla rakennetun hirsitalon pihaan. Rappusilla satukirjahahmon näköinen nainen nostaa kättään iloiseen tervehdykseen. Olemme saapuneet murrerunoilija Heli Laaksosen kotiin Kodiksamin kulmakunnille Rauman Lappiin.

Sisällä tuvassa Heli tarjoaa pärekorista villasukkia jalkaan, täällä ne voivat olla tarpeen.
– Toitteko jotain pullaa kahvin kanssa? hän kysyy ja selittää perään, että on katsonut viisaammaksi, että vieraat tuovat mukanaan omat särpimensä. Hänellä leipomusaikeista menee vain yöunet, eikä lopputuloskaan ole hääppöinen.

– En ole mikään huushollaaja ja ruoanlaittokin on sellaista, että kerran päivässä lämmitän makaronilaatikkoa mikroaaltouunissa. Siksi talon ruokakomero joutikin työhuoneeksi, Heli esittelee tuvan kahvinkeitinnurkkauksen takana pilkottavaa työtilaansa.

Se on suurin yksittäinen remontti, jonka Heli on tehnyt puolisonsa Miikka Lappalaisen kanssa kolme vuotta sitten ostamaansa taloon.

Heli Laaksonen

Rakennus on hänen mukaansa melkein sellainen kuin hän halusikin: vanha, hyväkuntoinen, omalla rauhallisella tontilla, hiukan etäämpänä tiestä. Pienempi se tosin saisi olla, koska runoilija on taipuvainen murehtimaan kaikkea, ja toisaalta huono huolehtimaan mistään.

Suurin plussa lähes 150-vuotiaassa talossa on se, että sitä ei ole pilattu remontoimalla.
– Aika paljon näkee rakennuksia, joista on viety vanhan talon henki vaikkapa madaltamalla kattoja. Tämän talon entiset asukkaat olivat onneksi hyvällä tavalla nuukia.

Myös nykyasukkaiden periaatteena on ollut, että mitään ei korjata, jos se ei ole rikki. Talossa on yksi vesipiste, pihasauna ja ulkohuussi, lämmitys tapahtuu puilla ja parilla sähköpatterilla. Talvella lämpimänä pidetään vain tupaa, kahta kamaria ja Helin työhuonetta, toinen pää kesäsaleineen saa olla kylmänä.
– Nautin siitä, että saan tiivistää ikkunoita, kantaa puita ja miettiä oikeanlaista vaatetusta. Se tuntuu luontevalta ja tarkoituksenmukaiselta. Ihmiset voisivat opetella laittamaan vaatteita päälleen.

Maailman kahvassa

Heli Laaksonen on asunut niin Turussa, Viron Tartossa kuin Helsingissäkin, mutta kaupunkiin hänellä ei ole ikävä.
– Lounaissuomalainen maalaismaisema on sielunmaisemani, täältä kumpuaa se, mitä kirjailijana olen. Täällä tunnen olevani kiinni maailman kahvassa, ja minulla on lupa rymytä vaikka pitkin yötä, jos siltä tuntuu – ja usein tuntuu.
-Olen todella surkea keskittymään, tarvitsen täydellisen hiljaisen ja ärsykkeettömän kirjoitusympäristön. Täällä sellainen on mahdollista rakentaa, hän sanoo.

Heli Laaksonen

Uutta kohti koko ajan

Heli Laaksonen kertoo, että hänen lapsuudessaan luettiin paljon. Isä oli erityisen innostunut runonlausunnasta ja äiti päiväkirjojen kirjoittamisesta. Maaperä kirjailijuudelle oli siten varsin otollinen, mutta kaikki muu onkin Helin mukaan ollut sattumaa.

Hän ei ole koskaan pyrkinyt kirjailijaksi tai edes suomen kielen pariin.
– Suomen kieltä hain opiskelemaan, koska pääsin valintakokeisiin kimppakyydillä, hän muistelee.

Kustantaja löysi Heli Laaksosen vuosituhannen vaihteessa, kun tämä oli lukemassa runojaan yleisölle. Heliä pyydettiin kirjoittamaan runoja lisää ja hän tuumasi, että miksi ei.

Heli on kirjoittanut parikymmentä kirjaa, joista suurin osa on lounaissuomalaisella yleismurteella kirjoitettuja runokirjoja. Esikoisteos Pulu uis (Sammakko) julkaistiin vuosituhannen vaihteessa, tuorein Aapine(Otava) syksyllä 2013.

Yksinäisen kirjoitustyön vastapainoksi hän kiertää monenlaisissa tilaisuuksissa lausumassa runojaan. Myös erilaiset projektit tempaisevat mukaansa milloin mihinkin.
– Minulla on kauhea vimma keksiä koko ajan kaikkea. Siihen taisi Laitilassa jo aika moni kyllästyä ja siksikin oli hyvä vaihtaa maakuntaa, Heli sanoo äänensävyyn, josta ei tiedä, miten tosissaan hän on.

– Väsyn itsekin itseeni aika ajoin. Voisin olla vähemmän hukkaavainen, murehtivainen, pudottavainen – vähemmän mää. Minkä takia täytyy koko ajan haluta kaikkea, miksi ei voisi vaan pysytellä aloillaan?

Mutta minkä sitä luonteelleen mahtaa. Tuorein projekti on syksyllä järjestettävä kuudes stand up -esitystä ja runoiltaa yhdistävä runokiertue, joka tällä kertaa on nimetty Pieneksi perunannostokiertueeksi. Siihen valmistautuminen on kokonaisvaltaista työtä.
– Naapurin isäntien kanssa sommittelemme lavarekvisiitaksi maailmanpyörää pyykkitelineestä ja perunakoreista. Ja kasvimaalla kasvaa jo kiertueperunat, jotka yleisökisan perusteella on nimetty Kutvoseksi, Ryynäseksi ja Törröseksi.

Pakkohan niitä on lähteä katsomaan. Heli vetää päälleen 1960-luvulta peräisin olevan herneenvärisen tikkitakin, mutta samalla muistaa, että sisälläkin on kiertueeseen liittyvää rekvisiittaa.

Makuuhuoneen kätköistä löytyy virkatut siemenperunat ja lihapulla. Ruskeakastikekin on jo kuulemma valmis, mutta sitä ei löytynyt äkkiseltään.
– Sain junassa tällaisen päähänpiston. Ei näissä mitään järkeä ole, vaan lapsellisia juttujahan nämä ovat – mutta tällaisia teen, eikä kukaan varmaan enää oletakaan muuta.
– Eikä niistä tarvitse kaikkien tykätä, herraisä ei suinkaan. Jos joku haluaa olla aikuinen, niin hänellä on siihen täysi oikeus, Heli toteaa pontevasti vetäessään punaiset kumisaappaat jalkaansa.

Villi puutarha

Edelliset asukkaat kasvattivat tilalla karjaa, Helin emännöimänä samoilla hehtaareilla viihtyvät pujot ja ohdakkeet. Villipuutarhan syleilystä löytyvät pienenpienet kasvimaat, sellaiset, joista ei pitäisi koitua hirveästi vähtiä. Siikliä on kasvamassa tasan ne kolme naattia, joista oli puhe.

– En tiedä, raaskiiko niitä enää syödäkään, kun ne ovat niin vahvasti inhimillistyneet kaiken huomioimisen myötä, Heli huokaa kevyesti ja hymyilee.

Pihan edustalla on myös iso ympyränmallinen kukkamuodostelma, johon on istutettu kukantaimia sisäkkäisiin kehiin. Kehäkukkia, kuinkas muuten. Talon seinustalla komeilee vuosikymmeniä vanhoja oransseja liljoja.

– Ajattele, joka vuosi nämä liljat ovat puskeneet ylös maasta, oli sota tai rauha. Ja tässä ne kukkivat taas, tänäkin kesänä.
– Toisille historia on rasite, minulle se on arvo. Rakastan vanhoja taloja.

Yhteisöllisyyttä ja yksityisyyttä

Kodiksamin kulmakunnan väki on Heli Laaksosen mielestä hyvällä tavalla ylpeää, suvaitsevaa ja auttavaista porukkaa. Kukaan ei mulkoillut merkitsevästi, kun Heli esitteli ajatuksen pyykkitelineestä rakennetusta maailmanpyörästä. Aihio löytyy selkämme takaa. Heli nostaa sen pystyyn.
– Kun sanoin, että tähän ulkokehälle voisi laittaa perunakorit ja koko teline voisi pyöriä hiljalleen, isännät alkoivat heti pähkiä, millaisella polttomoottoriviritelmällä se saataisiin liikkeelle. Kai täällä on totuttu siihen, että joka kylässä on oma kylähullu.

Heli Laaksonen

Heliä yhteisöllisyys ei ahdista, vaan antaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisen yksityisyyttä myös kunnioitetaan, ja jokainen saa rauhassa touhuta omiaan.
– Vaikka en tiedä, voinko vielä sanoa, että ”me lappilaiset” tai ”me kyläläiset”, tuskin. Koen olevani osa yhteisöä, mutta en riittävästi me-sanan käyttöön.

Kodiksami on yksi entisen Lapin kunnan vanhoista kylistä, ja kuntaliitoksen myötä nyt virallisesti osa Rauman kaupunkia. Vielä reilu viisi vuotta sitten kylässä oli oma toimiva kyläkoulu, mutta nyt tilat on otettu kylän väen käyttöön sitä varten perustetun yhdistyksen nimissä.

Tapaamisemme osuu samaan päivään, kun tiloissa on avattu Helin Aapine-runokirjasta koostettu näyttely.

Lounaismurteen sanansaattaja

Kodiksamin entisellä koululla on lippu salossa. Kahvilasta tulee tuoreen kahvin ja piirakan tuoksu.
– Kui meni? Olik väkke? Heli huikkaa kahvilan tiskin taakse.

Heli Laaksonen

Oli ollut, ihan viimeistä paikkaa myöten. Näyttelyn olisi pitänyt aueta vasta päivää myöhemmin, mutta maakuntalehden pyynnöstä avajaisia oli aikaistettu päivällä.
– Tällaista porukkaa kyläläiset ovat: kun niille soittaa, että nyt pitäisi nopeasti saada näyttely pystyyn ja avajaisiin yleisöä, niin he hoitavat asian, Heli kehaisee.

Istumme pöytään ja juttelemme vielä hetken kirjailijuudesta ja sen merkityksestä. Runoilijuutta hän ei näe kohtalonaan, vaan sanoo voivansa kuvitella tekevänsä myös opettajan tai vanhustenhoitajan töitä.
– Olen niin kauhean huono tulevaisuuden suunnittelussa, kun joskus tuntuu olevan työlästä selvitä nykyhetkestäkään. Kirjailijan työtä teen niin kauan kuin yleisö jaksaa minua kuunnella ja runojani lukea.
– Ajattelen, että tämä on paikkani maailmassa, paikka, jonka täytän hyvin. Ja kyllä minulla on kieleen varsin kirkasotsainen suhtautuminen, sellainen tulenkantajahenkinen.
– Olen osaltani vastuussa tästä murteesta, sen ylpeä sanansaattaja, joka kantaa murhetta siitä, että murretta arvostettaisiin. Jos mää en sitä tee, ni kukas sen teke?

Teksti: Sanni Salonen
Kuvat: Suvi Elo

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 18/14.

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Kotiliesi Toimitus

Keskustelu

  1. paljaskonttine heiniiläine

    Pulu uis-kirjast muistan semsen runojjuanen, ko mää istusi ratikas ja täti kuulutta Herttonees ja Herttoniemi, mut mun giälelän ei sank kukkam mittä! 🙂

    Must Heli sekottaa joinki hauskaste keskenäs viäl noit eri lounamurttei. Juuh, lounamurttei on mont, vaike stää tommone muuhalt tullu kuul. Heliki sanoo simmottis ja tämmöttis niinko halikkolaine, mut sit hän taas kuulustaa iha melkkei paljaskonttiselt laitlaiselt vakkasuamalaiselt. Oikke loimaalaist Heli ei puhu, ei hänel ol vissin siälppäi kettän sukku. Loimaalaisekkim puhuva viäl lounamurret, vaikse sit ruppe jo taittuma tonh hämäläismurttese.

    Kyl o hyvä, et joku pitä meinkim pualtame, etei ain tart kyssy et ”ookkonää ooulusta syäkkönää lejjjjonaa?”. Eikä nuat savolaisekka sunkkan tiäd kui sukkelalt se kuulustaa, ko hek kehuva syäväs kalloo ja pistäväs käet taskuu.

    Ja mää ite, mää ole Ylänelt, siit Säkylä Pyhäjärve eteläpääst.

  2. Toimitus

    Kiitos ihanasta palautteesta! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti