Tarinat

Kansainvälinen adoptio – pitkä matka kotiin

Aadan elämä alkoi intialaisessa lastenkodissa. Carolinalle ja Viljamille tyttären adoptio on ollut prosessi, jossa tunteet ovat vaihdelleet turhautumisesta iloon ja riittämättömyydestä onneen.

Kansainvälinen adoptio

Suuret ruskeat silmät katsovat uteliaana tulijaa. Aada, ikää vuosi ja kahdeksan kuukautta, perääntyy äitinsä jalkojen taakse ja laittaa sormen suuhun. Helsinkiläisen perheen uusin perheenjäsen on ollut Suomessa neljä kuukautta.

Aadan äiti Carolina, 28, on iloinen, että pitkä ja paikoin raskas adoptioprosessi on vihdoin ohi. Adoptiojonoon hän ilmoittautui miehensä Viljamin eli Vilin, 30, kanssa elokuussa 2010,pian sen jälkeen, kun heidän esikoisensa Denise oli syntynyt.

Adoptiojonoon mentiin heti, koska perhe tiesi, että prosessi vie aikaa. Sisaruksista olisi toisilleen leikkiseuraa, kun ikäero ei olisi suuri. – Minulle oli jo nuorena selvää, että haluan adoptoida lapsen. Siihen ei liittynyt niinkään auttamisenhalua tai huolta väestönkasvusta, en vain pidä biologista vanhemmuutta niin tärkeänä, Carolina kertoo. Myös Vilistä ratkaisu tuntui hyvältä. Hän silittelee Aadan hiuksia, ja tämä kömpii isän syliin.

Hellyyttä Aada on tankannut paljon uudessa kodissa. Intiassa tyttö ei halunnut päästää uutta äitiään näkyvistä hetkeksikään. Nyt onneksi myös isä on tullut läheiseksi. Denise-sisko sen sijaan tuntuu usein kilpailijalta, eikä kaikki ole muutenkaan sujunut ihan suunnitelmien mukaan.

Adoptiota varten on pohdittava lapsen terveydentilaa

Denisen syntymästä ehti kulua reilut kaksi vuotta ennen kuin perhe hyväksyttiin adoptioperheeksi. – Kaikki sujui helposti. Meillä on ollut ihana sosiaalityöntekijä. Adoptioprosessiin kuului paljon kyselyjä, mutta ne tuntuivat juttutuokioilta.

Pariskunta kävi adoptioita välittävien järjestöjen infoissa. Kenia adoptiomaana kiinnosti, mutta siellä olisi pitänyt asua vuosi. Intia kiehtoi, eikä siellä haitannut, että parilla oli jo biologinen lapsi.

– Pohdimme myös, että Intiassa on paljon köyhyyden vuoksi hylättyjä lapsia. Heillä olisi pienempi riski kehityshäiriöihin kuin mitä päihteiden käyttäjien lapsilla on.

Adoptiopapereissa oli kahdeksan sivua lapsen terveyttä koskevia kysymyksiä. Vaihtoehdot olivat kyllä, ei ja voidaan harkita. – Jouduimme selvittämään, mitä moni sairaus tai vajavaisuus oikeasti tarkoittaa. Konsultoimme jopa lääkäriä. Kosmeettiset jutut olivat meille ok mutta esimerkiksi veritauteja ja vesipäätä mietimme. Kuulimme, että kansainvälisten adoptioperheiden olisi hyvä olla valmiita hyväksymään erityistarpeita omien voimavarojensa mukaan.

Carolina ja Vili hyväksyivät useimmat kohdat. He myös kuulivat, että Intiasta adoptoivilla pitää olla seikkailumieltä. Maassa oli otettu käyttöön uudet adoptiokäytännöt. Hakemukset menisivät keskitetysti viranomaisille, jotka jakaisivat ne lastenkoteihin eri puolille maata. Vaatimukset voisivat vaihdella paljonkin.

Pariskunta päätti seikkailla. He lähettivät hakemukset, odottivat ja odottivat. Huhtikuussa 2013 heidän puhelimensa soi. – Adoptiovastaava kysyi, voisimmeko tulla juttelemaan tilanteestamme. Vilin äiti kommentoi, että mitäs jos teille onkin jo lapsi. Emme oikein uskoneet, Carolina sanoo ja katsoo miestään hellästi.

Lapsi oli kuitenkin löytynyt. – Virkailija kysyi, olemmeko nyt aivan varmoja.

Meille tuli mieleen, että apua, olemmeko sittenkään sopivia. Varmoja olimme, Vili toteaa.

He näkivät Aadan kuvan: siinä nelikuinen pieni tyttö katsoi kameraan suurilla silmillään. – Aada oli nunnien pitämässä lastenkodissa. Saimme tietää Aadan syntymäpainon ja -pituuden sekä perustietoja terveydestä. Aada on terve tyttö, Carolina iloitsee.

Kolmivuotiaalle Deniselle vanhemmat puhuivat uudesta tulokkaasta lastenkirjojen avulla. Koska sisaruussuhdetta käsitteleviä kirjoja ei löytynyt suomeksi, Carolina kirjoitti sellaisen itse.

– Kun saimme Aadan kuvan, näytimme sitä Deniselle. Kerroimme, että hän saa siskon Intiasta. Kun Denise kysyi, koska se Aada tulee, vastasimme, että me kaikki odotamme häntä kovasti.

Innostunutta odotusta adoptioprosessin aikana

Tavatessamme talvella ennen Intian-matkaa odotustunnelmat perheessä olivat korkealla. Carolina oli luottavainen. – Osaan varautua, jos jotain sopeutumisongelmia tulee ja uskon että tunnistan, jos Aada tarvitsee ulkopuolista tukea jossakin ikävaiheessa, hän pohti tuolloin.

Ala-asteella opettajana työskentelevä Carolina on ollut töissä ensikodissa ja nähnyt vaikeita tilanteita. Hän on tehnyt yliopistoon kandidaatin työn adoptiolapsista, jossa hän tutki adoptioon liittyviä sosiaalisia ja emotionaalisia vaikeuksia.

Odotus osoittautui kuitenkin rankaksi. Adoptiopalvelun työntekijä oli kertonut vanhemmille, että hakumatkalle saattaisi päästä jopa puolen vuoden sisällä, mutta odottamiseen on varauduttava. – Kun tieto lapsesta tuli, olimme innostuneita. Odotimme huhtikuusta elokuulle, jolloin halusimme jo ostaa uuden lastensängyn ja vaatteita. Jossakin vaiheessa odotuksen jatkuminen alkoi tuntua epätoivoiselta, Carolina muistaa.

Myös Vili koki odottamisen välillä piinaavaksi. – Olen työssäni tietotekniikka-alalla tottunut puskemaan asioita eteenpäin. Tässä en voinut. Piti miellyttää viranomaisia, emmekä voineet olla yhteydessä suoraan Intian viranomaisiin.

Hakumatkaa Carolina ja Vili sen sijaan suunnittelivat hyvissä ajoin. Perhe sopi, että Vilin äiti lähtisi avuksi mukaan, Denisen tueksi. Tämän vuoden huhtikuussa perhe sai luvan lähteä hakemaan Aadaa. Matka on elävänä mielessä.

Tunteikas ensikohtaaminen adoptiolapsen kanssa

Kuuma ja kostea ilmamassa työntyi kasvoille, kun pariskunta keväällä astui Bangaloressa ulos lentokoneesta. Heti hotellista he soittivat paikalliselle yhteyshenkilölleen, kuten oli sovittu.

Carolinalle ja Vilille kerrottiin, että he saisivat nähdä seuraavana päivänä Aadan, mutta ei ollut ihan varmaa, milloin tyttö saisi lähteä heidän mukaansa. 40 kilometrin matka Bangaloresta maaseudulle kesti viisi tuntia. Monta kertaa sitä ei olisi kiva tehdä, Carolina ja Vili miettivät istuessaan kuumassa autossa kuoppaisten teiden ravisteltavana.

Lastenkodin pihalla eläimet käyskentelivat vapaina. Lastenkodin ovessa Carolina ja Vili huomasivat korin. Se oli tarkoitettu vauvoille, jotka haluttiin antaa nimettömänä pois.

Perhe ohjattiin vierastaloon. Huoneissa oli tukalan kuuma. Ensin vanhemmat keskustelivat johtavan nunnan kanssa. Sitten Aada tuotiin huoneeseen, ja Carolina sai tytön syliinsä.

Vanhempien vatsaa kipristeli. He toivoivat, että reilun vuoden ikäinen Aada olisi tyytyväisen oloinen heidän seurassaan, jotta he pääsisivät pian yhdessä hotellille. – Lapsi oli sylissäni jotenkin persoonaton: ei itkenyt tai liikkunut, vain istui. Minulle tuli kuitenkin vahva tunne, kuin olisin aikaisemminkin pitänyt Aadaa sylissäni, Carolina kertoo.

Vierastalossa perhe sai viettää loppupäivän keskenään. – Aada istui kauan sylissäni ja Vili ja Denise silittivät hänen selkäänsä.

Kun Carolina yritti laskea Aadan lattialle, tyttö laittoi itsensä veltoksi. – Mietin, onko hänellä ollut turvallinen varhaislapsuus, uskaltaako hän näyttää tunteitaan? Lastenkodin esittelykierroksella huomasimme, että yksi hoitajista oli Aadalle selvästi läheisin. Se helpotti mieltä.

Intiassa he pääsivät lähtemään Aadan kanssa hotellille jo samana iltana, mutta eivät vielä Suomeen, koska heidän oli vielä selvittävä paperisodasta paikallisten viranomaisten kanssa. Kukaan ei arvannut, kuinka kauan se kesti ja mitä se vaati.

Adoptio vaati paljon paperityötä

Perhe asui lopulta hotellissa kaikkiaan kuusi viikkoa. Vili kuljetti papereita paikasta toiseen, jonotti, ahdistui ja oppi käytäntöjä. – Perjantaisin Intian virastoissa ei tapahtunut mitään, joten paperit piti saada sisäänkuitatuiksi toisesta virastosta toiseen viimeistään torstaina, jotta ne olisi mahdollista saada takaisin ja eteenpäin seuraavan viikon keskiviikkona, Vili päivittelee.

Hän ei luovuttanut vaan sisuuntui. – Soitin yhteen virastoon parikymmentä kertaa, kävelin tiskille ja laitoin sähköpostia. Lopulta saimme todistukseen leiman.

Dokumenttien laillistaminen paikallisen lakitoimiston kanssa ei sekään sujunut jouhevasti. – Vihdoin sanoin lakitoimiston edustajalle tiukasti, että asia pitää hoitaa kuntoon tiettyyn päivään mennessä, muuten emme maksa palkkiota. Se auttoi.

”Tuntui kurjalta, kun aikaa kului, emmekä voineet soittaa lastenkotiin ja kysellä Aadan voinnista.” Jo suhteen alussa Carolina ja Vili olivat puhuneet lapsettomuuden mahdollisuudesta ja siitä, että joskus heillä voisi olla sekä biologinen että adoptoitu lapsi.

Denisen, 4, rakkaus uuteen siskoon, Aadaan, 1 v 8 kk, antaa vielä odottaa itseään. Carolina ja Vili ovat yllättyneet, kuinka sopeutuminen vie aikaa ja vaatii vanhemmilta yrittämistä.

Adoptio maksoi perheelle noin 10 000 euroa ja joitakin lisäkuluja. Intiaan oli esimerkiksi pitänyt lähettää iso pino notaarin leimaamia papereita. – Jokaisen yksittäisen paperin leima maksoi lähemmäs 10 euroa. Saatoimme vain katsoa, miten leimasin kävi, Vili muistaa. Lopulta perhe pääsi matkalle koti-Suomeen.

Sisarusten sopeutuminen toisiinsa voi olla hankalaa

Sadekuuro ropisee rivitalon räystäistä rauhallisella pientaloalueella. On elokuu, ja perhe totuttelee arkeen.

Sisällä, uutuuttaan kiiltävässä kodissa isosisko Denise on vaihtanut päälleen pinkin mekon, jonka sifonkihelma välkehtii. Hän pyörähtelee piruetteja päkiällään, maalaa käsillään ilmaan kevyesti kaaria. Sisko Aada katsoo ujosti sivummalla. Hän tarrautuu isänsä jalkaan. – Katso äiti, katso! Denise huutaa. – Hienosti menee! Mene vaan Aada mukaan tanssimaan, Carolina kannustaa.

Rölli laulaa Mauno madosta narisevalla äänellään, ja sisaruksilla on kivaa. – Onneksi näitäkin hetkiä on. Sisarusten sopeutuminen toisiinsa on ollut vaikeampaa kuin luulin, Carolina sanoo.

Huomiosta ja leluista on usein kiistaa. Toinen käy tönäisemässä toista ja toinen tönäisee takaisin. – Denise kyllä haluaisi hoivata Aadaa, mutta tämä ei pidä siitä ja hermostuu. Aadaa taas kiinnostavat Denisen lelut omia enemmän.

Alun perin tyttöjen piti jakaa huone, mutta koska Denise on niin mustasukkainen tavaroistaan, vanhemmat päättivät antaa lapsille omat huoneet. – Jotta Denisestä tuntuisi, ettei kaikkea omaa heti pidä jakaa, Carolina toteaa.

Vanhemmat ovat kovasti yrittäneet pohtia, miten löytää tasapaino Denisen omien juttujen kuten kerhojen ja yhteisen ajan välille. – Sitä on koko ajan jotenkin varpaillaan. Emme halua Aadalle lisästressiä, koska hänen perusturvallisuutensa vauvana ei ollut hyvä. Toisaalta meidän on huomioitava Denisen tarpeet ja autettava häntä sopeutumaan. Molempien parasta ajatellessa tulee helposti riittämätön olo, Carolina huokaa.

Adoptiolapsen pelot vaikuttavat öihin

Aada istuu tietokoneen äärellä ja katsoo lasten ohjelmaa. Jo kohta paikalta kuuluu itkua, kun Denise pyyhältää häiritsemään siskoaan. – Lopeta! Anna Aadan olla tai et saa itse käyttää konetta, Vili komentaa.

Jaloissa hyppii kaksi pientä koiraa: chihuahua Fiona ja toyvillakoiran pentu Peppi, joka onneksi kiinnittää Denisen huomion. – Peppi on hyvää seuraa Deniselle. Tyttö osaa ja saa hoitaa koiraa ja saa siitä itsetuntoa. Aada taas hieman varauksellisempi koiria kohtaan. Olemme miettineet, josko Intiassa peloteltiin kulkukoirista.

Pelot ja muutokset kaihertavat Aadaa. Hänen on ollut vaikea nukkua öitään. Jo Intiassa lapsi sai yöllisiä kauhukohtauksia. Kauhua tihkuvat unet ovat onneksi jääneet, mutta Aada heräilee parin tunnin välein nyyhkytykseen tai voimakkaaseen itkuun. – Valvominen kävisi todella raskaaksi. Päätimme, että Aadan on hyvä tottua olemaan myös vain Vilin kanssa. Siten voimme olla hoitovuoroissa. – Aluksi Aada ei hyväksynyt hoivaani mutta nyt hän jo juoksee vastaan, kun palaan töistä, Vili kertoo.

Vanhemmat luottavat, että itkuisuus menee ohi aikanaan. Valvominen verottaa kuitenkin jaksamista. Onneksi Carolinan vanhemmat ovat auttaneet Denisen hoidossa.

Carolina on toistaiseksi vanhempainvapaalla, mutta ennen pitkää Aada aloittaa päiväkodissa. – Kuulimme, että asuinalueellamme on muitakin adoptiolapsia. Toivottavasti täällä hyväksytään erilaisuutta, ettei olisi rasismia. Carolina ja Vili ovat päättäneet puhua Aadalle adoptiosta avoimesti. Adoptiosta ei tehdä numeroa, ja sitä pidetään luonnollisena asiana. – Haluaisimme, että Aada voisi olla ylpeä omista juuristaan, ja että hänelle kasvaisi hyvä itsetunto.

Toiveissa on myös aika, jolloin siskokset pitäisivät toistensa puolia. Kenties jo pian iloinen ja nauravainen Aada löytää yhteisen sävelen Denisen kanssa, sellaisen tavanomaisen sisarusten välisen rakkaus-nahistelusuhteen.

Teksti:Else Turunen Kuvat: Tommi Tuomi / Otavamedia

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 19/14 nimellä Pitkä matka kotiin.

Lue lisää kansainvälisestä adoptiosta:

Pelastakaa Lapset – Kansainväliset adoptiot Interpedia – Kansainväliset adoptiot Helsingin kaupungin sosiaalivirasto – Helsingin kaupungin adoptiopalvelu Kaksplus.fi: Näin adoptio etenee – 10 kysymystä adoptiosta

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kansainvälinen adoptio – pitkä matka kotiin

Sinun täytyy kommentoidaksesi.