Ihmiset

Kirjailija Kaisa Haatanen: ”En olekaan vielä vakava kuivis”

Kaisa Haatanen iloitsee siitä, että 49-vuotiaana hän voi olla sekä pöljä että seesteinen.

Tässä iässä on yllättänyt se, miten vähän olen ihmisenä muuttunut 30 vuodessa. Parikymppisenä ajattelin, että viisikymppisenä olen varmaan vakava kuivis. On iloinen yllätys, ettei minusta ole tullutkaan sellaista!

Parasta tässä iässä on mahdollisuus ja kyky venyä iän suhteen tarvittaessa ylös- tai alaspäin. Voin olla lapsellinen ja pöljä ilman että siinä on mitään omituista.

50 on uusi 30 – mutta se voi olla myös uusi 70. Tämän huomasin, kun olin viikonloppuna vanhempieni kanssa mökillä. Joimme iltakahdeksalta äitini kanssa kaakaota kuistilla, oli hiljaista ja rauhallista. Kaakaon jälkeen alkoi jo ramasta mukavasti. Siinä päästin suustani, että eläkkeellä olisi varmaan ihanaa. Tajusin, että herranjumala, minähän olen kuin 70-vuotias!

Kadun etten nuorempana ottanut enemmän riskejä. Olisin voinut lähteä opiskelemaan ulkomaille tai ruveta styylaamaan sen yhden tyypin kanssa.

Koko ajan olisi ollut mahdollista tehdä toisin, mutta kun elää riskittömästi, sulkee tietoisesti silmänsä monilta mahdollisuuksilta. Olen aina ollut varman päälle pelaaja, turvallisuushakuinen ihminen.

Paras ikä on juuri tämä. En tosin ajattele niinkään numeroa kuin tämänhetkistä olotilaa. En vieläkään ajattelisi ikää numerona, mutta ikätovereiden vanheneminen tuntuu hämmästyttävältä. Ja potentiaaliset kivat kundit rupeavat olemaan kuusikymppisiä. Se on fakta, mutta sen sanominen ääneen tuntuu järjettömältä. Minulla oli ikäkriisi kun täytin 40. Sinä vuonna ei mennyt varmaan päivääkään, etten olisi ajatellut ikääni. Se oli se nelonen siinä, keski-iän vääjäämättömyys.

Kriisi tuskin toistuu, kun vuosikymmen pian taas muuttuu. Olen kirjani myötä julistautunut keski-iän uusiksi, iloisiksi kasvoiksi, joten iästä puhuminen ei tunnu oudolta.

Kaisa_Haatanen_1

Tässä iässä pelottaa omien vanhempien vanheneminen. Se tuo uusia tilanteita, jotka eivät ole helppoja. Me ikätoverit jaamme huolemme vanhemmistamme, se on iso osa tämän ikäisen naisen elämää.

Minulla on läheiset välit vanhempiini, mitä varmasti on auttanut se, että olen aina asunut heitä lähellä ja ollut lähes koko ajan vanhapiika. Voi olla hullua ja väärin, mutta olen äitini hyvä ystävä. Olemme molemmat nyt seesteisen keski-ikäisiä, emmekä enää juurikaan riitele. Meillä on loputonta päläpäläkeskustelua tyhjänpäiväisistä asioista, kuten ystävän kanssa on.

Vallan dynamiikka välillämme on muuttunut: Ei ole enää niin, että äiti määrää, mutta ei myöskään niin, että minä määräisin. Ei ainakaan niin kauan, kun äitiä ei tarvitse valvoa tai hoitaa. Olemme ensimmäistä kertaa tasavertaisia suhteessamme.

Silloin kun äidin ote minusta oli irtoamassa, hän kävi valtataistelua leuka tanassa muistuttaen: mä olen sun äitis! Siihen vastasin, että mä olen kuule 40.

Tässä iässä minun ei tarvitse yrittää olla yhtään parempi kuin olen. Kelpaan tällaisena itselleni, olen aina kelvannut. Mutta nyt uskallan myös tunnustaa tietämättömyyteni jostain asiasta ja pyytää apua. Tiedän myös, että kaikesta ei tarvitse olla maanisen kiinnostunut. Ja kokemus on opettanut, että huonot kirjat jätetään kesken.

Muiden suhtautuminen tämän ikäiseen on vaihtelevaa. Voin halutessani muuttua aivan näkymättömäksi. Kun menen verkkareissa ja lantsareissa kauppaan, ihmiset kävelevät päälle. Mutta niin ei takuulla käy, kun laitan itseni näkyväksi. Kun olen tällainen ruskeasilmäinen ja kohtuullisen eloisa, aina minua ovat miehet katsoneet.

Kaihoisimmat miesten katseet sain kun olin nelikymppinen. Silloin kun säpäkästi pukeutuneena tulin työviikon jälkeen hakemaan kaupasta pelkästään sixpackin olutta, pentujaan raahaavien perheenisien katseet kyllä nauliutuivat minuun.

Kaisa_Haatanen_3
Kirjailija Kaisa Haatanen paljastaa oman numeronsa uudessa juttusarjassamme.

Minulla on vielä aikaa melkein mihin tahansa, paitsi lasten hankkimiseen. Se ei haittaa, sillä minulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Vauvat ovat kivoja, mutta minulla ei ole ollut pakkoa saada omaa perhettä. En ole osannut sitä edes kaivata, joten olen ollut ihan tyytyväinen lapanen tämänkin suhteen.

Töissä tämän ikäinen on viimeinen sukupolvi, joka on vielä lojaali työnantajalleen, jos vain työpaikka on. Nuoremmat ovat tottuneet joko vapaaehtoisesti tai pakolla pätkätöihin. He ovat diginatiiveja, jota me emme ole. Me vihaamme Exceliä, mikä pennuille on ihan vitsi. Mutta meillä on paljon hiljaista tietoa, jota soisin arvostettavan enemmän.

Se tietomäärä, joka minulla on asiantuntijana, on merkittävämpää kuin noheva terhakkuus; että vain mennään ja hönötetään. Kokemus on arvokasta, on tärkeää tietää miten asiat ovat olleet 20 vuotta sitten.

Tämän ikäinen on oppinut joustamaan. Ja tietämään ne paikat, missä ei kannata joustaa.

Nuorilta kadehdin riskinottokykyä. On hienoa, miten he voivat ihan pokkana irtisanoutua töistään ja lähteä vuodeksi vaikka Brasiliaan. Siellä he elävät tarjoilijan töillä ja tapaavat ihmisiä joka puolelta maapalloa. Että ne voivat tehdä tuollaista, minulle ei tulisi mieleenkään. Ei tullut tosin nuorenakaan.

Veljeni on joskus pilkannut minua sanomalla, että olen kuin Nalle Puh, tosi tyytyväinen hunajapurkki edessä, eikä lähdössä yhtään minnekään. En ole lainkaan levoton, olen levollinen.

Kun katson peiliin näen ison pään, suloiset ruskeat jyrsijän silmät, todella hyvät hiukset, ruusufinnin ja kaksoisleuan. Katson siis mieluiten kasvopeiliin. Näen siellä tunnistettavaa ja myönteistä, joskus jopa ilahduttavaa.

Lakanoitteni välissä katson tabletilta väkivaltaisia laatusarjoja.

Meikkipussissani on… ei aavistustakaan! Siellä on harkittu setti ja tarpeetonta sälää. Minulla on useita meikkipusseja. Löysin juuri yhdestä 20 euron setelin ja ilahduin: yllätysrahan saa käyttää mihin vain!

Iän myötä arvoni ovat pysyneet samanlaisina. En ole muuttunut konservatiivisemmaksi, mutta arvostan perinteitä enemmän.

En enää ateistina kärsi, jos joudun kirkollisiin juhliin. Näen ne kauniina tapoina. Muutenkin pidän nykyään suuressa arvossa kohteliaisuutta ja toisten huomioon ottamista. Hyvät tavat edistävät yleistä ja yksityistä hyvinvointia. Apua, olenko sittenkin ihan hirveä kuivis kun tällaisia sanon?

 

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/15

Lue lisää: 

Minna Lindgren ja naurattava vanhuus

Mark Levengood: “Kepeästi vakava”

Aira Samulin: ”Mieliteot pitää toteuttaa”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kirjailija Kaisa Haatanen: ”En olekaan vielä vakava kuivis”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.