Ihmiset

Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän

Sampo Linkonevan, 51, poika kuoli onnettomuudessa. Suru on nyt muuttunut haikeudeksi, silti se seuraa kuin varjo.

”Toukokuisena iltapäivänä vuonna 2009 maailmani pysähtyi. Oli 45-vuotispäiväni. Pystytimme näyttelyä perheyrityksessämme Taidekeskus Honkahovissa yhdessä vanhempieni ja vanhimman tyttäremme Lauran kanssa. Oli kesäisen lämmintä.

Kolmen jälkeen teini-ikäinen kuopuksemme Erkko huikkasi vaarilleen, että lähtisi kavereiden kanssa uimaan. Laura näki, miten hän pysähtyi vähän matkan päähän laittamaan kuulokkeita korvilleen. Pysähdyksen jälkeen hän jatkoi matkaa pitkä tukka tuulessa hulmuten.

Jatkoimme töitä tietämättä, että se oli viimeinen kerta, kun näimme hänet elossa.

Ehkä vartin päästä puhelimeni soi. Toinen tyttäremme Sonja soitti ja kysyi, olemmeko kuulleet Erkosta. Oli kuulemma sattunut junaonnettomuus. Puhuivat, että Erkko olisi osallisena.

Ryntäsin autoon ja pyysin Lauran mukaan. Jo kaukaa näin, että junaradan lähellä aivan Mäntän keskustassa oli hälytysajoneuvoja ja paljon ihmisiä. Kun hyppäsin autosta ja lähdin juoksemaan rataa kohti, poliisit pysäyttivät meidät. Joku mainitsi sanan omainen.

Ensihoitajat pitivät kauempana suojaa maassa makaavan hahmon päällä. Ymmärsin, että henkilö joka siellä makasi, oli kuollut. Samassa näin Erkon pyörän maassa. Puhelin takataskussani soi. Katsoin sitä ja näin, että vaimoni Marketta yritti soittaa. Hän oli töissä Tampereella. En voinut vastata. En vielä tiennyt mitä sanoa.

Kohta se puhelu oli pakko tehdä. Oli kerrottava vaimolle, että Erkko se oli, joka makasi pressun alla. Meidän poikamme oli kuollut.

Siitä eteenpäin kaikki sujui kuin hidastetussa elokuvassa. Jätin auton poliisin ohjeesta tien varteen. Saimme kyydin sairaalaan ambulanssin kyydissä.

Kävin tunnistamassa Erkon ruumiin, ensin yksin, ja sitten Marketan kanssa. Meille annettiin sairaalassa oma huone. Se oli hyvä, sillä en kestänyt nähdä muita ihmisiä. Muistan hirvittävän janon ja sairaalan muovikupit. Toistin tytöille, että itkeä saa ja pitääkin. Mitään sen viisaampaa en osannut siinä tilanteessa sanoa.

Aivot alkoivat tehdä yllättävän nopeasti käytännön järjestelyjä. Oli tiedotettava isovanhempia ja ystäviä. Pyysin ystävää välittämään tiedon eteenpäin. Että Erkko todella oli kuollut. Että emme halunneet soittoja emmekä vieraita kahteen vuorokauteen. Ei kukkia, ei muistamisia.

Koska pelkäsin, että vanhempani voisivat saada sydänkohtauksen, menimme heidän luokseen ambulanssilla. Marketta soitti kauempana asuvalle äidilleen vasta sitten, kun oli varmistanut että sukulainen oli hänen tukenaan.

Veljeni jäivät vanhempieni kaveriksi kun lähdimme kävelemään kylän läpi kotiin. Matkalla tapasimme kirkkoherran, joka oli ollut tulossa meille. Juttelimme kadulla ja sovimme, että se riitti. Sitten menimme kotiin ja aloimme juoda vettä. En ollut tiennyt, että suru tekee ihmisen niin janoiseksi.

Suru sai minut vetäytymään omiin oloihini. En halunnut nähdä ihmisiä. Hakkasin puita ja lämmitin saunaa. Purin tuntojani kirjoittamalla blogia. Toimistolla yritin tehdä sen mitä saatoin. Itku saattoi tulla koska tahansa, varoittamatta.

Eräänä heinäkuisena päivänä Marketta parahti, ettemme voisi koskaan enää viettää joulua. Varasimme jouluksi matkan Egyptiin. Ajatus perhejuhlasta ilman Erkkoa tuntui kaikista liian vaikealta.

Kesä meni joten kuten, täydessä sumussa. Olin niin ahdistunut, etten pystynyt käymään kaupassa enkä lukemaan päivän lehtiä. Kaikki mikä oli ennen tuottanut iloa ja tyydytystä, pyyhkiytyi pois. Millään ei ollut mitään merkitystä.

Hyvää tarkoittavat sanat siitä, miten aika parantaa haavat, tuntuivat pahalta ja jotenkin kä- sittämättömiltä. Aika ei nimittäin kulunut. Se todella tuntui pysähtyneen. Ulkopuolella maailma jatkoi kulkuaan, mutta meidän perheessämme kellot seisoivat paikoillaan.

Jossain taustalla kyti kuitenkin ajatus: oli myös kaksi elävää lasta. Heillä oli elämä edessä. Heidän vuokseen olisi jaksettava lusia omakin elämä jotenkin loppuun.

Syksyn tullen päätimme Marketan kanssa, että ottaisimme vastaan kaiken avun, mitä oli mahdollista saada. Pääsimme mukaan MLL:n vertaisryhmään lapsensa menettäneille. Ennen ensimmäistä tapaamista mietimme, ketä siellä olisi. Eihän lapsia kuole. Meitä olikin seitsemän paria.

Keskustelu ryhmässä auttoi hirveästi. Huomasimme, että on monta tapaa surra. Joku sytytti kynttilöitä, toinen halusi puhua.

Ymmärsimme nopeasti, että Erkon kuoleman myötä koko identiteettimme oli muuttunut. Olimme nyt äiti ja isä, joiden lapsi oli kuollut. Se määritteli siitä eteenpäin kaiken, mitä tekisimme ja tuntisimme. Se selitti hajamielisyyden ja ilottomuuden.

Syksyllä vahvistui ajatus siitä, ettei taidenäyttelyiden pyörittäminen enää riittänyt tuomaan merkitystä elämäämme. Laitoimme yrityksemme myyntiin. Kun ostaja marraskuussa ilmaantui, hän halusikin meidät töihin. Kävi klassisesti: hukutin suruni työhön.

Puolentoista vuoden ajan sinnittelin. Päivät tein töitä, illat ja yöt surin. Ajauduin ihmisten keskellä yhä syvemmälle omassa ahdistuksessani. Tuli tarve vähentää kommunikointia ja päästä lähemmäs yksinäisyyttä. Olla ilman, että kukaan kyselisi mitään.

Marketta tunsi samoin. Keväällä 2011, kaksi vuotta Erkon kuoleman jälkeen, päätimme, että se kesä olisi viimeinen Mäntässä.

Kun tytöt lähtivät omien opintojensa perässä maailmalle, irtisanouduimme työstämme, vuokrasimme talomme ja veimme irtaimiston varastoon. Muutimme Kuusamoon perheen mökille, erakoiksi.

Haaveilin siitä, että erämaan yksinäisyydessä minun pitäisi mietiskellä korkeintaan sitä, miltä puolen kierrän polulle sattuneen kiven. Odotin, että nuotiolla istuskellessa saisimme myös vastauksia.

Kävelimme koko syksyn koirien kanssa pitkin Kuusamon metsiä. Pääosin kuljimme hiljaa. Olimme jo käyneet kaiken läpi keskenämme lukemattomia kertoja.

Luonto rauhoitti mielen. Niin kauan kuin pysyin liikkeessä, oli hyvä.

Talven kuluessa päätin hakeutua opiskelemaan lisää rakasta harrastustani, valokuvausta. Valokuvaus oli tavallaan terapiani. Kuvatessa on keskityttävä täysillä hetkeen, muut murheet haihtuvat hetkeksi.

Oli tärkeää saada elää itse aikataulutettua elämää, nousta silloin kun jaksoi ja tehdä sen mitä kykeni. Sen ansiosta aloin pikku hiljaa tuntea eläväni jälleen. Kaksi ja puoli vuotta sitten hakeuduin jatkamaan valokuvausopintoja Tornioon. Ostimme vanhan talon kaupungin keskustasta ja teimme kotimme sinne.

Viime syksynä kuulin mahdollisesta työpaikasta Mäntässä. Pohdin pitkään, olisinko valmis palaamaan normaaliin elämänrytmiin, takaisin sinne mistä lähdimme. Kun tieto työpaikan saamisesta tuli, päätin ottaa sen vastaan.

Neljän vuoden pakomatkan jälkeen aika oli vihdoin kypsä. Työelämässä aloittaminen on tuntunut toisaalta innostavalta, toisaalta uuvuttavalta. Väsyn helposti, enkä edelleenkään hakeudu sosiaalisiin tilanteisiin. Olemme Marketan kanssa muuttuneita ihmisiä. Haluamme olla kahdestaan ja elää tasaista, normaalia elämää. Hyvä arki on parempaa kuin satunnaiset kohokohdat.

Näen nyt päivittäin sen paikan, johon Erkon elämä päättyi. Joka kerta sisälläni läikähtää sama tuska, mutta enää se ei lyö jalkoja alta. Suru on tasaantunut haikeudeksi. Se on kuin varjo, joka seuraa meitä joka päivä, välillä tummempana, välillä haaleampana.

Muistan Erkkoa päivittäin. On aika ennen Erkon kuolemaa ja aika sen jälkeen. Välillä itken muistoille, mutta välillä myös nauran. Sain kokea hänen kanssaan monta hyvää hetkeä. En kadu yhtään, että otin hänet mukaan joskus vähän vaarallisiinkin äijähommiin. Ne muistot ovat nyt kalleinta omaisuuttani.

Tänä keväänä Erkon vanhat kaverit juhlivat yojuhliaan, osa lähtee armeijaan. Meille Erkko tulee ikuisesti olemaan se sama pikkupoika, joka lähti pitkä tukka hulmuten kohti uimarantaa, jonne ei koskaan päässyt.”

Lue myös:

Köyhyys: ”Vakituinen palkka on luksusta” Asperger-pojan äiti: ”Odotin parempaa aikaa” Avioero: ”Suru vain pitää itkeä ulos”