Ihmiset

Lasse J. Laine linturetkellä

Lasse. J. Laine ei haluaisi nukkua ollenkaan, koska muuttolintuja saapuu jatkuvalla syötöllä. Lintuharrastus on suositumpaa kuin koskaan.

Tuskin olemme päässeet ulos Lasse J. Laineen maasturista, kun lintumies tunnistaa laulajan ja toisenkin.

– Oho! Sirittäjä! Se on ensimmäinen tänä keväänä kuulemani. Nuo haikeasti ääntelevät ovat puolestaan vihervarpusia, ornitologi, lintukirjailija Lasse J. Laine, 69, selvittää.

Seisomme aamukahdeksalta kuusimetsän laidassa. Toukokuisena aamuna on vain seitsemisen astetta lämmintä. Lintuja viileys ei tunnu haittaavan. Ne visertävät, lavertelevat, kujertelevat ja huutelevat huilumaisesti.

Kiedon huivia tiukemmin kaulaan, vedän keuhkoihin raikasta ilmaa ja antaudun konsertolle. Korvani eivät kykene erottamaan ensimmäistäkään laulajaa. Lasse J kannustaa vasta-alkajaa.

– Sirittäjä on aika helppo oppia. Sen laulu kuulostaa siltä kuin laittaisi kolikon pöydälle pyörimään.

– Sip, sip, sip, koiras aloittaa kunnes rytmi kiihtyy ja laulu kuulostaa sirinältä.

Nyt tätä kerttulintua kuten muitakin laulajia kannattaa kuunnella. Juhannukselta konsertointi jo vaimenee.

Linnun tunnistaminen pelkän äänen perusteella voi olla hyvinkin kimuranttia. Esimerkiksi talitiainen voi laulaa kuusitiaisen säettä.

Siivekkäät ovat muuttaneet laulujaan aikojen saatossa. Kun ”titityytä” laulaneet talitintit huomasivat, että lyhyempää ”tityy”-värssyä laulavat saivat paremmin naaraita, ne lyhensivät säettään. Nykyisin jotkut koiraat viettelevät naarasta pelkällä ”tiit tiit tiit” -morsetuksella.

– Lintumaailmassa kaikki ei ole sitä, miltä aluksi kuulostaa. Äänen lisäksi linnusta on hyvä saada myös näköhavainto, Lasse J sanoo.

Yhden pysähdyksen taktiikka

Lasse J. Laine on noussut lukemattomat kerrat yhtä aikaa auringon kanssa ja lähtenyt linturetkelle. Siitä huolimatta hän puhkuu nytkin intoa. Kotikulmillaan Inkoon Degerbyssä hän näki aamulla heti ensimmäiseksi kolme pikkujoutsenta.

– Ne ovat täällä harvalukuisia läpimuuttajia.

Paras aika lintujen seuraamiseen on aamuneljän ja kahdeksan välillä. Silloin virkeät koiraat kuuluttavat reviiriään ja houkuttelevat naaraita.

Oikeastaan Lasse J ei välittäisi nukkua toukokuussa ollenkaan, koska muuttolintuja saapuu silloin jatkuvalla syötöllä. Kaikkiaan ilmatilaamme halkoo keväällä yli 20 miljoonaa tulijaa.

Jotkut Afrikasta saapuvat ovat lähteneet matkaan jo helmi-maaliskuulla. Isot linnut kuten kahlaajat selviävät muutosta yhden pysähdyksen taktiikalla kun käyttävät tuulia hyväkseen. Pienempien pitää tehdä useampi välilasku.

– Lintujen muuttosuoritukset ovat aivan valtavia.

Lasse J kaivaa kiikarin, kaukoputken ja kameran auton perästä. Lähdemme kulkemaan metsän halki kohti läheistä Lepinjärveä. Lasse J pitää sitä yhtenä Länsi-Uudenmaan parhaista lintujärvistä. Sen äärellä pesii noin sata lintulajia ja se on monien pohjoiseen menijöiden levähdyspaikka.

Lasse J:n ja noin 100 000 muun suomalaisen lintuharrastuksessa ei ole kyse yksinomaan bongaamisesta vaan useimmilla jostain paljon suuremmasta.

– Kun kuulen kevään ensimmäisen peipon tai kiurun, tunnen syntyväni uudestaan. Puhumattakaan kun kuulen punarinnan, joka on yksi lempilinnuistani. Niiden elämisen riemu välittyy ihmiseenkin.

Lasse J juttelee, että iän karttuessa moni kokee lintujen laulun ja kauneuden entistä syvemmin.

– Kun kuulee mustarastaan lyyrisen laulun illansuussa, mieltä painavat asiat siirtyvät taka-alalle.

Taiteilijoissa on tunnetusti lintujen ystäviä. Sibelius esimerkiksi rakasti joutsenia ja kurkia.

– Absoluuttisen sävelkorvan omaavat muusikot pääsevät lintujen tunnistamisessa muita pidemmälle. Muusikot ovat myös ammentaneet lintujen laulusta sävellyksiinsä suoraan osioita.

Töyhtäri kurkkaa

Lasse J kiinnostui linnuista jo teinipoikana Helsingissä. Eräs Vantaalle suuntautunut koulun luontoretki oli ratkaiseva. Metsässä kuunneltiin kaunista laulajaa, jonka Lasse J tunnisti kultarinnaksi. Pian hän lähti jo omille retkilleen, joille ei loppua näy. Nyt hän on nähnyt yli puolet maailman lintulajeista.

– Linnut on harrastus, jossa ihminen saa jatkuvasti lisää polttoainetta kun oppii uusia lajeja.

Edellisyönä hän on tullut Virosta. Kaikkiaan hän on käynyt retkillään 90 maassa. Mieli palaa vielä ainakin Tiibetin ylängölle, Etelämantereelle ja Uuteen-Seelantiin.

Maasto on epätasainen. Lasse J:n mukana kulkevat kaukoputki ja 500 millin objektiivilla varustettu kamera painavat yhteensä 15 kiloa.

– En minä niiden painoa edes huomaa. Välineiden on oltava hyvät. Aloittelijalle välineistöksi riittää hyvä kiikari, lintuopas ja havaintovihko.

Hassua kampausta kantava töyhtötintti eli ”töyhtäri” näyttäytyy meille vanhojen kuusien lomassa, mutta lennähtää samoin tein piiloon.

Lasse J kertoo, että 1960-luvulla lintuja harrastivat lähinnä tieteentekijät ja koulupojat. 1970-luvulla suuret ikäluokat tulivat hommaan mukaan. Kouluihin ryhdyttiin perustamaan lintukerhoja.

Kiikareiden ja kaukoputkien astuessa kuvaan harrastus sai toden teolla vauhtia. Nyt suomalaisista lintuharrastajiasta neljäsosa on naisia.

– Se on hienoa. Naisilla on nykyisin enemmän aikaa itselleen ja varaa hankkia välineistöä. Naiset ovat myös innokkaita lintujen ruokkijoita, koska haluavat hoivata.

Jotain harrastuksen suosiosta kertoo sekin, että Lasse J:n tuore kirja Suomen linnut -tunnistusopas (Otava) on kevään myydyin tietokirja.

– Teen kirjoja, koska haluan saada ihmiset innostumaan luonnosta.

Lasse J pysähtyy. Hän ryhtyy suhisemaan ja maiskuttelemaan erikoisella tavalla käsiään apuna käyttäen. Peippokoiraat luulevat häntä kilpailijaksi ja tulevat oksien kärkeen ihmettelemään, että mitäs täällä on menossa?

Hän hehkuttaa sitä, kuinka lintujen aistit ovat omaa luokkaansa. Kun mustarastas hyppelee maassa päätään ovelasti käännellen, se ”kuuntelee matoja.”

Käpytikka rummuttaa reviiriään kuuluvaksi. Hiivimme kuin intiaanit lähemmäs ääntä, mutta emme näe punaniskaista ”käppäriä”, Suomen yleisintä tikkaa. Mutta metsässä riittää muutakin ihasteltavaa. Valkovuokot levittäytyvät kaikkialle ja kaunis peltoaukea viettää Lepinjärvelle.

Melko alas kuusen runkoon on kiinnitetty pönttö. Siinä oleva lappu kertoo, että koululapset ovat sen linnuille laittaneet.

– Se on tuolla puussa laulavan kirjosiepon koti, Lasse J sanoo.

Pelikaanitornissa tapahtuu

Käännymme polulle, joka johtaa rannan lintutornille. Meitä lähestyy harmaahiuksinen herra kaukoputki kainalossaan. Johan Witting haluaa jakaa ilonsa: hän on nähnyt näillä seuduin jalohaikaroita.

Kiipeämme porukalla ”Pelikaanitorniin”, josta avautuu huikea näky. Järven pohjukassa ui kolmisenkymmentä kyhmyjoutsenta sekä useita härkälintuja. Ruovikossa erottuu kaksi kurkea.

– Jos minä olisin saanut päättää, kurki olisi Suomen kansallislintu. Se on niin upea. Ja sanassa suo on jo melkein Suomi, Lasse J sanoo.

Aivan lähellä rannassa pesii kyhmyjoutsen. Uljas koiras pöyhii naaraan vieressä höyheniään hieman turhamaisen oloisena.

– Puku on pidettävä hyvässä kunnossa.

Lasse J pystyttää kaukoputkensa. Hän kehuu Lepinjärveä monipuoliseksi katselupaikaksi. Paikallisten pesijöiden lisäksi täällä tapaa”ylimuuttajia” sekä asutuksen läheisyydessä viihtyviä ns. kulttuurilintuja.

Pääsen näkemään kaukoputken kautta silkkiuikkujen sulavaliikkeisen soidintanssin.

Johan Witting kertoo, että hänelle tärkeintä on lintujen estetiikka.

– Ja syvä rakkaus näitä olentoja kohtaan.

Kaakkoinen virtaus

Suomalaisten kiinnostusta lintumaailmaan ovat lisänneet myös tapahtumat kuten Pihabongaus ja Tornien taisto.

– Tornien taisto on minun ideoimani. Vuonna 1994 kisaan osallistui kolme lintutornia, nykyisin yli 300 tornia. Tapahtumaa järjestää BirdLife.

Enemmän kuin bongaaja, Lasse J on lintujen tutkija.

Hän kertoo, että ”nyt tulee kaakosta hyvä virtaus.” Se enteilee, että Baltian suunnasta voi olla odotettavissa harvinaisempia muuttajia.

– Ne ovat nuorempia yksilöitä, jotka muuttavat pidemmälle kuin oli suunnitelmissa. Ne eivät ole kotipaikkauskollisia. Laji ei selviä aikojen saatossa, jos sillä ei ole fleksibiliteettiä, Lasse J kertoo.

Ryhdyn heti kiikaroimaan kaakkoon, mutta Lasse J toppuuttelee, etteivät ne heti sieltä tule. Vähän pitää jaksaa odotella.

Järveltä tuulee niin kylmästi, että on vedettävä huppu päähän. Lintumiehet seisovat hiljaisina ja rauhallisina ruovikkoja tutkaillen.

– Nyt laulaa Afrikasta tullut ruokokerttunen, Lasse J innostuu ja saa otettua kuvan kerttusesta.

Hänen tietokoneellaan on noin 200 000 lintu- ja luontokuvaa ja diojakin on kymmeniä tuhansia.

Lasse J miettii, että miehet nauttivat siivekkäiden kuvaamisesta, koska se on saalistuksen kaltaista toimintaa. Vaanitaan ja lopulta onnistutaan.

– Miehissä lienee enemmän hyviä lintukuvaajia kuin naisissa. Mies voi odottaa tuntikausia saadakseen hyvän kuvan.

Lintujen viestit

Paluumatkalla Lasse J ihailee vanhaa metsää, joka houkuttelee harvinaisia pesijöitä.

– Ai mustapääkerttukin on tullut. Ensimmäistä kertaa kuulen sitäkin tänä keväänä.

Jossain korkealla lehvästössä koiras ilmeisesti lymyilee ja nautimme sen huilumaisia vihellyksiä sisältävästä konsertosta.

Kuljemme hiljakseen Lassen J:n maasturille.

Lasse J kertoo, että joistain linnuista, kuten hänen tutkimistaan kirjokertuista ja pikkulepinkäisistä on tullut hänen ystäviään. Vuodesta toiseen tavattiin samoilla paikoilla. Linnuilla oli nimet.

Hän myös uskoo intiaanien tavoin, että linnut voivat olla sanansaattajia. Kun hänen isänsä kuoli 1996, Lasse J meni viemään suruviestiä äidilleen, perheen kesämökille. Oli varhainen toukokuun aamu.

Kun Lasse J ei kyennyt pidättämään tunteitaan, hän käveli metsänlaitaan. Siellä hän puhkesi lohduttomaan itkuun ja huusi ”isä, isä.”

– Kymmenisen sekunnin päästä varpuspöllö alkoi viheltää metsästä. Se on yölintu, jonka ei pitäisi äännellä toukokuun sateisessa aamussa. Minua pöllö lohdutti. Se oli viesti isältä. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää.