Kulttuuri

Maarit Huovinen – luottamuksen arvoinen

Kirjan kannessa on kirjailijan nimi kirjoitettuna presidentti Urho Kekkosen käsialalla. Se symboloi matkaa, jonka nuori Maarit Tyrkkö teki presidentin uskotuksi.

Maarit Huovinen, Tyttö ja nauhuri

Ensi silmäyksellä näkee, että työhuoneessa tehdään hartiavoimin töitä. Töölössä sijaitseva tilava yksiö on katosta lattiaan täynnä materiaalia: kirjoja, vanhoja lehtijuttuja, nauhurin kasetteja, leikekansioita, käsikirjoituksia, valokuvia, muistoesineitä, tauluja – myös presidentti Urho Kekkoselta saadut henkilökohtaiset lahjat löytyvät sieltä.

Täällä Maarit Huovinen kirjoitti kirjansa Tyttö ja nauhuri(Wsoy), joka ilmestyi syksyn kynnyksellä. Toisin kuin julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, se ei ole muistelmateos Suomen pitkäaikaisimmasta presidentistä, vaan nuoresta ja ennakkoluulottomasta toimittajasta nimeltä Maarit Tyrkkö.

Tarmokas nainen joutui aikanaan kiivaiden arvailujen kohteeksi. Oliko hän iäkkään presidentin tyttöystävä, sihteeri, apulainen vai mikä? Tuosta kaikesta hän sanoo olleensa aika tietämätön, koska asema presidentin lähipiirissä saattoi myös eristää hänet. Toimittajanakin hän oli yksinäinen susi, eikä liikkunut kollegoittensa seurassa.

Huovinen itse vaikeni suhteesta 40 vuotta. Hän on antanut kuohujen mennä, ajan tasata, tutkijoiden kiistellä ja presidentin persoonan ympärillä käydyn keskustelun laimeta. Eläkkeelle jäätyään hän kaivoi esille arkistonsa ja ryhtyi kirjoittamaan: itsestään. Perimmäisenä ajatuksena oli kuvata ainutlaatuista matkaa, joka johti ainutlaatuiseen suhteeseen UKK:n kanssa.

Maarit Huovinen arvelee, että kirja ansaitsi tulla julkaistuksi, koska hänen ja presidentin väleistä on vuosikausia puhuttu hiljaisesti sitä sun tätä.
– Ystävyytemme aikana koin, että olisi ollut eettisesti väärin puhua näistä asioista. Nyt taas koen eettisesti oikeaksi, että kerron oman totuuteni.

Yhteistyö Urho Kekkosen kanssa alkoi, kun Huovinen lainattiin Suomen Kuvalehdestä ylijohtaja Tauno V. Mäen muistelmien Iloista kyytiä päämiehen mukana kairassa ja tunturissa haamukirjoittajaksi.
– Sen kautta pääsin presidentin sisäpiiriin seuraamaan hänen vapaa-aikaansa. Kun presidentti sitten pyysi, että kirjoittaisin joskus hänestä kirjan ihmisenä, suostuin. Perustimme yhteisen arkiston, johon hän ryhtyi lähettämään materiaalia.

Yhteistyö jatkui, kun Huovinen ryhtyi vuoden 1976 jälkeen toimittamaan UKK:n kirjekokoelmia yhdessä myös ulkoministerinä toimineen Keijo Korhosen kanssa.
– Työskentelystä tuli vuosien myötä vaikeampaa, kun presidentti vanheni ja aika tuntui loppuvan. Suunnitelmissa oli harjoitella ensin kirjan kirjoittamista eläkeikään asti ja paneutua sitten presidentille luvattuun työhön. Näin tapahtui.

Muistoja ilman kahleita

Kun Maarit Huovinen ryhtyi kirjoittamaan omia muistelmiaan, hän päätti pysyä omassa maailmassaan, siinä, mistä kirjoitti. Hän oli tietoisesti lukematta kirjoja Kekkosesta, muistelmia ja historiikkeja. Materiaali löytyi kotoa, mutta sen järjestämisessä oli kova työ.

Tyttö ja nauhuri

Hänellä ei Kekkosen kaverina ollut ”punaisen maton kahleita”, ja hän saattoi aivan rauhassa tukeutua omiin kokemuksiinsa ilman ulkopuolisia auktoriteetteja. Huovinen myöntää, että aluksi hän vähän naiivisti ajatteli, että lukijoita kiinnostaisi, millaisia juttuja nuori toimittaja Maarit Tyrkkö kirjoitti. Työn edetessä hän halusi selvittää itselleen omaa nuoruuttaan ja tekojaan.
– Kun tapahtumat etenivät kesään 1975, aloin kiinnostua yhä enemmän toimittajan ja presidentin ystävyydestä, yhteistyöstä ja vapaa-ajan vietosta. Siitä miten yksityinen ja julkinen elämä kohtasivat.

– Olen helpottunut, kun pitkän vaikenemisen jälkeen voin ja saan puhua.
Kirjoitustyö vei kolme vuotta. Ensimmäinen meni purkaessa päiväkirjamerkintöjä ja omia arkistoja tietokoneelle, toinen puhaltaessa henkeä käsikirjoitukseen, lisäämällä siihen kuvauksia ja henkilökohtaisia havaintoja, kolmas tiivistäessä ja seuloessa kuvamateriaalia.

– Tiivistäminen oli tuskallista. En olisi halunnut luopua yhdestäkään lauseesta.
Tässä vaiheessa kustannustoimittaja tuli mukaan. Aikansa tuskailtuaan Maarit Huovinen päätti, ettei itke poistojen perään vaan keskittyy tiivistettyyn tekstiin ja sen toimivuuteen.

Uusi kirja kertoo lisää

Kritiikkiin Huovinen on suhtautunut hyvillä mielin. Tyttö ja nauhuri on saanut arvostelijoilta kannustavaa kiitosta. Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen kirjoitti, ettei kirjassa ole sensaatioita, mutta kirja kokonaisuudessaan on sensaatio.

Myös moni muu on pitänyt oikeana ratkaisuna kuvata tapahtumien kulkua ja presidentin arkea. Lukijat taas ovat pitäneet häntä rohkeana kirjoittajana. Vain muutama palstanpitäjä on ihmetellyt, miten on mahdollista, että Maarit Tyrkkö on kirjoittanut lähes 400 sivua, eikä ole osannut vastata kysymykseen, millainen oli nuoren toimittajan ja ikääntyvän presidentin suhde.

Se, mitä hänellä on toistaiseksi suhteesta sanottavana, löytyy kirjasta. Mutta millaisesta suhteesta, millaisesta rakkaudesta loppujen lopuksi on puhuttava, selviää hänelle itselleenkin vasta uuden kirjan myötä.

Materiaalin lajittelemisen hän on jo aloittanut. Hän sanoo odottavansa hieman pelokkaana tunteita, joiden eteen hän väistämättä nyt joutuu. Muistoihin liittyy paljon luopumista. Luettava on myös ne omat kirjeet presidentille, joiden hän ehti toivoa jo kadonneen.
– Ne kuitenkin löytyivät ja ovat juuri niin lapsellisia kuin pelkäsinkin.

Uusi itsenäinen teos alkaa vuodesta 1976 ja päättyy siihen, kun Tamminiemen portit suljettiin. Huovinen tapasi presidentin itse viimeisen kerran marraskuussa 1981.

Teksti: Tiina Stenius
Kuvat: Riikka Hurri/ Otavamedia

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 23/14.

Lue lisää Kotilieden kirjailijahaastatteluja

Sirpa Kähkönen: Kohtaloiden tallentaja
Anja Snellman: Sörkan friidu
Heli Laaksonen: Murteenkantaja

Kommentoi

Kommentoi juttua: Maarit Huovinen – luottamuksen arvoinen

Sinun täytyy kommentoidaksesi.