Suhteet

Minna Suuronen & Antti Virmavirta: "Emme muuttaneet maalle sattumalta"

Näyttelijäpariskunta Minna Suuronen, 47, ja Antti Virmavirta, 56, ovat kolmen teini-ikäisen vanhempia. Tänä kesänä he tekevät pitkästä aikaa töitä yhdessä.

Viisitoista vuotta sitten Minna Suurosella ja Antti Virmavirralla oli tapana viettää sunnuntaipäiviä katselemalla Helsingin Sanomista maatilojen myynti-ilmoituksia. He olivat tavanneet Tampereen Teatterissa vuonna 1996, ja alun työtoveruus oli muutamassa vuodessa syventynyt rakkaudeksi. Tuoreen pariskunnan ensimmäinen yhteinen asunto oli löytynyt Helsingistä. Kumpikin teki paljon töitä eri tahoilla, ja he olivat myös saamassa ensimmäisen yhteisen lapsensa.

Harjavallasta Varsinais-Suomesta kotoisin oleva Antti ei ollut koskaan ollut maaseudun kasvatti vaan teollisuuskaupungissa asunut opettajan poika. Kaipuu maalle oli kuitenkin aina ollut olemassa. Sitten kohdalle osui Jukolan tila Vihtijärven kylästä Vihdistä.

– Mikä sinun pääsi sekoittikaan, Antti kysyy puolisoltaan Minnalta.

– Sanopas se, tämä vastaa.

– Olin kasvanut Etelä-Savossa Pieksämäellä, eivätkä pikkukaupungin kuviot enää houkutelleet. Halusin asua joko umpimaalla tai isossa kaupungissa.

Jukolan talo hurmasi Antin ja Minnan. He ostivat useammassa erässä päätalon, muita rakennuksia ja hieman peltoa ja metsää. 12 hehtaarin tila on täysin maalla, ilman kunnallistekniikkaa ja katuvaloja. Taajamaan on kahdeksan kilometriä.

Kolmen tyttären talo

Jukola on ennen kaikkea koti ja miljöö, jossa Antin ja Minnan kolme tytärtä, Myrsky, 15, Varpu, 13 ja Iitu, 12, ovat kasvaneet lapsuudesta teini-ikään.

– Niin, he ovatkin alkuperäisiä maalaisia, Antti sanoo.

Perhe muutti Jukolaan, kun Myrsky oli aivan pieni.

– Yksi maallemuuton syy oli varmasti idyllinen ajatus siitä, että lapsi saa kasvaa turvallisesti maaseudun huomassa. Eihän se tietenkään ihan niin helppoa ollut, Minna muistelee.

Hän naurahtaa, että maatilaelämästä kertovat lehtijutut ja myynti-ilmoitukset ovat mainospuhetta ja idylliä. Todellisuus on paljon työntäyteisempi ja karumpi.

– Ylläpitämistä ja kunnostamista oli ja on yhä niin älyttömästi, varsinkin Antilla! Mutta tila, avaruus ja oma vapaus merkitsevät meille niin paljon, että työn jaksaa.

Ensimmäiset vuodet olivat välillä raskaita. Antti teki paljon töitä. Minna tutustui tyttäreensä ja opetteli olemaan äiti. Kolmen pikkulapsen vanhemmilla oli aikoja, jolloin vain ”selviydyttiin”.

– Minulla oli edellisestä liitostani poika Jaakko, joka oli tuolloin 10-vuotias. Olin siis jo kokenut vanhemmuuden ja perhe-elämän. En tajunnut, että kuljimme kokemuksissamme peräkanaa emmekä rinnakkain. Olisin voinut ottaa Minnan aseman paremmin huomioon. Samaan aikaan oli stressiä rahasta ja töistä ja kiire saada huusholli kuntoon, Antti muistelee.

Onneksi perheellä on ollut naapurustossa varamummoja, jotka ovat auttaneet lastenhoidossa ja kuljettamisessa, kun näyttelijäpariskunnan työt ovat sitä vaatineet. Nyt lapset ovat varhaisteinejä ja itsenäisempiä, toisella tavalla vaativampia.

– Kun lapset tulevat isommiksi, he alkavat sinkoilla eri suuntiin, eikä mikään tyydytä. Vanhemmilla on koko ajan jokin asia edessään vastattavana, Antti kuvailee.

Minnan ja Antin mukaan maalla lapset ovat saaneet kasvaa omanlaisikseen.

– Vaikka kyllä he muistuttavat monessa asiassa meitä. Tunnistan kyllä heissä Minnan ja minun piirteitä, Antti naurahtaa.

Minna jatkaa, että pariskunnan toiveissa on saada kasvatettua lapset ajatteleviksi ihmisiksi, jotka pärjäävät omilla jaloillaan.

Vapautta ja itsenäisyyttä

Maalla asuminen on tehnyt pariskunnasta haja-asutusalueiden elämäntavan kannattajia. He ovat kampanjoineet kyläkoulun ja palveluiden säilyttämisen puolesta muiden kyläläisten rinnalla. – Emme me siellä vahingossa asu, vaan uskomme siihen, että koko Suomi pitäisi pitää asuttuna, Antti sanoo.

Minnan mukaan yhteisöllisyys ei ole heille itseisarvo vaan käytännön asia.

– Jos pitää saada jotain aikaiseksi, se tehdään yhdessä talkoovoimin. Maalla asuu aktiivisia ihmisiä ja voimakkaita veronmaksajia.

Minnalle ja Antille elämäntapavalinnan syyt ovat kirkastuneet vuosien kuluessa. Yksi tärkeimmistä arvoista on vapaus.

– Meille on tärkeää, että elämä ja tekeminen ovat omissa käsissä, Minna sanoo.

Antti lisää, että kyse on periaatteista.

– Haluan nähdä, kuinka se kaurapuuro, jota lapsemme vastahakoisesti syövät, tulee pöytään ilman välikäsiä.

Kotitarpeiksi viljelevälle perheelle on arvokasta se, että elämä rullaa maatilan puitteissa.

– Meillä ei ole hätää, jos sähköt katkeavat, Antti sanoo.

Asuminen maalla on vaikuttanut näyttelijän työhön. Antin mukaan heidän tapansa elää tekee näyttelijän työn ainakin hänelle helpommaksi.

– Teen polttopuita, siistin ympäristöä, rakennan ja kunnostan. Kun keskityn tilan töihin, pää on vapaa käsittelemään ja hallitsemaan tulevia rooleja. Teatterikorkeakoulun opettajani Jouko Turkka sanoi, että menkää yksinäisyyteen. Minun on helpompi tuoda näyttämölle ajatukseni, kun vastapainoksi elän maalla.

Minna kuuntelee Anttia ja toteaa olevansa samaa mieltä maaseutuelämän vaikutuksista.

– Tosin näytteleminen on niin elimellinen osa minua, että tekisin sitä työkseni, asuisin missä vain. Näytteleminen on meidän ja perheemme elämää eikä ole sen hallitsevampi ammatti kuin muutkaan. Arki on arkea: laitetaan ruokaa, viedään lapsia päiväkotiin ja kouluun.

Aika kivaa ja ihan mahdotonta

Tänä kesänä Minna ja Antti tekevät jotain sellaista, mitä he eivät ole tehneet sitten ensi tapaamisensa. Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesänäytelmä Valheet ja viettelijät tuo näyttelijäpariskunnan samalle estradille vastanäyttelijöinä.

Minna muistuttaa nauraen, että Antin pestaaminen hänen vastanäyttelijäkseen ei ollut hänen ideansa.

– Antti ei tullut Ryhmäteatteriin reittä myöten, vaan ohjaaja Juha Kukkosen pyynnöstä.

Kun parilta kysyy, miltä tuntuu ryhtyä yhdessä teatteritöihin, he vastaavat yhteen ääneen.

– Aika kivalta, Minna sanoo.

– Ihan mahdottomalta, Antti sanoo.

Sitten he remahtavat nauruun.

Kun eräs vuosia puolisonsa kanssa Ryhmäteatterissa työskennellyt kollega kuuli, että Antti ja Minna näyttelevät yhdessä, hän vitsaili, että aikooko pariskunta kenties erota. Sellaista vaaraa ei ole. Minna tosin tietää, että ulkopuolisten silmiin avioparin asettaminen vastakkain näyttämöllä rooleihin, joissa kipinät sinkoilevat, on tietenkin jännittävä ja ajatuksia herättävä asetelma.

Aviopari ei tunne toistensa työtapoja perinpohjaisesti.

– Minna ei jaa näyttelijyyttä kotona esimerkiksi niin, että kävisi roolejaan läpi minun kauttani. Minä sen sijaan hölötän aiheesta paljonkin.

– Ja onhan siinä mahdollisuudet löytää teknisesti jotain hyvääkin, Antti sanoo.

Minna nauraa Antin ”satakuntalaiselle mustalle huumorille” ja on samaa mieltä.

– Kun työkaverina on niin tuttu ihminen kuin oma mies, jokin mutka on varmasti suorempi. Voimme saada työstämme jotakin uutta ja erilaista irti.

Antin mukaan roolihahmot, toisten tunteilla valtapeliä harrastavat Vicomte de Valmont ja Madame de Merteuil, ovat ”hirveät roolit”.

– Kun näyttelee ikävää hahmoa, täytyy saada luottaa toiseen. Näyttelijäntyössä laitan oman itseni syrjään ja alan olla joku toinen. Silloin on tärkeää tietää, kuka pitää minusta huolta, kenen käsissä olen, jotta voin hakea roolia turvallisesti.

Minna summaa, että läheisen ihmisen kanssa Antin tarkoittama luottamus on helppo saavuttaa.

– Tuntuu hyvältä, että teemme tätä nyt yhdessä, Minna jatkaa.

Nyt ruuhkavuosia eläneen perheen vanhemmilla on enemmän yhteistä aikaa myös työn puitteissa. Kun lapset ovat olleet pieniä ja aikuiset vuorotellen töissä, kahdenkeskistä aikaa on ollut todella vähän.

Antin mukaan aikaa on järjestämällä järjestetty: mökkiviikonloppu tai edes yksi yö kahdestaan tai pieni matka jonnekin.

– Nyt saatamme olla kotona päivällä samaan aikaankin. Pidämme taloa pystyssä yhdessä.

Harvinaisena kahdenkeskisenä hetkenä ei tarvitse tehdä mitään mullistavaa.

– Istumme kyökin pöydän ääressä ja juttelemme, Minna kertoo.

– Ja huilaamme, Antti jatkaa.

Minna lisää, että vaikka pariskunta arvostaakin omaa aikaa, lapset ovat pieniä vain hetken. Kun vuodet vierivät eteenpäin, koko perheen yhteinen aika muodostuu entistä tärkeämmäksi.

Jotain samaa, jotain erilaista

Minna ja Antti ovat olleet yhdessä jo lähes 20 vuotta. Pitkän liiton takana saattaa olla se, että pariskunnassa on riittävästi samaa ja riittävästi erilaista.

Minna arvelee, että heitä yhdistää jonkin sortin herkkyys toisen ihmisen havainnoimisessa. Se saattaa osin johtua myös yhteisestä ammatista.

– Me molemmat luemme ja tulkitsemme toisiamme ja näemme herkästi, mitä toinen yrittää sanoa tai toisaalta peitellä.

Antin mukaan heitä yhdistää myös heidän suhteensa ympäröivään maailmaan. Jaetut arvot ovat yksi tae siitä, että yhteinen elämä kulkee samaan suuntaan.

– Meille ei ole epäselvää, miten toinen suhtautuu yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Meillä on harvoin hetkiä, jolloin ihmettelisimme, miten toi noin ajattelee. Ristiriidaton suhteemme ei ole, se olisi väärä kuva, mutta kumpikin pystyy ymmärtämään toisen ajatuksia ja perustelemaan omansa.

Kun Antilta kysyy, missä asioissa pari eroaa toisistaan.

– Minna on tarkka, ja minä olen suurpiirteinen.

– Antti haluaa selvittää asiat juurta jaksain. Minä taas menen umpi ja kiinni. Tässä asiassa Antti on opettanut minua paljon.

Minna tarkentaa, että pariskunnan tavat käsitellä omia tunteitaan ja puhua niistä ääneen ovat olleet aiemmin varsin erilaiset.

– Jokainen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään. Sitä kaikkea ei kannata pitää sisällään, koska puhuminen helpottaa ja vie asioita eteenpäin, Minna sanoo.

– Jälkiään on seurattava, sillä jos omassa historiassa on paljon käsittelemätöntä ja epäselvää, se on huono juttu ihmiselle itselleen sekä parisuhteelle, Antti jatkaa.

Toisin sanoen, avoimuus on nykyään Minnaa ja Anttia yhdistävä piirre.

– On hyvä, että voimme auttaa toinen toistamme siinä, että pääsemme lähemmäs omaa itseämme, Minna sanoo.

Lue myös:

Kauko Röyhkä: ”Olen joutunut olemaan isä itselleni” Värikäs ite-taiteilija Enni Id 40 vuotta yhdessä: ”Seksi on koko ajan vain parantunut” Ainola oli Jean Sibeliuksen ja Ainon rakas koti