Ihmiset

Siiri "Äitee" Rantaselle sanottiin, ettei hän pärjäisi, mutta hän voitti silti: "Arvostus on tullut vasta jälkikäteen"

Toimittaja lähti urheilulegenda Siiri "Äitee" Rantasen, 90, kanssa ladulle ja huomasi kuuluvansa hiihtäjien hymyilevään heimoon. - Hiihtäjä ei saa olla mikään törppö, Siiri sanoo.

Tää on tervaa. Siiri Rantanen, 90, pistää pitoa suksiinsa Lahden hiihtostadionin pukuhuoneessa. Ulkona pakkanen kiristelee 15 asteessa.

”Ikäni olen omat sukseni huoltanut. Kukas muu?”

Lue myös: Lahden hiihdon MM-kisoihin valmistautuva Aino-Kaisa Saarinen: ”Haluan näyttää, että äitikin voi menestyä”

Olemme lähdössä kahteen naiseen ladulle, koska rakastamme hiihtämistä. Minäkin olen lähtöisin Lahdesta, talviurheilijoiden kaupungista. Sukset laitettiin jalkaani varhain. Koulussa hiihdettiin muistikuvani mukaan aina. Nykyisin olen sunnuntaihiihtäjä, kuten moni kaltaiseni keski-ikäinen. Laduilla pääsee nauttimaan, vaikkei kuntohirmu olisikaan.

Sydämeni pamppailee, kun hiihtosuuruus, kolminkertainen olympiavoittaja Siiri Rantanen suostuu kanssani ”latusille” ja puhumaan hiihdon hurmasta.

”Päästään hiihtämään”, Siiri hihkaisee, kun pakkaamme suksia autoon.

”Äiteekään” ei ole ollut näillä lumilla suksilla monesti, koska on tullut vähän kömpyräksi. Vielä pari vuotta sitten hän hiihti yli tuhat kilometriä talvessa.

”Kävin hiljattain hiihtämässä pikalenkin ja menin stadionin nousussa nenälleni. Pääsin istualleni ja huusin apuva. Heti tuli mies nostamaan.”

Aurinko on kivunnut Salpausselän yli. Maisema on kaunis, kuten hiihtoretkellä pitääkin olla. Sormia nipistelee.

”Älä jätätä niitä ihan heti”, ”Äiteen” tunnistava hiihtäjä huikkaa Siirille.

Siiri Rantanen: ”Ei saa olla paksu töppönen”

Tapanilan hiihtomajan pihassa on touhukasta pikkuväkeä vanhempineen lähdössä ladulle sekä myhäileviä, huurupartaisia ikämiehiä.

Mieleeni palaa lausuma hiihtäjien hymyilevästä heimosta, jota Hannu Itkonen, liikuntasosiologian professori Jyväskylän yliopistosta käytti, kun puhuimme hiihdosta. Hän sanoi, että laduilla liikkuu useimmiten hyväntuulista porukkaa. Niin hymyävää, että muutama suorituskeskeisempi menijä hukkuu joukkoon.

Siiri Rantanen ja toimittaja Essi Salonen hiihtämässä Lahdessa, kuva: Anni Koponen, copyright: Otavamedia
Toimittaja Essi Salonen lähti ladulle Siiri Rantasen kanssa.

Siirillä on vankka mielipide siitä, millaisia tyyppejä hiihtäjät ovat.

”No onhan ne reippaampia kuin ihan tavallinen nynny. Ei saa olla mikään törppö.”

Ja kyllä kilpailuviettiäkin pitää olla.

”Ei se hiihto muuten lähe.”

Emme ole edes päässeet laduille, kun viereen kurvaa herra, joka kertoo seuranneensa ”Äiteen” menoa aina 1950-luvulta lähtien.

”Siiri on sellainen persoona, ettei ole toista”, mies sanoo, ääni hieman murtuu ja hän sujahtaa ladulle.

Lähdemme perään. Lumi narskuu sauvojen alla. Siiri etenee tasatyönnöin. Pistelen perässä vuorokäyntiä.

”Joutuisampi on mennä tasatyönnöillä”, Siiri Rantanen huikkaa.

Lue myös Seura.fi: Hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen Ville-leski rakentaa elämää 10-vuotiaan tyttären kanssa: ”Puristava suru on muuttunut haikeudeksi”

”Äitee” on perinteisen tyylin naisia. Se on hänen mielestään kauniimpaa kuin vapaa, ja olen ihan samaa mieltä.

”Perinteisessä suksea pitää osata liu’uttaa ja silloin käet käypi. Nuorethan opettelevat nykyään vapaalle. Niistä on hauskaa mennä heilua ja harottaa.”

Siiri hieman horjahtaa, kun laskee mutkassa pehmeälle lumelle. Vaan ei kaadu.

Viime kesänä olkapään nivelkuopasta irronnut käsi ei näytä häntä pahemmin vaivaavan.

Tätähän se professori Itkonenkin sanoi. Hiihto voi luonnistua, vaikka olisi monenlaista kremppaa. Keski-ikäisille kuntoilijoille laji on mitä mainioin. Se tekee yhtä aikaa hyvää sydämelle, verenkierrolle kuin lihaksillekin. Tasapainokin pysyy yllä niin, ettei sitten vanhainkodissa niin herkästi kaadu.

Siirin mukaan hiihtäjän ruumiinrakenteen pitää olla hillitty.

”Ei saa olla paksu töppönen.”

Lääkäri ei ole tähän päivään mennessä kieltä nyt häntä lähtemästä ”latusille”. Omat pojat joskus toppuuttelevat, että ”jo saisit jättää tuon hiihdon”.

Maisemaan mennään

Keli on mitä parhain: sopivasti luistaa eikä yhtään lipsu. Hengitys kulkee.

Aurinko värjää mäntyjen kyljet punaisiksi. Mieleen nousevat Eino Leinon sanat: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu – mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul’ ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Siitä, että näillä perukoilla on hiihdetty aina, puhuu jo Kalevalakin, jossa Lemminkäinen hiihti vimmatusti hiiden hirveä kiinni.

Siiri Rantanen hiihtomaisemissa toimittaja Essi Salosen kanssa, kuva: Anni Koponen, copyright: Otavamedia
Siiri hiihti koko uransa Järvisen suksilla.

Mäntyjen lomitse näkyy Vesijärvelle. Pysähdymme hetkeksi. Suksien suihke vaikenee. Metsä on yllättävän hiljainen.

Siiri hymähtää, kun kysyn maiseman merkityksestä.

”No maisemaanhan sitä mennään hiihtämään. Nämä Lahen maastot on just parhaita.”

Professori Itkonen puolestaan sanoi, että talvisessa luonnossa monille syntyy voimakkaita kokemuksia, jotka tosin voivat olla kovin erilaisia. Joillekin luonto on mitä pelottavin paikka, jos siellä ei ole tottunut liikkumaan.

Pelottava paikka? Sitä meidän on Siirin kanssa vaikea ymmärtää.

Yhdeksänkymppisen meno on kevyttä kuin itikalla vedenpinnalla. Sitten kilpavuosien Siiri Rantaselle ei ole kertynyt kuin muutama kilo lisää.

”Äiteehän se täällä vielä”, mieshiihtäjä huudahtaa ohi mennessään.

Lue myös: Hanna-Maria Seppälä Annassa: ”Pohdin, olenko mitään ilman uraani huippu-urheilijana”

Poskemme punottavat, kun irrottelemme suksiamme lenkkimme päätteeksi.

”Hiton hyvältä”, Siiri vastaa, kun kysyn, miltä hiihtäminen tuntui.

Ehdotan, että nauttisimme hiihtomajalla mehut ja munkit, kuten minulla oli nuorempana aina tapana. Siiri on kuitenkin sitä mieltä, että nyt tarvitaan oikeaa ruokaa. Laitamme sukset autoon ja suuntaamme takaisin hiihtostadionille ravintola Voittoon.

Latu lähti pihasta

Voitossa Siiri Rantanen tunnetaan. Täällä juhlittiin äskettäin hänen yhdeksänkymppisiäänkin isolla porukalla. Ravintolan suurista ikkunoista näkyvät hyppyrimäet, hyvin ajetut ladut ja Salpausselkä.

Istumme pöytään, jonka kohdalle on ripustettu maalaus. Se kuvaa nuorta ja vahvaa Siiriä nousemassa loivaa nousua Salpausselän kisoissa 1950-luvulla.

Ravintolan seinän takana on hiihtomuseo. Museon Urheiluidolit-näyttelyssä Siirille on omistettu oma vitriini. Vitriinissä on mitaleja, puusukset ja sinivalkoinen hiihtoasu, jonka rinnassa lukee Squaw Valley 1960.

Hiihdolla on rakennettu suomalaista identiteettiä. Kilpailumenestys ja idolit ovat olleet merkityksellisiä, mutta hiihto on ollut tärkeä osa elämänmuotoamme. Suksilla on menty kouluun, töihin ja metsälle. Sotaankin.

Hannu Itkonen muistuttaa kansanhiihdosta. 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet muistavat, kuinka kylissä ja seuroissa hiihdettiin, mutta myös koulujen välitunneilla. Siitä saatiin kilometrejä hiihtokortteihin. Käteen lyötiin rukkaset, joissa luki Hiihtoliiton suosittelema.

Hernekeitto ja kotikalja eivät voisi nyt paremmilta maistua. Lusikoimme hetken hiljaa.

Siiri Rantanen teki itse ensimmäiset sauvansa

Siiri o.s. Lintunen varttui Pohjois-Karjalassa, Tohmajärvellä. Hän sai sukset jalkaansa kuusivuotiaana. Suuressa lapsiperheessä suksia ei vielä ollut, mutta Siiri otti omin luvin sukset tätinsä pihalta ja hiihti kotiin puolen kilometrin matkan.

”Panin sukset sitten vessan taakse piiloon, jotta sain hiihtää toisenkin kerran. Mutta pian täti ne löysi. Kun mie sitten sanoin isälle, että sukset on kivat, niin isä vei puolitoistametrisen koivun enolleni. Eno teki minulle sukset ja kohta sisaruksillekin.”

Tarpeet sauvoihin Siiri kävi taittamassa pienestä petäjiköstä. Hän vuoli ne ja pani pankolle kuivamaan.

”Sitten tein niihin sommat ja kerkät.”

Kotitalo seisoi mäen päällä. Ladut lähtivät suoraan pihasta. Siitä oli hauska laskea velipojan kanssa lammen jäälle. Lumi tuli usein jo lokakuussa ja lampi jäätyi.

”Olen ollut pienestä pitäen hyvä mäenlaskija. Mutta en ole enää. Tasapaino alkaa mennä.”

Puusukset kestivät ja veli peri ne myöhemmin. 15-vuotias Siiri puolestaan peri äitinsä sukset, kun äiti kuoli vain 39-vuotiaana.

”Niillä tervatuilla suksilla, tallukkaat jalassa hiihdin ekat kisani Wärtsilässä vuonna 1944. Voitolla aloitin.”

Ravintolassa Siirin kylmettyneet sormet alkavat pikkuhiljaa lämmetä. Pipoa hän ei ota päästä, koska tukka on mennyt hiihtäessä huonosti.

”En reenannut”

Siiri Rantanen kertoo saavuttaneensa mitalinsa 1950-luvulla juurikaan harjoittelematta. Valmentajaa, huoltajaa tai rahallista tukea hänellä ei ole ollut koskaan.

Siiri "Äitee" Rantanen, kuva: Anni Koponen, copyright: Otavamedia
Naisurheilun arvostus oli heikkoa Siirin uran aikana.

Kun Siiri, puolisonsa Kalle ja kaksi pientä poikaa Martti ja Aarre muuttivat 1950-luvun alussa Lahteen, Siirille tultiin ihmettelemään, että eikö hän ollenkaan harjoitellut.

”Missä välissä?” hän vastasi.

Siiri teki vuorotyötä vaneritehtaalla. Mutta puolisolta tuli tukea hiihtämiseen.

”Kalle oli sanonut minulle, että kun teet kaverin ensimmäiselle pojallemme, niin saat hiihtää niin paljon kuin haluat.”

”Äiteeksi” häntä ryhtyivät aikoinaan kutsumaan nuoremmat kilpasiskot. Olihan Siiri jo äiti ja muita hiihtäjiä vanhempi.

”Myöhemmin se levisi kaikkien suuhun. Kiva nimihän se on ollut.”

Ensimmäisen henkilökohtaisen arvokisamitalinsa Siiri Rantanen hiihti vuonna 1952 Oslon olympialaisissa. Se oli pronssinen. Neljä vuotta myöhemmin Cortinassa 1956 hän toi ankkurina Suomen naisille komeasti viestikultaa.

”Naishiihtäjiin ei silloin uskottu. Sanottiin, ettemme pärjää eikä meille tarjottu edes huoltopalveluja. Olimmehan me amatöörejä, mutta voitettiin kumminkin.”

Siirin silmät kostuvat.

”Olihan se ihana hetki, kun noustiin tyttöjen kanssa palkintopallille. Siinä me olimme kaikkien silmätikkuina valonheittäjien osoittaessa silmiin.”

Kun suomalaiset alkoivat laulaa Maamme-laulua, silmistä tulivat veet.

Kun Siiri palasi kisoista Lahteen, vastaanottojuhlia ei ollut. 1950-luvun mittaan hänet myös valittiin neljästi Vuoden naisurheilijaksi. Sitäkään ei juhlittu. Itsekin hän luki valinnoistaan lehdestä.

”Kyllä arvostus on tullut vasta jälkikäteen.”

Nytkin naapuripöydästä nousee pariskunta, joka tulee kehumaan hiihtosankariaan. Itse hän puhuu itsestään mieluummin konkarina.

Siiri Rantanen kiittelee, että hiihto on tehnyt hänen elämästään reipashenkistä ja sosiaalista. Terveenäkin on saanut olla. Sen hän muistaa, kuinka kerran kisamatkalla iski ärhäkkä flunssa.

”Asuttiin puolenkymmentä naista samassa kämpässä Oslossa ja minua ryvitytti kauhiasti. Kun ei ollut lääkettä, käytiin ostamassa pieni konjakkipullo. Otin siitä aina pienet kopsut, kun tuli ryitys. Puoli pulloa ryyppäsin yöseutuna ja aamulla lähdin hiihtämään.”

Siiri haarukoi pannukakkua ja sanoo, että kilpahiihto on nyt eri tasolla kuin hänen vuosinaan.

”Ei oltais pärjätty meidän tuloksilla ollenkaan. Mutta nykyhiihtäjäthän ovat palkkalistoilla, että täytyyhän siinä tuloksiakin tulla.”

Kippis konjakkia!

”Vointia ja ladulle siitä Siiri”, iäkäs herrasmies tulee ottamaan kontaktia Voitossa.

Mutta me emme nyt lähde, vaan otamme kupit kahvia.

Siiri kertoo, että vielä kymmenkunta vuotta sitten hän otti osaa Finlandia-hiihtoonkin. Pitkissä massahiihdoissa parasta on itsensä ylittäminen ja porukassa meneminen.

”On siellä jäällä menty joskus polviin saakka vedessäkin, mutta silloinkin hyvässä hengessä.”

Kukaan ei ole perkelettä mättänyt.

”Kerran minulla läksi Finlandia-hiihdoissa varvas irti. Tunsin kivun vasta Hälvälässä.”

Tänä vuonna hän tyytyy ampumaan kisan lähtölaukauksen.

Kun puhumme nykylasten hiihtotaidoista, ”Äitee” soisi nuorison liikkuvan ennemmin ”raittiissa ilmassa kuin suurissa halliloissa”.

”Se tietysti riippuu vanhemmista, ostavatko lapsille suksia. Ymmärrän, että jos perheessä on useampia lapsia, niin varusteisiin ei ole aina varaa.”

Hannu Itkonen puhuu hiihtoharrastuksen periytymisestä vanhemmilta lapsille. Koulujen opetuksessa hiihto on kuitenkin jo vähentynyt, ja hiihtoihmiset ovat huolissaan, mahtaako laji jatkossa kiinnostaa. Mutta Siiri aikoo vielä suksille.

”Ei se tähän talveen jää. Vielä menen latuselle.”

Nyt voisi kuitenkin ottaa kahvikonjakit.

”Otetaan pois. Sehän on terveellistä. Konjakkia pitää ottaa kopsu joskus iltaisin”, Siiri sanoo.

Päivä hämärtää, kun viemme Siirin sukset takaisin urheilukeskuksen peltiseen kaappiin. Siellä ne ovat sitten lähtövalmiina.

Omat sukseni taidan käyttää ennen seuraavaa lenkkiä huollossa. ”Äitee” nimittäin sanoi, että niiden pohjat on aika hurjassa kunnossa.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/15.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Siiri "Äitee" Rantaselle sanottiin, ettei hän pärjäisi, mutta hän voitti silti: "Arvostus on tullut vasta jälkikäteen"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.