Kulttuuri

Sirpa Kähkönen: Kohtaloiden tallentaja

Kirjailija Sirpa Kähkönen tunnetaan historiallisista romaaneistaan, joissa piirtyy kuva sotien ajan Suomesta. Uutuudessaan, Graniittimies hän sukeltaa Neuvostoliitosta onneaan etsimään lähteneiden suomalaisten koettelemuksiin.

Sirpa Kähkönen

Synnyin lukevaan ja kirjallisuutta rakastavaan perheeseen, mutta vielä opiskeluaikoinakaan en uskonut kehittyväni kirjailijaksi. Se kalskahti sanana silloin niin ylevältä, Sirpa Kähkönen nauraa kahvilapöydän ääressä ja siemailee välillä vihreää teetä.

Olemme sopineet Suomen suosituimpiin kuuluvan kirjailijan kanssa tapaamisen Café Engeliin, joka sijaitsee Senaatintorilla kivenheiton päässä Helsingin yliopistosta, jossa Sirpa on opiskellut. Paikalla on ollut erityinen merkitys hänen koko uralleen.

– Koska en uskonut kehittyväni kirjailijaksi, päädyin opiskelemaan yleistä historiaa. Menneisyys ja sen kätkössä olevat tarinat olivat kiehtoneet minua jo nuoresta tytöstä lähtien, Sirpa Kähkönen sanoo.

Hänen mielestään kirjailija tarvitsee opintoja. Esimerkiksi historia on kirjoittamiselle mainio aputiede ja historioitsija on omalla tavallaan tarinankertoja.

Menneisyydessä Sirpaa kiehtovat sotasankarien ja valtakuntien rajojen piirtämisen sijaan ne kirjaamatta jääneet pienet tarinat ja suuret valinnat, joita yksilöt tekivät – ja jotka vaikuttavat yhä heidän jälkeläistensä elämään.Etenkin Suomen 1900-
luvun sodat heijastuvat meihin yhä.
– Äitini sukupolvi oli utelias, mutta tapahtuneesta vaiettiin eikä hänkään saanut vastauksia kysymyksiinsä, Sirpa arvioi.

Graniittimies rajan takana

Rakastetussa Kuopio-sarjassaan, joka vielä jatkuu, Sirpa paneutuu ennen kaikkea toisen maailmansodan tapahtumiin. Uusin teos, syyskuun 2014 alussa ilmestynyt Graniittimies (Otava) lähtee liikkeelle siitä historian käännekohdasta, joka jakoi kansan kahtia: vuoden 1918 sodasta.

Silloin moni, joka ei uskonut uuden tasavallan porvarilliseen tulevaisuuteen, suuntasi mieluummin etsimään tulevaisuuden avaimia rajan takaa Neuvostoliitosta. Löytöretket päättyivät pettymyksiin, kun puute taittoi alun innostuksen. Lopulta yksilöiden tahdonvoima murrettiin Stalinin luomassa sortokoneistossa.

– Isoisäni kaksi veljeä kuuluivat näihin onnenetsijöihin. Suvulle se oli valtava taakka, josta vaikenemisen valtakausi alkoi. Vaikeneminen ei niinkään johtunut yhteisön leimaamisen kohteeksi joutumisen pelosta, vaan tuskasta. Toverien ja omaisten menehtyminen ihannevaltioksi kuvitellussa Neuvostoliitossa oli liian suuri ja järkyttävä asia sanoin käsiteltäväksi.

Sirpa on valinnut romaaneihinsa aina tuttuja seutuja tapahtumapaikoiksi, minkä vuoksi lapsuuden kotikaupunki Kuopio on aiemmin tarjonnut lavasteet niiden näyttämönä. Uutuuden tapahtumat sijoittuvat pääosin Pietariin, tai pikemminkin Petrogradiin ja Leningradiin. Sirpa halusi ottaa senkin haltuunsa.

– Vierailin siellä ensimmäistä kertaa 1970-luvulla. Leningrad oli ensimmäinen suurkaupunki, johon matkustin. Palatsiaukio teki minuun jo silloin lähtemättömän vaikutuksen. Sittemmin kaupunki on muuttunut. Esimerkiksi pääkatu Nevski Prospektin komeus pääsee tänä päivänä eri tavalla esiin kuin neuvostovuosina.

Käsikirjoitusta tehdessään Sirpa asui kaksi viikkoa Suomen kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijoiden Pietarin residenssissä. Kaupungin kujat, kanaalit ja muut pohjoisen Venetsian näkymät tulivat hänelle tutuksi.

Arkistojen penkomista

Suuri osa Graniittimies-romaanin faktojen penkomisesta tapahtui Suomessa.
– Meillä on säästynyt valtava määrä arkistomateriaalia, kun vastaava on tuhoutunut Venäjällä historian melskeissä. Suomen vielä kuuluessa Venäjään sen suuriruhtinaskuntana Helsingin yliopistollakin oli vapaakappaleoikeus, joka kartutti sen kokoelmia. Siksi monet ulkomaiset huippututkijat suuntaavat Suomeen perehtymään Venäjän historiaan.

Graniittimiehen keskushenkilö on suomalaissyntyinen Klara, tarinan alkaessa nuori nainen, jota taitava neulan- ja langankäyttötaito kannattelee läpi historian myrskyjen. Ompelijattaren kokemat koettelemukset kuitenkin kovenevat hänen kasvojensa uurteiden syvetessä.

Miltä kirjailijasta sitten tuntuu uppoutua sydäntä särkeviinkin tosielämän kohtaloihin ja suodattaa todellisuuden tapahtumat romaanihenkilöiden vaiheiksi?
– Kirjoittaminen itsessään on jo terapeuttinen prosessi, sillä sen aikana omia tunteitaan pystyy työstämään.

Hänen mielestään pitäytyminen omassa arjessa ja tässä ajassa ovat kuitenkin tärkeitä. Puuhat kotona Helsingin Viikissä yhdessä miehen ja tyttären kanssa, ja harrastukset, kuten Suomen Pen-klubin puheenjohtajuus, ovat välttämättömiä.
– Välillä sitä törmää kuitenkin niin vahvoihin ja tunteita järisyttäviin tarinoihin.

Sirpa vakavoituu.
– Aika monet Graniittimiehen aikakaudelta peräisin olleet kahtiajakautuneen kansan teemat ovat tuntuneet maassamme aina minun aikuistumiseeni asti. Ne synnyttivät vihaa ja kahteen eri leiriin jakautumista.

Ajan lujittamat lukot auki

Vielä 1970-luvun Suomessa urheiluseura, ruokakauppa ja lasten kesäleiri valittiin aatteen mukaan. Vasta 1980-luvulla eli aivan lähimenneisyydessä kansaa kahtia jakanut ajattelu alkoi karista.

– Vaikka sen ajan juppihuuma jäi minulta köyhänä opiskelijana kokematta, muistan edelleen joidenkin ystävieni suunnanneen Hamlet- nimiseen ravintolaan helminauhassa ja salmiakkiruutuisessa neuleessa. Enää silloin nuoret eivät takertuneet luokkayhteiskuntaan.

Teoksillaan Sirpa Kähkönen toivoo voivansa avata ajan lujittamia lukkoja.
– Itse kuulun siihen sukupolveen, jonka tehtävänä on kaivaa vaietut tapahtumat esiin ennen kuin ne menevät hautaan.

Teksti: Mirva Saukkola
Kuva: Ari Heinonen

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 20/14.

Lue lisää Kotilieden kirjailijahaastatteluita:

Kirjailijat Milja Kaunisto ja Emmi Itäranta: ”Rakensimme yhteisen kuplan”
Heli Laaksonen: Murteenkantaja
Anja Snellman: Sörkan friidu

Kommentoi

Kommentoi juttua: Sirpa Kähkönen: Kohtaloiden tallentaja

Sinun täytyy kommentoidaksesi.