Kauppias Maija Kitinoja, 99, nauttii tavallisesta arjesta kotiaskareineen
Kauppias Maija Kitinoja on myynyt kilokaupalla toppasokeria, piilottanut lottapukunsa sahanpuruihin ja saanut 68 vuotta kateissa olleen veljen kotiin. Tämän kaiken ehtii kokea, kun on nähnyt elämää 99 vuotta ja risat.
Tervajoen kylänraitti Pohjanmaalla päättyy rautatieasemalle, mutta kaikki ovat matkalla jonnekin toisaalle. Punainen Opelkin vilkuttaa risteyksessä hyvästiksi ja kaasuttaa kohti Vaasaa.
Matalan kaupparakennuksen tyhjät ikkunat nukkuvat ikiunta pitsiverhoilla peiteltyinä. Kaupan kyljessä kohoaa hulppea kaksikerroksinen talo, ja talon salissa seisoo ryhdikäs nainen lottapuvussa.
Nainen on kauppias Maija Kitinoja. Hän on asunut tässä talossa koko elämänsä, melkein sata vuotta.
Talo ennallaan
Kauppiaan talo on säilyttänyt alkuperäisen tyylinsä ikkunaverhoja myöten. Juuri tällaisena Maija muistaa kotinsa vuosikymmenten takaa.
Kyrönpellon kauppa perustettiin vuonna 1912. Se oli oman aikansa supermarket, vilkkaan maaseutupitäjän sekatavarakauppa, josta Kyrönjoen varren asukkaat ostivat kaiken tarvitsemansa: maatalous- ja rakennustarvikkeet, vaatteet ja astiat, siemenet ja bensiinin, kahvin ja toppasokerin.
Sanottiin, että mitä Kyrönpellosta ei saatu, sitä ei tarvittu.
Maija Kitinoja arvelee pitkän iän johtuvan geeneistä. ”Ehkä silläkin on ollut vaikutusta, että on lapsesta saakka aina pitänyt olla jalkain päällä.”
Maija syntyi kauppiasperheeseen huhtikuussa 1917. Eurooppaa runteli maailmansota. Suomen suurruhtinaskunnassa suunniteltiin eroa Venäjästä, ja kun Maija oli kahdeksan kuukauden ikäinen, Suomi julistautui itsenäiseksi.
Siitä joulukuun päivästä tuli ratkaiseva käänne myös Maijan elämässä. 20 vuotta myöhemmin hän astui puolustamaan Suomen itsenäisyyttä lottien riveissä.
Lupaus, joka piti
Maijan lapsuusmuistoissa tehdään taukoamatta työtä. Pohjanmaalla viljeltiin, rakennettiin ja luotiin uutta, parempaa huomista. Kyrönpellon kaupan ovi kävi vilkkaasti. Saatuaan koulunsa loppuun Maija alkoi työskennellä kaupassa.
Mutta maailma oli alkanut jälleen liikehtiä levottomasti. Sodan uhka levisi kuin Euroopan kartalle kaatunut piimälasillinen, mateli rajalta toiselle ja tavoitti Pohjolan.
Itsenäisessä Suomessa oltiin huolestuneita. Tiedettiin, että jos sota syttyy, Suomessa ei riitä asevelvollisia kaikkiin maanpuolustustehtäviin.
Lotta Svärd -yhdistys oli valmistautunut jo vuosia sodanajan toimintaa varten. Myös Maija alkoi käydä isosiskonsa Martan kanssa iltaisin suojeluskuntatalolla lottien kokoontumisissa.
Naisille opetettiin taitoja, joita tarvittaisiin poikkeusolosuhteissa: lääkintätehtäviä, sairaanhoitoa ja kirjanpitoa, viestitystä, puhelimen käyttöä ja erilaisten ilmoitusten tekoa. Maija kävi lääkintä- ja kansliakurssin.
Maija ja Martta antoivat myös lottalupauksen. Se ei ollut mikään kepeä lupaus, se annettiin kirkossa kaiken kansan kuullen. Maija tiesi, että jos tapahtuisi jotakin, hänen täytyisi jättää rakas työ kaupassa ja astua palvelukseen.
Pari vuotta myöhemmin, marraskuun 30. päivänä 1939 Suomi julistettiin sotatilaan. Perheen pojat joutuivat rintamalle.
”Minulle tuli kirje jossa sanottiin, että viiden tunnin sisällä kirjeen saapumisesta pitää olla suojeluskuntakansliassa. Pyöräilin sinne heti. Martta määrättiin lääkintälotaksi sairaalaan. Minut komennettiin ilmavartioon.”
Ilmojen vartijana
Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia ja vastuullisimpia tehtäviä. Valvontaa varten kiivettiin korkeisiin rakennuksiin: kirkontorneihin, talojen katoille, korkeille lavoille.
”Ensimmäinen tähystyspaikkani oli Isonkyrön kirkon torni. Toinen oli Tervajoella – tasakattoisen talon katolle rakennettu pieni koppero, jossa oli pöytä, tuoli, puhelin ja kamiina, joka lämmitti hiukan nenänpäätä. Viimeinen paikka oli Vähänkyrön osuuskaupan katolla”, Maija muistelee.
Jos ilmavalvontavuorossa oleva lotta havaitsi jotakin poikkeavaa, siitä ilmoitettiin ilmasuojelukeskukseen Seinäjoelle.
Maijan vuorossa ei sattunut mitään isompaa. Mutta kun Vaasaa pommitettiin jatkosodan aikana, koneet lensivät aivan yläpuolella. Kohta kuului kova jyrinä, sitten näkyi lieskoja ja savua.
”Meidän makasiinissamme oli jatkosodan aikaan saksalaisten ammusvarasto. Jos siellä olisi räjähtänyt, koko Tervajoki olisi mennyt palasiksi.”
Valvontapaikoille oli kuljettava pimeässä. Matkaa valaisi taskulamppu, jonka päälle oli viritetty villasukka.
Ilmavalvontavuorot kestivät kerrallaan neljä tuntia, ja niiden aikana piti pysytellä herkeämättä paikallaan. Tähystyspaikat oli varustettu alkeellisesti. Kovissa olosuhteissa yritettiin pitää kaverista huolta.
Jos oli yhdet lämpimät huopasaappaat, niitä pidettiin vuorotellen. Isonkyrön kirjakauppiaalla oli hieno, maahan asti ulottuva susiturkki. Hän antoi sen lotille, jotka lämmittelivät turkin uumenissa vuoron perään.
Hyvästi, pikkuveli
13. maaliskuuta vuonna 1940 talvisota julistettiin päättyneeksi. Komennuksella olleet lotat saivat palata kotiin.
Poikkeusolot kuitenkin jatkuivat: siirtolaisjuna toi evakkoja Tervajoen asemalle. Kitinojan keittiössä tehtiin keittoa isolla kattilalla nälkäisille, sodan kauhuja paenneille evakoille.
Sitten tuli vielä jatkosota. Martta ja Maija jatkoivat tehtävissään lottina. Kaupanpito sota-aikana oli perheelle raskasta. Ihmisillä oli puutetta kaikesta, ja ostokortit kiristivät hermoja. Kauppiaalle lankesi sylkykupin rooli.
”Ihmiset epäilivät usein, että kaupassa säännösteltiin saituuden tähden ja tiskin alta löytyisi mitä tahansa ylellisyyksiä, mutta eihän se ollut totta”, Maija muistelee.
”Joskus ei tiennyt, miten pienen palan sokerista edes leikkaisi, jotta siitä riittäisi kaikille. Jos joskus sai palan kangasta, siitä olisi pitänyt riittää jaettavaksi kaikille, mutta keskenhän se loppui.”
Arjen murheet olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, että Maijan pikkuveli oli kadonnut Kannakselle. Lähtiessään veli lupasi kirjoittaa, mutta kirjeitä ei kuulunut.
Pikkuveli löytyi vasta vuonna 2012. Hänet tunnistettiin Heikki Kitinojaksi tuntolevystä.
Heikki oli noussut junaan Tervajoen asemalla 18. heinäkuuta vuonna 1944, elämänsä keväässä. 68 vuotta myöhemmin hän palasi kotiin.
Nuori sotilas kantoi Heikin käsivarsillaan kotikirkon alttarille pienessä, valkoisessa arkussa, sankarihautajaisten juhlavieraana.
Puku sahanpuruihin
Kun Suomi solmi rauhansopimuksen syksyllä 1944, myös Lotta Svärd -järjestö määrättiin lopetettavaksi. Maija ja Martta laittoivat pukunsa piiloon. Kaulukset, mansetit, hihanauhat ja kunniamerkit kätkettiin vintille sahanpurujen sekaan.
Nykyään Maijan lottapuku on esillä Seinäjoella Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museossa. Maijan yllä tänään oleva puku on Martta-siskon.
”Pysyy sentään vielä koossa.”
Maija pitää lottapukua edelleen juhlatilaisuuksissa. Vuonna 2014 hänet valittiin Vuoden Lotaksi. Hän asteli lottapuvussa Presidentinlinnaan itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle.
”Se oli kyllä hieno tilaisuus. Presidentti sanoi, että lottapuku on linnan komein puku.”
Rauhanajan elämäntehtävänsä Maija teki Kyrönpellon kauppiaana, viimeiset vuodet sisarensa Kaarinan kanssa.
”Olin liikkeessä töissä vuodesta 1936 vuoteen 1989, jolloin liike lopetettiin.”
Kyrönpellon kaupassa kävivät aikoinaan kaikki asemapäälliköstä kirjuriin, sähköttäjästä ratamestariin. Kauppa näki lähes sata vuotta suomalaisen kaupan historiaa: toppasokerin ja länkivaljaat, kaukomaiden appelsiinit ja banaanit, muovirahan.
Maija on säilyttänyt ison osan kaupan irtaimistosta ulkorakennuksessa, johon hän on rakentanut museokaupan. Kesäaikaan hän avaa ovet pyynnöstä yleisölle, jos sattuu olemaan kotona.
Hyvä ilman perhettä
Mitä enemmän ikää kertyy, sitä helpommin huulilta lipsahtaa valitus: maailma on mennyt hulluksi. Maija Kitinoja ei päivittele, ihmettelee vain maailman menoa. Älypuhelimet piippaavat, radio pauhaa vihaista vieraskielistä musiikkia, uutisissa puhutaan Twitter-viesteistä ja robotista, joka on rakennettu hoitamaan vanhuksia.
Maijalla ei ole sähköpostia eikä nettipankkia. Kun hän matkusti Helsinkiin, lippu olisi pitänyt tilata älypuhelimeen tai hankkia se netistä.
”On aivan ihme, että Seinäjoellakaan ei enää myydä lippuja! Se on aina ollut tärkeä yhteyspaikka.”
Kitinojan suurperheestä on jäljellä enää kaksi tervaskantoa: Maija ja isosisko Martta, jonka kanssa Maija juttelee puhelimessa lähes päivittäin. Maija asuu suuressa talossa yksin, ilman kotiapua.
”Ulkoa en enää pese ikkunoita. Muuten olen toistaiseksi pärjäillyt.”
Perhettä Maija ei ole perustanut.
”Olen vanhapiika. Olen saanut aikani kulumaan ilman perhettäkin, melkein liiankin hyvin. Kauppa on ollut elämäntyöni.”
Se harmittaa, että viime kesänä Maija määrättiin pyöräilykieltoon. Sukulaiset ja naapurit olivat sitä mieltä, että hän on turhan iäkäs polkemaan.
Entä mistä Maija nauttii? Tavallisesta arjesta kotiaskareineen. Siitä, kun pääsee pyhänä kirkkoon. Television uutisista, urheilukilpailuista.
Pannukahvit ja Maijan leipoma juustokakku on nyt nautittu. On aika jättää talon asukas lepäämään. Maija Kitinoja jää saliin seisomaan. Ryhdikkäänä, kauniina, tyynenä.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2016
Lue lisää:
Muotoilija Eero Aarnio: ”Nälkä teki minusta selviytyjän”
Polio jätti jälkensä Marjatta Nykäsen elämään: ”Minua riivasi jätetyksi tulemisen pelko”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kauppias Maija Kitinoja, 99, nauttii tavallisesta arjesta kotiaskareineen
natsi-ihannointi senkun vaan jatkuu vielä 2020 luvulla
eipä tarvi ihmetellä mistä persut ja odinit sikiää